Kuntapolitiikka ja luottamuspaikat

Kun nyt olen jo jonkin aikaa ollut mm. kaupunginvaltuutettuna, niin voin allekirjoittaa erään kolleegan toteamuksen. Poliitikoille on kaikkein hankalinta luottamuspaikkojen jakaminen. Tästä vielä lisää, mutta aloitetaan ensin alusta.

Kuntavaalit pidetään joka neljäs vuosi. Vaalit ovat suhteelliset kuten eduskuntavaalitkin. Siis ehdolla on vaalilistoja, joiden saamien äänimäärien perusteella kultakin listalta pääsee läpi listan äänimäärän mukainen määrä ehdokkaita äänimääräjärjestyksessä.

Tästä seuraa se, että eri listoilla voi viimeisillä läpimenneillä olla hyvinkin erilaiset äänimäärät. Tavallista on, että yhdellä listalla jää joku ehdokas valitsematta, vaikka toisella listalla joku pääsi pienemmällä äänimäärällä läpi kunnanvaltuutetuksi. Mitään ongelmaa en itse näe tässä, koska mielestäni on järkevää, että vaali tapahtuu puolueittain.

Varsinaisen kunnanvaltuuston koko riippuu väkiluvusta siten, että valtuuston vähimmäiskoko on annettu kuntalaissa. Esimerkiksi Oulussa alaraja on 59, mutta kun valtuuston koko on vanhastaan 67, niin siinä näemmä pysytään. Oulussa tuo tarkoittaa sitä, että vaalilista tarvitsee (toteutuneen äänestysaktiivisuuden mukaisesti) noin 1 200–1 300 ääntä yhtä valtuutettua kohden. Silti listojen alimmat läpimenijät saavat yleensä vain suuruusluokkaa 300 ääntä.

Ehdokkaita yksi vaalilista (usein eduskuntapuolue) voi asettaa puolitoista kertaa valittavien valtuutettujen määrän. Oulussa tuo tarkoittaa tasan sataa ehdokasta. Tämä on mielestäni outoa, koska esimerkiksi eduskuntavaaleissa, jossa ylipäätään on vähemmän ehdokkaita, saa asettaa vain saman määrän ehdokkaita kuin valitaan ao. vaalipiiristä. Itse asettaisin kuntavaaleissakin listan enimmäiskoon samaksi kuin mitä valitaankin.

Kunnissa on puolestaan valtuuston lisäksi useita luottamuselimiä. Kaikissa on kunnanhallitus, joka valitaan yleensä valtuutetuista. Kunnan- tai kaupunginhallituksen merkitys kasvaa ainakin meillä Oulussa koko ajan. Esimerkiksi liikelaitosten johtokunnat ovat kaupunginhallituksen alaisia, samoin kaupungin tytäryhtiöiden asiat. Siis yhtiöittäminen siirtää valtaa valtuustolta kunnanhallitukselle ainakin meillä. Valtaa käytetään hallituksen jäsenten nimityksissä sekä yhtiön omistajaohjauksessa.

Valtuuston valtaa riisuttaessa, me muutamat olemme jurputtaneet, että sitten kannattaisikin valita kuntavaaleilla suoraan kaupunginhallitus ja valtuuston voisi vaikka lakkauttaa.

Toinen pakollinen toimielin on tarkastuslautakunta. Noiden lisäksi erilaisia toimielimiä voi olla ainakin isommassa kaupungissa runsaasti ja jäsenpaikkoja pelkästään on satoja (varajäsenet päälle). Laskin meiltä yhteensä viitisenkymmentä toimielintä; tosin osassa on vain yksi paikka, varsinaiset maakunnalliset toimielimet ovat sitten vielä erikseen.

Peruskunnalla on luottamuseliminä yleensä erilaisia lautakuntia ja liikelaitosten johtokuntia. Lisäksi on monia muita, sanotaan nyt ’pienempiä’ toimielimiä, kuten vaikkapa lähidemokratiatoimikunta. Siis myös erilaisia kaupungin tytäryhtiöiden hallituspaikkoja, jotka monet puolestaan ovat varsin haluttuja.

Maakunnalliset ja alueelliset toimielimet

Kuntavaalien yhteydessä, vaalituloksen puoluejakoa seuraten, maakunnalliset ja alueelliset toimielimet valitsevat jäsenensä.

Esimerkkeinä maakuntavaltuustot ja sairaanhoitopiirien valtuustot ja noihin liittyvät ainakin näiden hallitukset ja tarkastuslautakunnat. Samoin monilla seutukunnilla on omia toimielimiään. Kuntalain mukaan näihin tehtävien valintojen tulee vastata aina kyseisellä alueella toteutunutta kuntavaalimenestystä eri vaalilistoilla eli käytännössä puolueilla. Käytännössä henkilövalinnat noihin valtuustoihin tapahtuvat puolueiden alueellisten toimielinten hallituksissa.

Jos sote-uudistus tällä kertaa toteutuu, niin silloin tietenkin sairaanhoitopiirien valtuustot jäävät jossain vaiheessa valitsematta ja valitaan vaaleilla sote-alueiden valtuustot.

Itse asiassa olen ehdottanut (jossain blogissani jo aikaa sitten), että ilman mitään isompia lakimuutoksia kuntavaalien yhteydessä olisi ollut helppo järjestää maakuntavaalit ja niissä valita yhteiset valtuustot, jotka hoitaisivat sekä maakuntien että sairaanhoitopiirien asiat. Etuja olisi ainakin kaksi: (i) olisi siis vain yksi maakunnallinen valtuusto sekä (ii) poliittisen päätöksenteon jämäköityminen, koska vaaleilla valitut valtuustot eivät olisi niin selvästi puolueiden kumileimasimia.

Paikkojen jakaminen

Kuntavaalien jälkeen (kesäkuusta alkaen) kunnanvaltuustot alkavat valitsemaan eri toimielimiin henkilöitä. Näistä usein tärkeimpinä kunnanhallituksen ja eri lautakuntien nimeämiset.

Lisäksi usein kunnan/kaupunginhallitus nimeää itsensä alaisten jaosten ja toimikuntien jäsenet. Lisäksi KH nimeää (ainakin Oulussa) myös liikelaitosten johtokuntien jäsenet, sekä kaupungin tytäryhtiöiden jäsenet. KH myös nimeää edustajansa mukaan kaupungin toimielinten kokouksiin (yksi KH:n jäsen tai varajäsen toimielintä kohden).

Käytännössä valinnat ohjeistaa poliittisten puolueiden paikallisosastot yhdessä kunkin puolueen valtuustoryhmän kanssa. Eri puolueilla säännöt jonkin verran poikkeavat keskenään.

Tässä voi pohtia, että millaisia ihmisiä sitten noihin pitäisi valita. Mielestäni juuri kuntavaalitulos antaa ehdokkaille oikeuden olla kunnallisessa päätöksenteossa mukana kyseisen henkilön saaman kannatuksen eli äänimäärän suhteessa. Tuon tulisi olla tärkein ohjenuora.

Joskus aina tuodaan esille, että pitäisi valita kuhunkin hommaan tuota alaa jo tuntevia ja alaa osaavia henkilöitä. Mutta itse ajattelen, että tuo on toissijaista, koska oleellisinta on tuoda äänestäjien kautta välittynyt arvopohja mukaan toiminnan arviointiin ja jopa päätöksiin. Tietenkin uudella alalla perehtymiseen menee helposti jonkin aikaa, esim. kuukausia. Mutta en näe tuota ongelmaksi, koska yleensä osa toimielimen muista jäsenistä usein kuitenkin jo tuntevat aihetta ja uusille jäsenille järjestetään koulutusta.

Huomionarvoista on puheenjohtajien valinnat. Ainakin Oulussa noiden valinnat tapahtuvat vaalituloksen mukaisesti ns. ottojärjestyksen puitteissa, jolloin puheenjohtajuuksia tulee muillekin kuin parille suurimmalle puolueelle. Mielestäni hyvä periaate. Puheenjohtajien henkilöihin tulisi käyttää enemmän harkintaa kuin muihin jäseniin. Puheenjohtajan toiminta on keskeistä koko toimielimen ja puheena olevan hallintoalan toiminnassa, joten noiden valinnoissa tulisi olla erityisen huolellinen (kaunis toive, mutta ei aina toteudu).

Suhteellinen vaalitapa

Mitä sitten tarkemmin ottaen tarkoittaa suhteellinen vaali ja usein käytetty ilmaisu: ”D’Hondtin menetelmä”? Asialla tarkoitetaan laskentatapaa sille, että vaalitulos vastaa parhaalla mahdollisella tavalla äänestystulosta. Tätä käytetään valtiollisissa vaaleissa, mutta myös vaikkapa kunnanhallituksen ja lautakuntien valinnoissa. Yleensä valtuutettujen suhteessa, mutta Oulussa käytämme tässäkin varsinaisia kuntavaalien äänimääriä. Tällä vältämme kaksinkertaisen D’Hondtin vaikutusta ja sivutuotteena laskennassa ei tule käytännössä ollenkaan tasatuloksia eikä siis tarvitse käyttää tuolloin arvontaa.

Jos kuitenkin jokainen toimielin valittaisiin suhteellisella vaalitavalla erikseen, niin käytännössä tuo vääristää vaalituloksen pienempien puolueiden tai vaalilistojen osalta vaalitulosta huonommaksi.

Esimerkkinä voi sanoa, että jos kaupungissa on vaikkapa viisi seitsemän hengen johtokuntaa, niin silloin nimetään kuhunkin vain vähintään noin 13-14 prosentin puolueita, jne. Ihan laskennallisena esimerkkinä voisi sanoa, että 13 prosentin puolue saattaisi saada noihin jokaiseen yhden paikan, mutta 12 prosentin puolue ei saisi ainuttakaan johtokuntapaikkaa.

Kuntalaki ei ota edelliseen mitään kantaa, vaan jokainen toimielin valitaan erikseen, jolloin enemmistön diktatuuri vallitsee ainakin jossain määrin. Jos siis tuota ei kompensoida mitenkään.

Pisteytysmenetelmä

Oulussa tuon edellisen ongelman hoidossa käytetään menetelmää, jossa pisteytetään luottamuspaikat ja ne jaetaan vaalilistoille ensivaiheessa tuon D’Hondtin avulla, mutta sitten tasataan pisteytyksen avulla, niin että vaalitulos näkyy selvästi paremmin luottamuspaikkojen jakoperusteissa vaalilistoittain. Hieman työläs, mutta lopputulos on monien mielestä parempi. Toki hyvällä tahdolla samaan pääsee ilman pisteytystäkin, mutta kun luottamuspaikkoja jaetaan, niin ’hyvä tahto’ unohtuu helposti.

Lopputulema suosii ainakin meillä jonkin verran isoja ryhmiä. Mutta on siis paljon parempi kuin että jokainen toimielin valittaisiin täysin erikseen.

Sukupuolikiintiöt

Eräs ongelma toimielinten jäsenten paikkoja täytettäessä ovat sukupuolikiintiöt. Ongelma syntyy, kun on vaikea saada lain vaatimaa 40 prosentin kiintiötä molemmille sukupuolille (tässä voisi keventää että miten sitten otetaan huomioon ne 26 muuta sukupuolta? No leikki leikkinä).

Tarjosin kerran kaupungin lakimiehille yhtenä ratkaisuna sitä, että jos kerran varsinaisissa paikoissa on tuo 40 % raja, niin voitaisiinko soveltaa varajäsenten sukupuolia siten, että tuolloin laskettaisiin molemmat yhteen, jolloin tulisi enemmän liikkumavaraa. Kuulemma tuokin on jossain selvitetty eikä siis käy.

Esimerkkinä vaikkapa Oulussa 13 hengen lautakunnat ja kaupunginhallitus. Tuo tarkoittaa, että jakona voi olla vain joko 6–7 tai 7–6. Ja sama siis varajäsenille. Käytännössä tuo tarkoittaa, että kun joku jossain tilanteessa nimeää henkilön, niin useimmiten sukupuolta ei voi valita vaan sen täytyy olla jokin tietty.

Tuollaisessa tilanteessa olisi omista joukoista monesti tarjolla juuri joku tietty ja silloin homma lähes joka toinen kerta ei onnistukaan ainakaan ilman joitain muita kommervenkkejä. Olisi suuri helpotus, jos rajaksi muodostettaisiin vaikka 30 prosenttia; tuolloin liikkumavaraa olisi huomattavasti enemmän. Mutta taitaa olla turha toivo; eihän nyt järkevää lainsäädäntöä näissä sukupuoliasioissa voi saada.