Voittamisen taito

Karjalais-suomalaisen taustan omaava Aleksander Suvorov (1729 - 1800) on eittämättä eräs maailman menestyneimpiä sotapäälliköitä.

Tämä lyhyt kirjoitus pohjautuu Aimo Ruususen ja Markku Salomaan toimittamaan otsikon mukaiseen kirjaan, joka oli Suvorovin opaskirja - tai vihko komentajilleen. Docendo 2015.

Vaikka Suvorov oli täysin venäläistynyt niin hän piti itseään suomalaisena. Suvun maat olivat Novgorodin Karjalassa. Suvorov osasi useita kieliä, myös suomea. Suomalaisia vastaan Suvorov ei nostanut asettaan. Oliko tuo sattumaa vai tarkoitusta, sitä jää pohtimaan. Venäläisessä historiankirjoituksessa Suvorovin suomalaistaustaa ei yleensä myönnetä.

Suvorov osallistui komentajana yli 60 taisteluun ja voitti ne kaikki. Suvorovin taisteluja käytiin Venäjän läntisillä ja eteläisillä raja-alueille Saksasta ja Puolasta Mustan Meren kautta Kaukasukselle. Lisäksi Suvorov osallistui voitollisesti myös Napoleonin sotiin murskaamalla ranskalaiset joukot Pohjois-Italiassa ja Sveitsissä 1799. Tuolloin Suvorov komensi sekä Venäjän että Itävallan armeijoita.

Suvorov kävi läpi kaikki sotilasarvot alokkaasta ja musketööristä (1742) arvonimeen Kaikkien venäläisten joukkojen generalissimus (1799). Suvorov toimi käskynhaltijana Venäjän valloittamassa Kaakkois-Suomessa vuosina 1790 - 92 johtaen siellä mm. linnoitustöitä. Suvorov teki Ruotsin suuntaan sekä puolustus- että hyökkäyssuunnitelmat ja on mahdollista, että Strengporten hyödynsi juuri näitä Suomen sodassa 1808-09.

Suvorov ei ollut sotateoreetikko, sen sijaan hän ymmärsi sodan eri puolet käytännön tasolla ja pystyi kehittämään hyökkäävän sodankäynnin, jolla vihollisen kimppuun hyökättiin yllättäen ja raivokkaasti. Tuo edellytti käytännön ymmärtämistä, joukkojen harjoittamista, operaatioiden tarkkaa suunnitelua ja ajoitusta. 

Erityisesti Suvorov pyrki välttämään lineaarisia taistelutilanteita, eli ei taistellut vihollisen ehdoilla, vaan suuntasi iskut vihollisen selustaan tai sivustoihin. 

Suvorovin voittojen ansiosta Venäjä laajeni 1700-luvulla merkittävästi. Tämä selittää perinteeksi muodustunutta venäläistä hyökkäävää sotilasstrategiaa. Politiikka on sitten tietenkin vielä erikseen. 

Vaikka sodankäynnin Suvorov ymmärsi erinomaisesti, niin diplomatiaa hän ei ymmärtänyt, vaan joutui useampaan otteeseen eri hallitsijoiden epäsuosioon. "Hän oli vertaansa vailla oleva veijari ja seikkailija." Ruhtinas Grigori Potjamkin oli kuitenkin Suvarovin tukijana kuolemaansa (1791) asti.

Näkisin, että kirja on kulttuuriteko suomenkielisen sotahistorian täydennyksenä.