Kuka pelasti valaat- entä norsut?

Michael (Mike) Shellenberger nostaa esiin nykyisestä maailmanmenosta asioita, joita usein esitetään yksisilmäisellä tavalla. Ympäristönsuojelu kuuluu näihin. Oheinen kirjoitus on Shellenbergerin kirjan Maailmanloppu peruutettu (Reuna-kustantamo, 2020/2021) pohjalta kirjoitettu.

Aloitetaan tarina mursuista, tarkemmin sanottuna mursunluusta. Se oli keskiajalla kysytty tuote pohjoisilta leveysasteilta. Mm. viikingit tai heidän jälkeläisensä metsästivät mursuja ja myivät mursujen syöksyhampaita eteenpäin eteläisempään Eurooppaan. Se oli Grönlannin viikinkien päätuote, jolla he vaihtoivat muita tarvikkeita itselleen.

Mursunluun kysyntä laski, kun kauppatiet avautuivat Afrikkaan ja samoja hyviä ominaisuuksia omaavan norsunluun tuotanto kasvoi huimasti. Noihin hyviin ominaisuuksiin kuului kauneus ja muovailtavuus. Niistä valmistettiin taide-esineitä, luksustuotteita, kampoja, pianon koskettimia ja biljardipalloja.

Edellä mainittu tuotanto tarkoitti tietenkin metsästämistä. Times kirjoitti vuonna 1873 surullisena kuinka norsunluun saanti saattaa vähentyä ja kuulutti korvaavan tuotteen etsintää. Jutussa arvioitiin USA:n kysynnän täyttämisen aiheuttavan 50 000 norsun tappamista vuosittain ja vastaavan luvun ollessa Englannin osalta 80 000 norsun tappamista lisää. New York Times puolestaan kirjoitti 1882, että norsunluun hinta on noussut koko ajan ja voitiin arvioida käytön edellyttävän 160 000 norsun tappamista vuosittain.

Korvaavaa materiaalia etsittiin monin tavoin ja 1800-luvun loppupuolella keksittiinkin selluloidimateriaali, jolla pystyttiin korvaamaan norsunluuta, samoin kuin vaikkapa Japanissa laajamittaisesti käytettyä kilpikonnan kuorta. Kyseisen materiaalin valmistus onnistuttiin myös toteuttamaan teollisesti. Muovi oli siis keksitty. Kuitenkin norsunluuta käytettiin edelleen aikaisempiin kohteisiin kuten pianonkoskettimina tuon jälkeen vielä noin sata vuotta.

Silti salametsästystä (Afrikassa) harjoitetaan edelleen ja norsujen määrät ovat jatkaneet vähenemistä. Norsunluun ja muiden norsusta saatavien tuotteiden kysyntää tapahtuu erityisesti Aasiasta. Aasialaisen norsun määrä on vähentynyt erityisesti elinympäristöjen pienenemisen vuoksi ja sama koskee myös afrikkalaista norsua, vaikka sen lukumäärät ovatkin vielä suurempia. Muovin keksiminen siis toi vain lisäaikaa.

Shellenberger korostaa kirjassaan, kuinka suojelussa pitää huomioida paikalliset asukkaat ja erityisesti näiden elinkeinot. Suojelujen onnistumiset ovat paljolti tuosta kiinni. Kirjassa on aiheesta esimerkkejä sekä hyvään että huonoon suuntaan.

Entä sitten valaat?

Sinivalas on suurin tunnettu koskaan maapallolla elänyt eläin. Se voi painaa jopa 150–200 tonnia. Yleisesti valaisiin lasketaan hyvinkin monia sukuja sekä lajeja delfiineistä lähtien. Kuitenkin monesti valaista puhuttaessa mielessä ovat nimenomaan hetulavalaat, jotka ovat itse suuria, mutta syövät pienikokoista eläinravintoa. Noita alaleuan hetuloita käytetään juuri ruuan siivilöimiseen vedestä. Sinivalaskin kuuluu tähän alalajiin.

Useat alkuperäiskansat ovat pyytäneet tai metsästäneet valaita, mutta toiminta on ollut varsin pienimuotoista. Uuden ajan alusta lähtien kehittyneiden maiden pyynti kasvoi ja pyyntimenetelmät kehittyivät.

Vuoteen 1830 mennessä USA oli johtava valaanpyyntimaa. Valaanrasva eli traani oli luksustuote, sillä se paloi kirkkaammin kuin kynttilät ja puhtaammin kuin puupäreet. Valaista saatiin myös lihaa, saippuan raaka-ainetta, koneiden voiteluainetta ja hajuvesiteollisuuden perusöljyä. Sen luusta valmistettiin korsetteja, sateenvarjoja ja kalastusvapoja.

Myös tässä tapauksessa etsittiin korvaavia tuotteita. Tietyissä paikoissa maasta tihkuva öljy osoittautui ratkaisuksi; kyseessä on tietenkin nykyäänkin käytettävä maaöljy, josta ensin opittiin tislaamaan valopetrolia. Petroli valtasi nopeasti valaisemiseen käytettyjen aineiden markkinat ja pelasti tuossa vaiheessa valaat.

Huippuaikana valaista saatiin vuosittain 600 000 tynnyrillistä öljyä. Nyt kysyntä siirtyi maaöljyyn. Yksi ainoa öljylähde Pennsylvaniassa tuotti päivässä enemmän öljyä, kuin vuoden koko valaanpyyntituotto yhteensä. Vanity Fair julkaisi piirroksen, jossa kaskelotit juhlivat kuohuviinilasien kanssa öljylähteiden löytymistä.

Pyynnin huomattava väheneminen ei tuolloin johtunut siitä, että valaat olisivat vielä olleet loppumassa, vaan koska energiatehokkaampi tuote löytyi. Tuo olkoon opetuksen kehittää sellaisia jatkossakin.

Valaanpyynti kuitenkin jatkui erityisesti Norjassa, jolla tyydytettiin valaan hetuloiden kasvavaa kysyntää. Lisäksi valaanrasvan jalostamismenetelmiä kehitettiin erilaisiin käyttökohteisiin, kuten vaikkapa margariinin valmistukseen. Vuosien 1904 ja 1978 välissä tapettiin yli miljoona valasta, siis enemmän kuin edellisellä vuosisadalla.

Vuoteen 1940 mennessä pääasiassa Kongosta saatava palmuöljy oli tullut valaanrasvaa halvemmaksi. Edelleen vuoteen 1951 mennessä oli tapahtunut selvä siirtymä margariinin valmistuksessa valaanrasvasta ja kalaöljyistä kasviöljyihin. New York Times kirjoitti vuonna 1959, että tuo saattaa lopulta pelastaa valaat.

Tällä kerralla nimenomaan valaiden väheneminen oli kannustin valaanrasvan korvaamiseksi kasviöljyllä. Valaanpyynnin huippu osui vuoteen 1962 ja seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtui valaanpyynnissä dramaattinen lasku.

YK esitti vuonna 1972 kymmenen vuoden rauhoitusaikaa. USA kielsi samoihin aikoihin valaanpyynnin ja vuoteen 1975 mennessä 46 maan hyväksymä useita valaslajeja koskeva pyynnin kieltävä sopimus oli jo voimassa.

Kansainvälinen valaansuojelukomitea (IWC) pääsi yksimielisyyteen ja asetti kiellon vuonna 1982. IWC:n kiintiöt olivat kuitenkin liian suuria suojelua silmällä pitäen. Kyseessä oli pikemminkin metsästysklubi, jonka toiminta suojelussa osoittautui fiaskoksi.

Ensin maaöljy, sitten kasviöljy pelasti valaat, ei kansainvälinen suojelusopimus. Erään asiaa huolellisesti tutkineen ekonomistin mukaan komission valaanpyyntikielto oli vain kumileimasin menettelylle, joka oli jo voimassa.

Todettakoon vielä, että Greenpeacen vuoden 1975 tekemän ensimmäisen valaskampanjan jälkeen eniten valaanpyynnin vastustamiseksi äänessä olleet valtiot eivät itse pyydystäneet valaita. Shellenbergerin mukaan tuo oli halpa keino esittää vihreää valtiota, koska omat elinkeinot eivät olleet katkolla.

Tällä hetkellä useimmat valaslajit ovat hitaasti toipumassa metsästyksestä, vain Pohjois-Atlantilla elävä mustavalas on vaarassa kuolla sukupuuttoon.

Tarinan eräs opetus on siis se, että joskus talousajattelu voi voittaa vakavan ympäristön riiston.