Mearsheimer: tie Ukrainan sotaan

Chicagon yliopiston kansainvälisen politiikan professori John Mearsheimer (s. 1947) on opponentti lännessä yleisesti esitettyyn tapahtumapolkuun 24.2.2022 alkaneeseen Ukrainan sotaan johtaneista tapahtumista. Juttu on julkaistu 5.8.2024. Käyn sen tässä läpi lyhennellen.  Sain luvan tehdä suomennoksen ja julkaista sen.

Todettakoon, että M on esittänyt samat argumentit useilla YouTube-vidoilta löytyviltä luennoilta ja haastatteluilta – sekä tietenkin akateemisina julkaisuina. Pidän tärkeänä tuoda eri puolia asioista esille; selvästikään tällä hetkellä Ukrainan sodan kaikista taustoista ei keskustella avoimesti. Nähdäkseni M:n tuomat tiedot sekä johtopäätökset ovat pitkälle todenmukaisia.

***     ***     ***

Vastaus otsikon pohdintaan on tärkeä, koska tämä sota on murheellinen niin monelta kannalta katsottuna. Tärkeimpänä onnettomuutena on Ukrainan tuhoutuminen monella tavoin. Mukaan luettuna talouden heikkeneminen (ja infran tuhoutuminen), miljoonien sotapakolaisuus maan sisällä tai maasta pois sekä sadat tuhannet taistelukentän uhrit. Samoin Venäjällä on valtava määrä henkilötappioita.

Strategisella tasolla puolestaan suhteet Venäjän ja muun Euroopan kannalta ovat myrkyttyneet näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen, joka tarkoittaa vielä pahemman sodan uhkaa sen jälkeen, kun Ukrainan sota muuttuu jäätyneeksi konfliktiksi. On tärkeä kysymys, kuka kantaa vastuun tästä onnettomuudesta, eikä tämä kysymys häviä mihinkään kaikkien seurausten tullessa näkyviin.

”Yleinen viisaus” (tai ’virallinen totuus’) on, että Vladimir Putin on vastuussa Ukrainan sodasta. Invaasion tarkoituksena oli Ukrainan valloitus ja sen tekeminen Suur-Venäjän osaksi. Ja tuon jälkeen Venäjä tulisi etenemään ja liittämään muitakin Itä-Euroopan osia itseensä Neuvostoliiton tapaan. Tuon mukaan Putin olisi äärimmäinen uhka Lännelle, joka pitää käsitellä voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna Putin noudattaa imperialistisen Venäjän käsikirjaa.

Vaihtoehtoinen – Lännessä vähemmistönä oleva – selitys tapahtumille on Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten provosointi saada Venäjä tuntemaan itsensä uhatuksi ja sivuutetuksi (jolloin reagointi olisi joko alistuminen tai konflikti). Tämä tulkinta ei kiistä sitä, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti sodan. Mutta ensisijainen syy konfliktiin oli Naton päätös ottaa Ukraina liittouman jäseneksi (2008), jonka käytännössä koko Venäjän johto näki Venäjän olemassaoloon liittyvänä uhkana (joka oli Lännen johtajistolla tiedossa). Tuoda Kiova EU:n kauppakumppaniksi (poissulkien vastaava suhde Venäjään) ja edistäen värivallankumousta Ukrainassa – osaksi läntistä liberaalidemokratiaa – olivat kaksi piikkiä lisää Venäjän lihassa, mutta Nato-laajeneminen oli ensisijainen piikki. Tuohon uhkaan Venäjä reagoi ennaltaehkäisevällä sodalla helmikuussa 2022.

Keskustelu siitä, kuka aiheutti Ukrainan sodan, nousi esille, kun entinen presidentti Trump ja nykyinen brittiparlamentaarikko Nigel Farage esittivät väitteet, että Naton laajentuminen oli päätekijä konfliktin syntymisessä. Arvattavalla tavalla he joutuivat raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi ’virallisen totuuden’ puolustajien toimesta. Tässä yhteydessä on syytä muistaa Naton pääsihteerin Jens Stoltenbergin todenneen kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana, että ”presidentti Putin aloitti sodan, koska halusi estää Ukrainan Nato-jäsenyyden ja siis oikeuden valita oma tie.” Stoltenberg ei ole vetänyt lausuntojaan takaisin.

Mearsheimer jatkaa: tarkoitukseni on tarjota kuvaus, jossa esitetään keskeiset kohdat, jotka tukevat näkemystä, jonka mukaan Putin hyökkäsi Ukrainaan pääasiassa Naton laajentumisen ja lännen pyrkimysten vuoksi tehdä Ukrainasta lännen linnoitus Venäjän vastaiselle rajalle.

***     ***     ***

SEITSEMÄN KOHTAA, JOTKA KUMOAVAT ’VIRALLISEN TOTUUDEN’

ENSINNÄKÄÄN ei ole mitään todisteita – ennen 24.2.2022 – että Putin halusi valloittaa Ukrainan ja liittää sen Venäjään. Tuon ’virallisen’ totuuden esittäjät eivät voi esittää yhtään todistetta Putinin sanomisista tai kirjoittamisista, jotka osoittaisivat tämän pyrkivän valloittamaan Ukrainan.

Kun ’virallisen totuuden’ levittäjät kyseenalaistetaan tässä asiassa, he esittävät todisteita, joilla on vain vähän, jos ollenkaan, vaikutusta Putinin motiiveihin hyökätä Ukrainaan. Tallaisia ovat maininnan Ukrainan olemista ”keinotekoinen valtio” tms. Myöskään mainintoja ukrainalaisten ja venäläisten yhteisestä tai erilaisesta historiasta ei voi pitää osoituksena valloitussuunnitelmista. Toiset pitävät Putinin lausuntoa Neuvostoliiton romahtamisen olemisesta geopoliittinen katastrofi tällaisena todisteena. Unohtaen, että Putin sanoi myös: ”Kenellä tahansa, joka ei kaipaa Neuvostoliittoa, ei ole sydäntä. Kenellä tahansa, joka haluaa sen takaisin, ei ole aivoja.”

Jotta voitaisiin väittää, että Putin oli päättänyt valloittaa koko Ukrainan ja liittää sen Venäjään, on esittävä todisteita siitä, että 1) hän piti sitä tavoitteena, 2) hän piti sitä toteuttamiskelpoisena ja 3) hän aikoi pyrkiä tähän. Julkisuudessa ei ole todisteita siitä, että Putin harkitsisi Ukrainan lopettamista itsenäisenä valtiona ja sen tekemisestä osaksi suurempaa Venäjää, kun hän lähetti joukkonsa Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.

12. heinäkuuta 2021 julkaistussa artikkelissa ja uudelleen puheessaan, jonka hän piti 21. helmikuuta 2022, Putin korosti, että Venäjä hyväksyy ”uuden geopoliittisen todellisuuden, joka muotoutui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”. Hän toisti saman asian kolmannen kerran 24. helmikuuta 2022, kun hän ilmoitti Venäjän hyökkäävän Ukrainaan. Erityisesti hän julisti, että ”suunnitelmamme ei ole miehittää Ukrainan aluetta” ja teki selväksi, että hän kunnioitti Ukrainan suvereniteettia, vaikkakin vain tiettyyn pisteeseen asti: ”Venäjä ei voi tuntea oloaan turvalliseksi, kehittyä ja olla olemassa kohdatessaan pysyvän uhan nykypäivän Ukrainan alueelta”. Pohjimmiltaan Putin ei ollut kiinnostunut tekemään Ukrainasta osaa Venäjää; Hän oli kiinnostunut varmistamaan, ettei siitä tule ponnahduslautaa lännen aggressiolle Venäjää vastaan.

TOISEKSI ei ole todisteita siitä, että Putin valmisteli nukkehallitusta Ukrainalle, kasvatti Venäjä-mielisiä johtajia Kiovassa tai pyrki mihinkään poliittisiin toimenpiteisiin, jotka mahdollistaisivat koko maan miehittämisen ja lopulta sen integroimisen Venäjään.

Nuo tosiasiat lentävät kasvoille, kun väitetään Putinin pyrkineen pyyhkimään Ukrainan kartalta.

KOLMANNEKSI Putinilla ei ole riittävästi joukkoja Ukrainan valloittamiseen.

Olen pitkään arvioinut, että venäläiset hyökkäsivät Ukrainaan enimmillään 190 000 sotilaan voimin. Ukrainan asevoimien nykyinen komentaja, kenraali Oleksandr Syrskyi sanoi hiljattain The Guardianin haastattelussa, että Venäjän hyökkäysjoukot olivat vain 100 000 miehen vahvuiset. Itse asiassa The Guardian oli päätynyt samaan arvioon ennen sodan alkamista. Ei ole mitään keinoa, että 100 000 tai 190 000 miehen joukot voisivat valloittaa, miehittää ja sulauttaa koko Ukrainan suur-Venäjään.

Kun Saksa hyökkäsi Puolan länsiosaan syyskuussa 1939, joukoissa oli noin 1,5 miljoonaa miestä. Ukraina on maantieteellisesti yli 3 kertaa suurempi kuin Puolan länsiosa oli vuonna 1939 ja Ukrainassa vuonna 2022 oli lähes kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin Puolassa, kun Saksa hyökkäsi. Jos hyväksymme kenraali Syrskyin arvion, niin Venäjällä oli hyökkäysvoimat, jotka olivat 1/15 Puolaan menneiden saksalaisten joukkojen koosta. Ja tuo pieni Venäjän armeija hyökkäsi maahan, joka oli paljon suurempi kuin Puola sekä alueen että väestön suhteen.

Lisäksi Venäjän armeija oli suurelta osin suunniteltu puolustussotaan. Se ei ollut armeija, joka oli valmis aloittamaan hyökkäyksen, joka lopulta valloittaisi koko Ukrainan ja vielä vähemmän uhkaisi muuta Eurooppaa. Lisäksi taistelujoukkojen laadussa jäi paljon toivomisen varaa, sillä venäläiset eivät odottaneet sotaa ennen kevään 2021 tapahtumia. Siten heillä oli vain vähän mahdollisuuksia kouluttaa ammattitaitoisia hyökkäysjoukkoja. Sekä laadullisesti että määrällisesti Venäjän hyökkäysjoukot eivät olleet lähelläkään Saksan vastinetta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa.

Joku voisi väittää, että Venäjän johtajat ajattelivat, että Ukrainan armeija oli niin pieni ja niin heikosti aseistettu, että heidän armeijansa voisi helposti voittaa ja valloittaa koko maan. Kuitenkin Putin ja hänen komentajansa olivat hyvin tietoisia siitä, että Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset olivat aseistaneet ja kouluttaneet Ukrainan armeijaa 22. helmikuusta 2014 (Maidan) lähtien. Moskovalla oli suuri pelko siitä, että Ukrainasta oli tulossa Naton tosiasiallinen jäsen. Lisäksi Venäjän johtajat havaitsivat hyökkäysjoukkojaan suuremman Ukrainan armeijan taistelevan tehokkaasti Donbassissa vuosina 2014–2022. He varmasti ymmärsivät, että Ukrainan armeija ei ollut paperitiikeri, joka voitaisiin voittaa nopeasti, varsinkin kun sillä oli voimakas tuki lännestä.

Venäjän hyökättyä helmikuussa (2022) ja valloitettua nopeasti alueita he joutuivat vetämään armeijansa Harkovan alueelta ja Hersonin alueen länsiosasta. Moskova siis luovutti alueita, jotka sen armeija oli valloittanut sodan alkupäivinä. Mearsheimer kuvailee vetäytymistä Venäjän kannalta sillä, että Venäjän joukot olivat liian vähäisiä pysyvään valloitukseen ja loivat hallittavampia puolustusasemia. Tämä on tuskin sellaista käytöstä, jota voisi odottaa armeijalta, joka on rakennettu ja koulutettu valloittamaan ja miehittämään koko Ukraina. Sitä ei ollut suunniteltu tähän tarkoitukseen, joten sillä ei voitu toteuttaa tätä Herkuleen urotyötä.

NELJÄNNEKSI. Kuukausia ennen sodan alkua Putin yritti löytää kriisiin diplomaattisen ratkaisun.

Putin lähetti 17. joulukuuta 2021 sekä presidentti Joe Bidenille että Naton johtajalle Stoltenbergille kirjeen, jossa hän ehdotti ratkaisua kriisiin kirjallisen takuun perusteella, että 1) Ukraina ei liity Natoon, 2) hyökkäysaseita ei sijoiteta Venäjän rajojen läheisyyteen ja 3) Itä-Eurooppaan vuodesta 1997 lähtien siirretyt Naton joukot kalustoineen siirretään takaisin Länsi-Eurooppaan. Mitä tahansa ajatellaan mahdollisuudesta päästä sopimukseen Putinin avausvaatimusten perusteella, joista Yhdysvallat kieltäytyi neuvottelemasta, se osoittaa, että hän yritti välttää sotaa.

VIIDENNEKSI. Heti sodan alkamisen jälkeen, Venäjä otti yhteyttä Ukrainaan aloittaakseen neuvottelut sodan lopettamiseksi ja modus vivendin (~ yhteiselosopimus erimielisyyksistä huolimatta) laatimiseksi kahden maan välillä.

Kiovan ja Moskovan väliset neuvottelut alkoivat Valko-Venäjällä vain neljä päivää sen jälkeen, kun Venäjän joukot olivat saapuneet Ukrainaan. Tuo Valko-Venäjän yhteys (Minsk-sopimuksissa käytetty) korvattiin lopulta sekä Israelin että Istanbulin yhteydellä. Kaikki saatavilla olevat todisteet viittaavat siihen, että Venäjä neuvotteli vakavasti, eikä ollut kiinnostunut Ukrainan alueen itseensä sulauttamisesta, lukuun ottamatta Krimiä, jonka he olivat liittäneet itseensä vuonna 2014, ja mahdollisesti Donbassia. Neuvottelut päättyivät, kun ukrainalaiset Britannian ja Yhdysvaltojen yllyttämänä kävelivät pois neuvotteluista, jotka olivat edistyneet hyvin tuohon asti.

Lisäksi Putin kertoo, että kun neuvotteluja käytiin ja ne edistyivät, häntä pyydettiin hyvän tahdon eleenä poistamaan Venäjän joukot Kiovaa ympäröivältä alueelta, minkä hän teki 29. maaliskuuta 2022. Yksikään lännen hallitus tai entinen päättäjä ei ole kiistänyt Putinin väitettä, joka on suoraan ristiriidassa sen väitteen kanssa, että hän olisi päättänyt valloittaa koko Ukrainan.

KUUDENNEKSI, kun Ukraina jätetään syrjään, ei ole pienintäkään todistetta siitä, että Putin harkitsi muiden Itä-Euroopan maiden valloittamista.

Sen lisäksi, että Venäjän armeija ei ole edes tarpeeksi suuri valloittamaan koko Ukrainaa, vielä vähemmän valloittamaan Baltian maita, Puolaa ja Romaniaa. Lisäksi kaikki nämä maat ovat Naton jäseniä, mikä merkitsisi lähes varmasti sotaa Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kanssa.

SEITSEMÄNNEKSI. Tuskin kukaan lännessä väitti, että Putinilla oli imperialistisia tavoitteita siitä lähtien, kun hän otti vallan vuonna 2000, kunnes Ukrainan kriisi alkoi 22. helmikuuta 2014. Siinä vaiheessa hänestä tuli yhtäkkiä keisarillinen hyökkääjä (itse muistan tämän yhtäkkisen muutoksen hyvin). Miksi? Koska länsimaiden johtajat tarvitsivat syyn syyttää häntä kriisin aiheuttamisesta.

Luultavasti paras todiste siitä, että Putinia ei pidetty vakavana uhkana hänen neljäntoista ensimmäisen virkavuotensa aikana, on se, että hän oli kutsuttuna vieraana huhtikuussa 2008 Naton huippukokouksessa Bukarestissa, jossa liittouma ilmoitti, että Ukrainasta ja Georgiasta tulee aikanaan jäseniä. (Samassa kokouksessa hyväksyttiin myös Yhdysvaltojen suunnitelma sijoittaa kaksi ohjustukikohtaa silloiselle Naton itärajalla Puolaan ja Romaniaan). Putin oli tietenkin raivoissaan ja ilmaisi vihansa (esitti siis kokouksessa vastalauseensa molempiin asioihin). Mutta hänen vastustuksellaan tälle ilmoitukselle ei ollut juurikaan vaikutusta Washingtoniin, koska Venäjän armeijan katsottiin olevan liian heikko pysäyttämään Naton laajentumisen, aivan kuten se oli ollut liian heikko pysäyttämään vuosien 1999 ja 2004 laajentumisaallot.

Naton laajentumisen ennen 22. helmikuuta 2014 tarkoituksena ei ollut hillitä Venäjää. Kun otetaan huomioon Venäjän sotilaallisen voiman heikko tila, Moskova ei kyennyt valloittamaan Ukrainaa, vielä vähemmän harjoittamaan revanssipolitiikkaa Itä-Euroopassa. Yhdysvaltain entinen Moskovan-suurlähettiläs Michael McFaul, joka on Ukrainan vankkumaton puolustaja ja Putinin murskaava kriitikko, huomauttaa, että Venäjän Krimin valtausta vuonna 2014 ei suunniteltu ennen kriisin puhkeamista; Se oli impulsiivinen liike vastauksena vallankaappaukseen, joka kaatoi Ukrainan Venäjä-mielisen johtajan (Maidanin tapahtumat). Lyhyesti sanottuna Naton laajentumisen ei ollut tarkoitus hillitä Venäjän uhkaa, koska länsi ei uskonut sellaista olevan.

Vasta Ukrainan kriisin puhjettua helmikuussa 2014 Yhdysvallat ja sen liittolaiset alkoivat yhtäkkiä kuvata Putinia vaaralliseksi johtajaksi, jolla oli imperialistisia tavoitteita, ja Venäjää vakavaksi sotilaalliseksi uhaksi, jota Naton oli hillittävä. Tämä äkillinen muutos retoriikassa oli suunniteltu palvelemaan yhtä olennaista tarkoitusta: antaa lännelle mahdollisuus syyttää Putinia kriisistä ja vapauttaa länsi vastuusta. Ei ole yllättävää, että tämä kuva Putinista sai paljon enemmän vetovoimaa sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.

’Virallisessa totuudessa’ jotkut väittävät, että Moskovan päätöksellä hyökätä Ukrainaan ei ole juurikaan tekemistä Putinin itsensä kanssa, vaan se on osa laajentumisperinnettä, joka on syvästi kytketty venäläiseen yhteiskuntaan. Tämä taipumus aggressioon, jonka sanotaan johtuvan sisäisistä voimista, ei Venäjän ulkoisesta uhkaympäristöstä, olisi ajanut käytännössä kaikki Venäjän johtajat ajan myötä käyttäytymään väkivaltaisesti naapureitaan kohtaan.

Tässä väitteessä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei ole falsifioitavissa, koska venäläisen yhteiskunnan pitkäaikaista piirrettä, joka tuottaa tämän aggressiivisen impulssin, ei ole tunnistettu. Venäläisten sanotaan aina olleen aggressiivisia – riippumatta siitä, kuka on vastuussa – ja tulee aina olemaan. Sama väite esitettiin kerran saksalaisista, joita kuvattiin usein 1900-luvun aikana synnynnäisinä hyökkääjinä. Tällaisia väitteitä ei oteta vakavasti akateemisessa maailmassa.

Lisäksi tuskin kukaan Yhdysvalloissa tai Länsi-Euroopassa luonnehti Venäjää synnynnäisesti aggressiiviseksi vuosina 1991–2014, jonka jälkeen Ukrainan kriisi puhkesi. Puolan ja Baltian maiden ulkopuolella pelko Venäjän aggressiosta ei ollut huolenaihe, mikä usein ilmaistiin näiden kahdenkymmenenneljän vuoden aikana, mitä voisi odottaa, jos venäläiset olisivat johdotettuja aggressioon. Näyttää selvältä, että tämän argumentin äkillinen ilmaantuminen oli kätevä tekosyy syyttää Venäjää Ukrainan sodan aiheuttamisesta.

***     ***     ***

Mearsheimer esittää lisäksi KOLME SYYTÄ ajatella, että Nato:n laajennus oli pääsyy Ukrainan sotaan.

ENSINNÄKIN Venäjän johtajat kautta linjan sanoivat toistuvasti ennen sodan alkua, että he pitävät Naton laajentumista Ukrainaan eksistentiaalisena uhkana, joka on poistettava. (Tätä ei länsimediassa muistettu juurikaan kertoa).

Puhuessaan puolustusministeriön hallitukselle 21. joulukuuta 2021 Putin totesi: ”Se, mitä he tekevät, yrittävät tai aikovat tehdä Ukrainassa, ei tapahdu tuhansien kilometrien päässä rajastamme. Se on talomme kynnyksellä. Heidän on ymmärrettävä, että meillä ei yksinkertaisesti ole enää paikkaa, johon vetäytyä. Luulevatko he todella, ettemme näe näitä uhkia? Vai luulevatko he, että me vain seisomme toimettomina katsomassa niiden ilmaantumista?”

Kaksi kuukautta myöhemmin lehdistötilaisuudessa 22. helmikuuta 2022, vain muutama päivä ennen sodan alkua, Putin sanoi: ”Vastustamme kategorisesti Ukrainan liittymistä Natoon, koska se on uhka meille, ja meillä on argumentteja tämän tueksi. Olen toistuvasti puhunut siitä tässä salissa.” Sitten hän totesi, että Ukrainasta oli tulossa Naton de-facto jäsen Yhdysvallat ja sen liittolaisten jatkaessa aseiden pumppaamista nykyisen Kiovan hallinnolle”. Hän jatkoi sanomalla, että jos tätä ei lopeteta, Moskovalle ”jää naapuriin hampaisiin asti aseistettu Venäjä-vastainen armeija. Tätä on täysin mahdotonta hyväksyä.”

Myös muut Venäjän johtajat – mukaan lukien puolustusministeri, ulkoministeri, varaulkoministeri ja Venäjän Washingtonin-suurlähettiläs – korostivat Naton laajentumisen keskeisyyttä Ukrainan kriisin aiheuttajana. Ulkoministeri Sergei Lavrov totesi tämän ytimekkäästi lehdistötilaisuudessa 14. tammikuuta 2022: ”Avain kaikkeen on takuu siitä, että Nato ei laajene itään.”

Usein kuulee väitteen, että Venäjän pelot olivat perusteettomia, koska ei ollut mitään mahdollisuutta, että Ukraina liittyisi Natoon lähitulevaisuudessa, jos koskaan. Itse asiassa sanotaan, että Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset kiinnittivät vain vähän huomiota Ukrainan tuomiseen Natoon ennen sotaa. Mutta vaikka Ukraina liittyisi sotilasliittoon, se ei olisi eksistentiaalinen uhka Venäjälle, koska Nato on puolustusliitto. Naton laajentuminen ei siis voinut olla syynä alkuperäiseen kriisiin, joka puhkesi helmikuussa 2014, tai helmikuussa 2022 alkaneeseen sotaan.

Tämä väite ei pidä paikkaansa. Itse asiassa lännen vastaus vuoden 2014 tapahtumiin oli vetää Ukraina lähemmäksi Natoa. Liittouma aloitti Ukrainan armeijan kouluttamisen vuonna 2014 tuottaen keskimäärin 10 000 koulutettua sotilasta vuosittain seuraavien kahdeksan vuoden aikana. Joulukuussa 2017 Trumpin hallinto päätti toimittaa Kiovalle ”puolustusaseita”. Muut Nato-maat ryhtyivät pian toimiin ja lähettivät vielä enemmän aseita Ukrainaan. Lisäksi Ukrainan maa-, meri- ja ilmavoimat alkoivat osallistua yhteisiin sotaharjoituksiin Nato-joukkojen kanssa. Lännen pyrkimys aseistaa ja kouluttaa Ukrainan armeijaa selittää suurelta osin, miksi se menestyi niin hyvin Venäjän armeijaa vastaan sodan ensimmäisenä vuonna. Kuten The Wall Street Journal -lehden otsikko huhtikuussa 2022 sanoi: ”Ukrainan sotilaallisen menestyksen salaisuus: vuosien NATO-koulutus”.

Lännessä oli vuoden 2021 aikana tullut lisää intoa tuoda Ukraina Natoon. Samaan aikaan presidentti Zelensky, joka ei ollut koskaan osoittanut suurta innostusta Ukrainan tuomisesta liittoumaan ja joka valittiin maaliskuussa 2019 foorumille, joka kehotti työskentelemään Venäjän kanssa meneillään olevan kriisin ratkaisemiseksi, käänsi kurssin vuoden 2021 alussa ja ei ainoastaan hyväksynyt Ukrainan Nato-jäsenyyttä, vaan omaksui myös kovan linjan lähestymistavan Moskovaan (kuulostaa tietyiltä osiltaan ulkoministeri Eljas Erkolta vuonna 1939).

Valkoiseen taloon tammikuussa 2021 siirtynyt presidentti Biden oli jo pitkään ollut sitoutunut tuomaan Ukrainan Natoon ja oli superhaukka Venäjää kohtaan. Ei ole yllättävää, että Nato antoi 14. kesäkuuta 2021 vuotuisessa huippukokouksessaan Brysselissä tiedonannon, jossa sanottiin: ”Toistamme vuoden 2008 Bukarestin huippukokouksessa tehdyn päätöksen, jonka mukaan Ukrainasta tulee liittouman jäsen.” Zelensky vieraili 1. syyskuuta 2021 Valkoisessa talossa, jossa Biden teki selväksi, että Yhdysvallat on ”lujasti sitoutunut Ukrainan euroatlanttisiin pyrkimyksiin”.

Sitten 10. marraskuuta 2021 ulkoministeri Antony Blinken ja hänen ukrainalainen kollegansa Dmytro Kuleba allekirjoittivat ”Yhdysvaltojen ja Ukrainan strategisen kumppanuuden peruskirjan”. Asiakirjan mukaan molempien osapuolten tavoitteena on sitoutuminen siihen, että Ukraina toteuttaa perusteelliset ja kattavat uudistukset, jotka ovat välttämättömiä täysimääräiselle yhdentymiselle eurooppalaisiin ja euroatlanttisiin instituutioihin. Siinä myös nimenomaisesti vahvistetaan Yhdysvaltojen sitoutuminen ”vuoden 2008 Bukarestin huippukokouksen julistukseen”.

Ei näytä olevan epäilystäkään siitä, että Ukraina oli vuoden 2021 aikana hyvää vauhtia matkalla Naton jäseneksi. Siitä huolimatta monet väittävät, että Moskovan ei olisi pitänyt olla huolissaan tästä, koska ”Nato on puolustusliitto eikä aiheuta uhkaa Venäjälle”. Mutta näin Putin ja muut Venäjän johtajat eivät ajattele Natosta, ja vain sillä on merkitystä heille, mitä he itse ajattelevat. Lyhyesti sanottuna ei ole epäilystäkään siitä, että Moskova näki Ukrainan liittymisen Natoon eksistentiaalisena uhkana, jota ei voida hyväksyä.

TOISEKSI. Huomattava määrä vaikutusvaltaisia ja arvostettuja henkilöitä lännessä totesi ennen sotaa, että Venäjän johtajat näkisivät Naton laajentumisen – erityisesti Ukrainaan – kuolettavana uhkana, joka johtaisi lopulta katastrofiin.

William (Bill) Burns, joka nyt johtaa CIA:ta, mutta oli Yhdysvaltain suurlähettiläs Moskovassa huhtikuun 2008 Naton huippukokouksen aikaan Bukarestissa, kirjoitti muistion silloiselle ulkoministerille Condoleezza Ricelle, joka kuvaa ytimekkäästi Venäjän ajattelua Ukrainan tuomisesta liittoumaan. ”Ukrainan liittyminen Natoon”, hän kirjoitti, ”on kirkkain kaikista punaisista takarajoista Venäjän eliitille. Yli kaksi ja puoli vuotta kestäneiden keskustelujen aikana keskeisten venäläisten toimijoiden kanssa, Kremlin pimeistä syvennyksistä Putinin terävimpiin liberaaleihin kriitikkoihin, en ole vielä löytänyt ketään, joka näkisi Ukrainan Natossa muuna kuin suorana haasteena Venäjän intresseille. Nato tullaan näkemään… strategisen haasteen heittämisenä tämän päivän Venäjää vastaan. Venäjän ja Ukrainan suhteet jäädytetään syvälle… Se luo hedelmällisen maaperän Venäjän sekaantumiselle Krimille ja Itä-Ukrainaan.”

Burns ei ollut ainoa länsimainen poliitikko vuonna 2008, joka ymmärsi, että Ukrainan tuominen Natoon oli täynnä vaaraa. Bukarestin huippukokouksessa sekä Saksan liittokansleri Angela Merkel että Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy vastustivat Ukrainan Nato-jäsenyyden edistämistä, koska he ymmärsivät, että se huolestuttaisi ja raivostuttaisi Venäjää. Merkel selitti äskettäin vastustustaan: ”Olin hyvin varma… että Putin ei vain anna sen tapahtua. Hänen näkökulmastaan se olisi sodanjulistus.”

Hieman laajemmin katsottuna, lukuisat amerikkalaiset päättäjät ja strategit vastustivat jo presidentti Clintonin päätöstä laajentaa Natoa 1990-luvulla, kun päätöksestä keskusteltiin. Nämä vastustajat ymmärsivät alusta alkaen, että Venäjän johtajat näkisivät sen uhkana elintärkeille intresseilleen ja että politiikka johtaisi lopulta katastrofiin. Mearsheimer luettelee esimerkkeinä George Kennanin, Clintonin puolustusministerin William Perryn sekä Clintonin esikuntapäälliköiden puheenjohtajan kenraali John Shalikashvilin, lisäksi Paul Nitzen, Robert Gateksen, Robert McNamaran, Richard Pipes’in ja Jack Matlockin.

Putinin logiikan pitäisi olla täysin järkevää amerikkalaisille, jotka ovat jo pitkään olleet sitoutuneita Monroen oppiin, jonka mukaan mikään kaukainen suurvalta ei saa muodostaa liittoa läntisen pallonpuoliskon maan kanssa ja sijoittaa sotilasjoukkojansa sinne. Yhdysvallat tulkitsisi tällaisen liikkeen eksistentiaaliseksi uhaksi ja tekisi kaikkensa vaaran poistamiseksi. Tietenkin näin tapahtui Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1962, kun presidentti Kennedy teki selväksi Neuvostoliitolle, että heidän ydinkärkiset ohjuksensa olisi poistettava Kuubasta. Putin toimii samalla logiikalla. Suurvallat eivät halua kaukaisten suurvaltojen siirtyvän takapihalleen.

KOLMANNEKSI. Venäjän syvää pelkoa Ukrainan liittymisestä Natoon kuvaa kaksi sodan alkamisen jälkeen tapahtunutta kehitystä.

Istanbulin rauhanneuvotteluissa, jotka käytiin heti hyökkäyksen alkamisen jälkeen (maalis-huhtikuu 2022), venäläiset tekivät ilmeisen selväksi, että Ukrainan oli hyväksyttävä ”pysyvä puolueettomuus” eikä se voinut liittyä Natoon. Ukrainalaiset hyväksyivät Venäjän vaatimuksen ilman vakavaa vastarintaa, varmasti siksi, että he tiesivät, että sodan lopettaminen oli muuten mahdotonta. Nyt yli kaksi vuotta sodan alkamisen jälkeen,14. kesäkuuta 2024, Putin esitti kaksi vaatimusta, jotka Ukrainan olisi täytettävä ennen kuin hän suostuisi tulitaukoon ja neuvottelujen aloittamiseen sodan lopettamiseksi. Toinen näistä vaatimuksista oli, että Kiova ”virallisesti” ilmoittaa ”luopuvansa suunnitelmistaan liittyä Natoon”.

Mikään tässä ei ole yllättävää, sillä Venäjä on aina pitänyt Ukrainaa Natossa eksistentiaalisena uhkana, joka on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Tämä logiikka on Ukrainan sodan kantava voima.

Lopuksi. Venäjän neuvottelutavoitteista Istanbulissa sekä Putinin kommenteista sodan lopettamisesta 14. kesäkuuta 2024 pitämässään puheessa on selvää, että hän ei ole kiinnostunut valloittamaan koko Ukrainaa ja tekemään siitä osa suurempaa Venäjää (todettakoon kuitenkin, että nyt Venäjä pyrkii liittämään itäisimmät oblastit itseensä; tuo toinen vaatimus siis).

***     ***     ***

Kaksi erilaista näkökulmaa Ukrainan sotaan:

Senaattori Mitt Romney YouTube-video vuodelta 2023 (3 min):
As I See It: Supporting Ukraine is imperative for U.S. national security

Judge Napolitanon ohjelmassa keskustellut John Mearsheimer
YouTube-video alkukesältä 2024 (30 min): How Ukraine War Started