Hyökkäys Venäjälle 1707

Hyökkäys Venäjälle 1707 – 1709

Kun nykyään idän ja lännen välinen konflikti nostaa päätään, kannattaa muistaa myös menneiden aikojen tapahtumia samasta aihepiiristä. Käyn läpi Peter Englundin perusteellisen kuvauksen Suuresta Pohjan sodasta (Pultava, 1988, suomeksi Art House) ja erityisesti Pultavan taistelusta, jossa Ruotsin suurvalta-asema romutettiin.

Yleisesti ottaen Ruotsi laajensi aluettaan Venäjän kustannuksella 1200-luvulta Stolbovan rauhaan vuoteen 1617 asti, kun taas Venäjä laajeni Ruotsin kustannuksella vuosien 1721, 1742 ja 1809 rauhoissa.

Ruotsi oli sotinut suuren osan 1600-luvusta naapureidensa eri liittokuntia vastaan vuosisadan loppua lukuun ottamatta. Vuosisadan lopussa Ruotsissa ja erityisesti Suomen puolella oli myös valtava nälänhätä.

Tanska, Venäjä ja Puola olivat kukin tahollaan jo pitkään kärkkyneet tilaisuutta valloittaa takaisin Ruotsille menettämiään alueita. Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII, jolloin naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen. Puolan kuninkaaksi samana vuonna valittu Saksin vaaliruhtinas August II Väkevä oli Kaarle XII:n serkku. Kolmen maan hallitsijat tapasivat Tanskan aloitteesta loppukesällä 1698 nykyisessä Länsi-Puolassa ja päättivät liittoutua Ruotsia vastaan. Seuraavana vuonna myös Ruotsin hallintoa vastustanut liivinmaalainen aatelismies Johann Patkul matkusteli Augustin salaisena asiamiehenä Tanskassa ja Venäjällä edistämässä sotaliiton syntyä.

Kaarle XI:n jäljiltä salaliittolaisten puuhailun aikana Ruotsin armeija oli historiansa parhaassa kunnossa. Silti itäisten maakuntien puolustus oli paljolti laiminlyöty huomion suuntautuessa Itämeren etelälaidalle. Huolimatta Suomen heikosta puolustuksesta oli suomalaisten kannettava osuuttaan suurempi rasitus Ruotsin armeijan ylläpidosta sekä miesten, että muiden verojen suhteen.

Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700–1721 Ruotsin ja suuren vihollisliittoutuman välillä. Ruotsin vastustajiin lukeutuivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Sota alkoi, kun Tanska, Venäjä ja Puola hyökkäsivät Ruotsin kimppuun. Voitettuaan Venäjän Narvan taistelussa Kaarle XII:n soti vuosia Puolassa, minkä aikana Pietari Suuri valloitti Inkerinmaan ja perusti Pietarin kaupungin saaden samalla meriyhteyden Itämerelle sekä tarjosi rauhaa, jossa Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerinmaan, mutta Kaarle hylkäsi sen ja hyökkäsi sotajoukollaan Venäjälle.

Sota päättyi Ruotsin tappioon Venäjän voimia vastaan, minkä seurauksena Ruotsi joutui Uudenkaupungin rauhassa luovuttamaan suuria alueita. Sodan seurauksena Ruotsi menetti asemansa pohjoiseurooppalaisena suurvaltana. Suomi kärsi sodan aikana Isonavihana tunnetusta miehityskaudesta. Tanska ei sodassa onnistunut valloittamaan nykyisiä Ruotsin etelärannikon maakuntia, jotka se oli menettänyt Ruotsille vuonna 1658 ja jotka Ruotsi ruotsalaisti sen jälkeen kovalla kädellä.

Ruotsin valta Itämerellä

Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli vuonna 1658 menettänyt Ruotsin nykyiset etelärannikon maakunnat sekä Saarenmaan, Gotlannin ja maakuntia Norjan puolelta. Venäjä oli vuoden 1595 Täyssinän ja vuoden 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille runsaasti alueita ja samalla itselleen elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, ja Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan-kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta.

Ruotsi oli käynyt 1600-luvulla lähes taukoamatta sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan, ja ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Alankomaiden kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä.

Ruotsin vastainen liittokunta syntyy

Ruotsin ja Tanskan suhteita hiersi 1690-luvun lopussa lisäksi Ruotsin sotilaallinen tuki Tanskan eteläpuolella sijainneelle Holstein-Gottorpin herttuakunnalle, mikä asetti Tanskan uhatuksi kahdelta suunnalta. Kesällä 1699 Kaarle XII päätti lähettää Holstein-Gottorpiin ruotsalaisia joukkoja. Muissa maissa katsottiinkin, että Kaarlen toimet johtaisivat luultavasti sodan puhkeamiseen Ruotsin ja Tanskan välille.

Tanskan vuonna 1699 uudeksi kuninkaaksi tullut nuori Fredrik IV, joka myös oli Kaarle XII:n serkku, Venäjän tsaari Pietari Suuri ja August II solmivat samana vuonna hyökkäysliiton Ruotsia vastaan. Todettakoon, että liittolaiset eivät olleet ymmärtäneet koordinoitujen toimien tärkeyttä ja Ruotsi pystyi voittamaan vastustajat yksi kerrallaan. Paitsi Venäjän, jonka tappio Narvassa ei suuruudestaan huolimatta ollut sille kohtalokas.

Ruotsi puolestaan solmi vuonna 1698 puolustusliiton Englannin ja Alankomaiden kanssa sekä löyhemmän sopimuksen Ranskan kanssa.  Ruotsalaiset olivat tietoisia Ruotsin-vastaisesta liitosta ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen.

Tapahtumat Saksassa ja Puolassa

Revanssia hakeneiden naapurimaiden kanssa taistellut Kaarle XII saavutti lukuisia voittoja ensin vuonna 1700 Narvassa ja sitten ylittäen Väinäjoen mm. Varsovassa, Krakovassa ja Preussissa.

Aluksi sota sai Ruotsissa suuren suosion eikä värvättävistä sotilaista ollut pulaa. Tilanne oli päinvastainen kuin 30-vuotisen sodan aikana, jolloin värväystä laajalti yritettiin välttää. Menestyksekäs sota oli voittavalle osapuolelle kannattavaa taloudellista toimintaa. Noina aikoina sotajoukot yleensä pakkoverottivat tai ryöstivät tarvitsemansa varusteet liikkumiltaan alueilta. Voitetuissa taisteluissa taas saatiin voitetuilta runsaasti arvoesineitä sotasaaliina; noita kuljetettiin usein mukana, koska kotiin lähettämiset eivät olleet monestikaan mahdollisia.

Sotasaaliin keräämisessä oli tarkka arvojärjestys, jossa esimerkiksi kapteeni sai 40-kertaisen määrän sotasaalista sotamieheen verrattuna. Kaikilla haavoittuminen kaksinkertaisti saaliin haavoittumattomaan verrattuna.

Vuodesta 1701 vuoteen 1707 Ruotsi kävi (lopputuloksen kannalta) paljolti hyödytöntä sotaa silloisessa Puolassa ja lähialueilla tavoitellen kauppaoikeuksia ja verotuksellisia etuja. Samaan aikaan Pietarin joukot tunkivat Ruotsin joukkoja Baltiassa takaisin ja tulivat koko ajan tehokkaammiksi. Ruotsi ei ollut tehnyt keskitettyä komentoketjua Baltiaan eikä lähettänyt sinne täydennyksiä, päinvastoin kuin Puolaan. Venäjä sen sijaan tunkeutui Suomenlahdelle ja perusti Pietarin kaupungin.

Suomi oli puolestaan joitakin vuosia aikaisemmin olleessa valtavassa nälänhädässä menettänyt 140 000 henkeä ja joutui nyt entistä lujemmalle joutuen taistelemaan heikoista lähtökohdista mm. juuri tuolla Baltiassa.

Ruotsin joukkojen liikkuessa Puolassa ja lähialueilla se ’söi’ puhtaaksi alueet, joiden läpi se kulki. Oletettavasti 30-vuotinen sota oli myös usein juuri tuon kaltaista. Tuollakin jo ennen sotaa oli väestö elänyt nälänhädän partaalla. Nyt siltä vietiin uhkauksin, tuhopoltoin ja kidutuksin elintarpeet ja mahdollisuuksien mukaan myös rahat.

Kaarlen mukaan tärkeintä oli, että armeija sai omansa ja sen jälkeen maa sai ”kärsiä niin paljon kuin sielu sietää”. Armeijan johtoa käskettiin ”kiristämään, petkuttamaan ja repimään kokoon kaikki mitä saatte armeijan parhaaksi”.

Kaiken lisäksi väestö kävi sissisotaa Ruotsin armeijaa vastaan, johon ruotsalaiset vastasivat vertaansa vailla olevalla kovuudella. Ruotsin päämaja lähetti käskyn, jonka mukaan pahantekijät oli teloitettava vajavaistenkin todisteiden perusteella ”niin että kauhu kasva ja he saavat tietää, että alkuun päästettyä lastakaan ei säästetä kehdossaan”.

Esimerkkinä ruotsalaisten raakuuksista voidaan mainita puolalaisen Nieszawan verilöylyn elokuussa 1703. Veikselin varrella sijaitseva kaupunki poltettiin maan tasalle ja sen syyttömät asukkaat hirtettiin kostoksi samalla seudulla tapahtuneesta hyökkäyksestä ruotsalaista joukko-osastoa vastaan. Venäläiset -kuten on paremmin tunnettua – ryöstivät ja tappoivat vähintään yhtä estottomasti kuin ruotsalaiset. Lisäksi venäläiset upseerit ottivat orjia omille maatiloilleen ja myytäväksi.

Kaiken edellisen jälkeen Kaarle XII pääsi vuonna 1705 sopimukseen Puolan kanssa. Ao. rauhansopimuksesta selvisi edellisten vuosien taistelujen syy; kyseessä olivat kauppa- ja verotusoikeudet tuolla alueella, joissa Puola taipui Ruotsin tiukkoihin vaatimuksiin.

Valmistelut alkavat

1706 Ruotsi pääsi viimein toteuttamaan sotaretkeään Saksin (suunnilleen nykyisen itäisen Saksan) alueelta käsin, jossa Augusti joutui luopumaan Puolan kruunustaan ja antamaan Ruotsille muitakin myönnytyksiä. Nuo sotavuodet mahdollistivat Venäjän valmistautumisen ja Ruotsin tukialueiden hävittämisen Baltiassa. Silti tuon ajan ’veikkaukset’ arvelivat Venäjän ja Pietari I:n kohtalonpäivien olevan tulossa.

Välinäytöksenä vuoden 1706 Saksan tapahtumista kannattaa mainita Saksan ja Puolan rajamailla olleen Fraustadtin (nyk. Wschowa) taistelun, jossa Pultavan tulevan taistelun Ruotsin armeijan komentajan Carl Gustaf Rehnsköldin johtamat joukot voittivat pienehkön saksilaisvenäläisen sotajoukon. Taistelun jälkeen henkiin jääneet sotilaat olivat heittäneet aseensa maahan ja saksilaissotilaat oli säästetty, mutta ”venäläisille ei annettu mitään armoa. Rehnsköld antoi joukkojensa saartaa kaikki yhteen kootut venäläiset vankiryhmät. Eräs silminnäkijä kertoi, miten noin 500 vankia oli tämän jälkeen välittömästi ammuttu ja hakattu kuoliaaksi saartorenkaan sisällä, niin että he kaatuivat toistensa päälle kuin teuraslampaat”. Lisäksi operaation jälkeen Rehnsköld määräsi epäillyt henkiin jääneet vielä uudelleen teloitettavaksi.

Vaikka noina aikoina käytettiin tuossa – niin kuin muissakin sodissa julmia menetelmiä, ”ei Fraustadtin verilöylylle löydy vertaa niin suuruudessa kuin ennen kaikkea kylmässä laskelmallisuudessakaan.”

Tie Pultavaan

Ruotsin sotiessa sotajoukkoineen Saksia ja Puolaa vastaan Itämeren eteläpuolella Ruotsi oli käytännössä sallinut venäläisten valloittaa Inkerin, jolloin Pietari sai meriyhteyden ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan Nevajoen suuhun vuonna 1703. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, ja rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin. Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Saksassa olleet Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää ylittäen Veikselin vuoden lopussa.

Takana olivat kuiviin imetty Saksi ja tuhottu Länsi-Puola, sekä jossain edessä vetäytyvä Venäjän armeija, joka alkoi noudattamaan ns. Žolkeven suunnitelmaa. Tuo oli venäläisten sotaneuvostossa 1706 lukkoon lyöty periaate poltetun maan taktiikasta, joka mm. sisälsi jopa 200 kilometrin syvyisen autiomaan luomista vihollisen etenmisen haitaksi.

Ensiksi Kaarle suuntasi joukkonsa koilliseen Masuriaan entisen Itä-Preussin ja Puolan rajamailla olevan vaikeakulkuiselle suo- ja metsäalueelle kiertääkseen tiedossa olleet venäläisten asemat suoraviivaisella reitillä.

Huonot tiet ja syvä lumi vaikeuttivat etenemistä eikä myöskään paikallinen väestö halunnut laskea näitä nälkäisiä massoja koteihinsa. Talonpojat yrittivät ensin neuvotella armeijan kanssa ja halusivat itse päättää, mitä teitä pitkin joukot marssisivat ja mitä he olisivat valmiita sille luovuttamaan, mutta ruotsalaiset tappoivat neuvottelijat muitta mutkitta. Silloin leimahti lyhyt mutta sitäkin katkerampi sissisota. Suuret talonpoikaisjoukot yrittivät estää marssin maansa läpi.

Ruotsin vastaus oli hirvittävä. Metsiin lähetettiin joukkoja, joilla oli käsky surmata kaikki yli viisitoistavuotiaat miehet ja teurastaa karja, ellei sitä pystytty ottamaan mukaan. Lisäksi annettiin käsky polttaa kaikki kylät maan tasalle. Sissisota kuitenkin jatkui.

Armeija ei epäröinyt vanhaan keinoon kidutukseen turvautumista elintarpeiden saamiseksi. Suosittu menetelmä oli talonpojan sormien tunkeminen pistoolien iskurien väliin ja kiristäminen kunnes veri lensi. Käytettiin myös toista menetelmää: uhrin pään ympäri pantiin silmukka, jota kiristettiin kepillä vääntämällä, kunnes uhri antoi periksi. Ruotsin armeijan barbaarisuus nousi uuteen huippuunsa, kun lapsia vangittiin, ruoskittiin ja uhattiin hirttää heidän vanhempiensa taivuttamiseksi ruokavarojen paljastamiseen.

Englund lainaa tuolloin 39-vuotiasta rakuunaeverstiä Nils Gyllenstiernaa, joka tiivisti tietyllä tyytyväisyydellä kaiken tapahtuneen seuraavasti: ”Paljon kansaa teurastettiin ja kaikki käsiin saatu poltettiin ja tuhottiin, joten uskonpa, etteivät jäljelle jääneet tule järin nopeasti ruotsalaisia unohtamaan.”

Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa.

Hyökkäyksen alkuvaiheessa hyväkuntoinen ja pelottava Ruotsin armeija pystyi etenemään Moskovaa kohti ja voittamaan erillistaisteluja päästen mm. Smolenskiin, muttei kyennyt lyömään Venäjää. Venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin hevosillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII pyrki saamaan tuolloisen autonomisen kasakkavaltion, tataarivaltion ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan.

Ruotsin armeija lähti marssimaan etelään kohti Mustaamerta. Kenraali Lewenhauptin johtamat Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan, ja venäläiset onnistuivat tuhoamaan ne lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Vain puolet alun perin 12 000 miehestä saavutti pääjoukon ilman suuresti kaivattua varustetäydennystä.

Erityisen kylmän talven 1708–1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Taas poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä: kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat viimein kohtasivat 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa nykyisessä Itä-Ukrainassa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin joukot.

En käy Dneprin sivujoen Vorsklan varrella olevan Pultavan taistelua kovin tarkkaan läpi, mutta asetelma oli sellainen, että Pultavan linnoitus oli taistelussa vielä valloittamaton, ja Pietarin joukot olivat lisäksi rakentaneet tilapäisiä linnoituksia Kaarlea vastaan. Kaarle itse oli haavoittunut ja päätös hyökkäyksestä Venäjän joukkoja vastaan tehtiin sunnuntaina kesäkuun 27 päivä, jolloin Kaarlen kuume oli jo hellittänyt.

Ruotsin armeijan vahvuus oli tuolloin 24 300 miestä sijaiten heikosti suojattuna venäläisiin verrattuna. Ruotsilla oli suuri varustepula ja osa ruudista oli pilaantunutta (oletettavasti kastumisen seurauksena). Tarkoituksena oli hyökätä aamuyöllä kuutena kolonnana kevyesti varustettuna (mm. suurin osa tykeistä jätettiin leireihin) ja yllätyksen sekä pistinhyökkäysten avulla lyödä vihollinen.

Englundin kertomien esimerkkien mukaan valmistelut hyökkäykseen vihollisen ylivoimaa vastaan oli tehty huolimattomasti ja lopputulemana mm. osa Ruotsin hyökkäysjoukoista eksyi pääryhmittymästä ollen sitten helppo uhri venäläisille.

Kaarle pakeni henkikaartin ja yhteensä noin tuhannen miehen kanssa sulttaani Ahmed III:n hallitsemaan Turkkiin. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, ja 2 500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia.

Loppusanat

Jos lasketaan koko sotajoukoksi myös Lewenhauptin apujoukot, niin saadaan Venäjälle lähteneen sotajoukon määräksi yli 60 000 miestä, noista tuhat pääsi pakenemaan Turkin huomaan – siis noin yksi 60:stä sotilaasta selviytyi.

Turkissa Kaarle sai lopulta houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle, jossa Turkki voitti Pietari Suuren armeijan, mutta tyytyi kuitenkin verrattain vähiin myönnytyksiin.

Vaikka Ruotsin vastainen liittouma menetti sodan alkuvaiheessa voimaansa ammattitaidottomalla toiminnallaan, myös Ruotsi meni halpaan jatkaen sotimista Itämeren etelälaidalla hakien kaupallisia verotus, ym. -etuja (Englund) sen sijaan, että olisi suojannut Baltiaa ja Suomea sekä estänyt Venäjän vahvistumista Narvan taistelun jälkeen.

Kaarle XII:n sotaretken opetukset ovat mielenkiintoisella tavalla samantapaisia kuin Napoleonin samanhenkisen hankkeen tapahtumat sata vuotta myöhemmin. Monet ovatkin pohtineet syitä, miksi sotilaallisesti nerokas korsikalainen menetti suhteellisuudentajunsa, ja uskoi selviävänsä samoista olosuhteista Kaarlea paremmin.