Hyökkäys Irakiin 2003Keskiviikko 25.3.2026 - Juha Vuorio Kun taas eletään aikaa, että Yhdysvallat käy suurta sotaa Lähi-idässä, on hyvä muistella edellistä samansuuruista operaatiota; hyökkäystä Irakiin vuonna 2003. Kirjassa käytiin yksityiskohtaisesti läpi myös Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin nimenomaan poliittisen retoriikan kannalta. Kaivoin kirjahyllystä myös Terra Cognitan [2011] julkaiseman Robert Trivesin kirjan Petos ja itsepetos, jossa käsitellään myös juuri tuota tapahtumaa. *** *** *** Petos ja itsepetos Yleisesti ottaen noin vuoden kestäneen valmisteluprosessin aikana Yhdysvaltojen johto kuvitteli, että hyökkäystä pidettiin hyvänä irakilaisille ja että he arvostaisivat sitä ja näkisivät USA:n vapauttajana. Ao. kuvitelman tietolähteet olivat ala-arvoisia. Sen sijaan USA:n viranomaiset kielsivät (itseltään), että hyökkäyksen tarkoituksena oli kaapata erittäin arvokkaita luonnonvaroja ja että he sen sijaan vapauttaisivat maailman ydinsodan uhasta, heikentäisivät maailmanlaajuisesti terrorismin uhkaa ja (kun edellinen alkoi muuttua epäuskottavaksi) vapauttaisivat irakilaiset pitkäaikaisen sortajansa kynsistä, joka aikaisemmin oli ollut USA:n luotettava liittolainen. Päätös myytiin kansalle tärkeänä ja laillisena tavoitteena. Bush nuorempi ja apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz vakuuttivat mm. kongressille, että sota olisi halpa; vain muutamia miljardeja dollareita, Irakin öljy korvaisi jälleenrakentamisen ja vaatimaton määrä sotilaita hoitaisi homman. Todellisuudessa sota maksoi 4 000 yhdysvaltalaisen sotilaan hengen, yli 20 000 sotilaan elinikäisen vammautumisen ja yli kahden biljoonan dollarin kustannukset. Ennen sotaa UNSCOM (YK:n ydinasetoimintaa tutkiva asevalvonta) oli käytännössä todistanut, ettei Irakilla ollut joukkotuhoaseita ja miehitys osoitti sen pian. Kuten ao. tutkimuksen johtaja Hans Blix totesi myöhemmin: ”Onko mahdollista, että joukkotuhoaseiden olemassaolo tiedetään 100-prosenttisesti, mutta niiden sijainti tiedetään nollaprosenttisesti.” Mielenkiintoinen asia liittyy sodan jälkeisiin 2003–2004 aikana tehtyihin mielipidemittauksiin; noiden mukaan suurin osa sotapuolueen – republikaanien – kannattajista uskoi edelleen, että joukkotuhoaseita oli löytynyt. Kun vahvistusharha on näin voimakas, on vain esitettävä oman ryhmänsä valhe saadakseen miltei kaikki mukaan. Ja lopulta vastatodisteet esitetään todisteina. Voi tosiaan pohtia, kuinka suuri osa poliittisista johtajista oli valehtelijoita ja kuinka suuri osa oli noiden harhojen vallassa. Trivers pitää todennäköisimpänä, että poliittiset johtajat ymmärsivät liioittelevansa yksiä asioita ja vähättelevänsä toisia, mutta että heillä ei ollut todellisuudessa käsitystä mihin koko homma johtaa. Wolfowitz ja muut huipulla olijat käyttivät perustekniikkaa itsepetoksen vahvistamisessa; he pitivät huolta, etteivät kohdanneet informaatiota, joka oli ristiriidassa heidän fantasioidensa kanssa. On varmaa, että päätöksentekijät eivät juurikaan yrittäneet oppia oleellisia asioita Irakin hallitsemiseksi miehityksen toteuduttua. Sodan aikaisista ja jälkeisistä ennakoiduista oloista ei tehty ainuttakaan maakohtaista tiedusteluselvitystä, vaikka tällaisia selvityksiä tehdään paljon vähemmän tärkeistä (ja epätodennäköisemmistä) asioista (kuten Bolivian miehityksestä). CIA kyllä aloitti tällaisen tutkimuksen Bagdadin haltuun oton jälkeisistä asioista puolustusministeriön kanssa, mutta kun näiden päälliköt kuulivat asiasta, osallistuminen kiellettiin. Sodan jälkeisten asioiden selvittämistä pidettiin sodan esteenä. Mahdollisten ’sotkujen’ pohdinta kun vie yleisön tukea hyökkäyssodalle. Trivers pohtii syitä, miksi Toisen maailmansodan toimet USA:ssa olivat täysin vastakkaisia edellä kuvatulle. Syynä on mitä ilmeisimmin ao. sodan (Saksaa ja Japania vastaan) pitäminen oikeutettuna, jolloin monenlaisia selvityksiä ja suunnitelmia miehityksen jälkeisestä tehtiin – ja varsin hyvin tuloksin. *** *** *** Vuonna 1997 perustettiin uuskonservatiivinen ajatushautomo (Project for the New American Century), joka jätti jälkensä historiaan. Hautomo tavoitteli yksinapaisen maailmanjärjestyksen lujittumista diplomaattisen ja sotilaallisen voiman avulla. PNAC:n periaatejulistuksen allekirjoitti 25 republikaanivaikuttajaa, joista 10 nousi Bushin vuoden 2001 hallintoon, esimerkkeinä puolustusministeri Donald Rumsfeld ja varapresidentti Dick Cheney. Seuraavana vuonna PNAC lähestyi presidentti Clintonia kahdella kirjeellä vaatien Saddam Husseinin syrjäyttämistä. Kirjeissä nähtiin tukeutumisen YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisyyspäätöksiin vain rapauttamassa USA:n toimintamahdollisuuksia: ”Kun diplomatia on epäonnistunut, on oltava valmis käyttämään sotavoimaa”. Samana vuonna (1998) tuleva varapuolustusministeri Wolfowitz esitti kongressille, ettei Irakiin edes tarvitsisi lähettää sotavoimaa, koska oppositioryhmien aseistaminen ja tukeminen riittäisivät Saddamin kaatamiseen. Tosin jotkut Clinton hallinnon neuvonantajat arvelivat päinvastaista, että heikentynyt ja kaoottinen Irak voisi olla vaarallisempi kuin Saddamin hallinto. Keskustelujen seurauksena säädettiin Iraq Liberation Act, joka salli opposition aseistamisen ja tukemisen eri tavoin. Kirjassa käydään läpi, kuinka uuskonservatiivit alkoivat luomaan Irakin oppositiolle kattojärjestöä ja löysivät mahdollisen (värikkään taustan omaavan) johtajankin Ahmed Chalabin tulevalle Irakin hallinnolle. Pari viikkoa WTC-iskujen jälkeen (2001) puolustusministeriö solmi sopimuksen John Renderin konsulttitoimiston kanssa Afganistanin sotaan liittyen, jonka myötä perustettiin uusi virasto OSI (Office of Strategic Influence), joka tuki terrorismin vastaista sotaa psykologisten operaatioiden avulla kohdemaissa. Toimintakentäksi määriteltiin aiemmasta poiketen myös liittolaismaat Lähi-idässä, Aasiassa, Afrikassa ja Länsi-Euroopassa. OSI:n keinovalikoimaan kuuluivat kaikki informaatiovaikuttamisen tavat, mukaan lukien disinformaatio, jossa harhaanjohtavien tietojen lähde jäisi pimentoon. Ao. vaikuttamisen tulokset saattoivat tietenkin valua sitten myös yhdysvaltalaiseen mediaan. Edellä mainitut keinot ovat tyypillistä sota-ajan propagandavälineitä, uutta oli kuitenkin tuon sijoittamisen puolustusministeriöön. Toisen Maailmansodan aikana tavanomaista propagandaa hoiti Office of War Information (OWI) ja sotatoimia tukevaa mustaa propagandaa puolestaan sotilastiedustelupalveu OSS. OSI herätti huomattavaa vastustusta sekä hallinnon sisällä että ulkopuolella, mm. koska väärien tietojen ’palautuminen’ USA:n mediaan olisi lainvastaista, ja siitä luovuttiin vähin äänin. Tehtävät jaettiin muille virastoille. Huomattava osa ulkomaille suunnattavasta propagandasta ulkoistettiin Render Groupille, Lincoln Groupille ja muille yksityisille yrityksille. Bushin hallinnon uuskonservatiivit eivät kokeneet tunnontuskia uutisointien oikeellisuudesta, kun Irakin sodan myyminen yleisölle aloitettiin syksyllä 2002, lopullisen päätöksen ollessa tapahtunut jo ao. vuoden keväällä. Brittien tiedustelupalvelun johtaja raportoi pääministerilleen Tony Blairille, että ”tulevaa sotilasoperaatiota perustellaan terrorismin ja joukkotuhoaseiden yhdistelmällä. – Tiedustelutiedot ja tosiasiat on muokattu tukemaan politiikkaa.” Bush esitteli uuden, ennaltaehkäisen iskun opin, koska terrorisminvastaisessa sodassa vanhat säännöt eivät päteneet. Kampanja yleisölle alkoi syyskuussa, jossa Dick Cheney aloitti kertomalla: ”Monet meistä ovat vakuuttuneita, että Saddamilla on ydinase.” Cheneyn mukaan Saddamilla on joukkotuhoaseita ja he valmistautuvat käyttämään niitä USA:ta ja liittolaisia vastaan. Varapresidentti jatkoi, että asetarkastatien paluu Irakiin olisi hyödytöntä ja loisi vain valheellisen turvallisuuden tunteen. Tuohon voi heittää, että olemattoman löytymisen puuttuminen taisi olla niitä vahvistusharhan osa-alueita. Kriittisiäkin puheenvuoroja esitettiin, jopa niiden taholta, jotka uskoivat väitettyihin joukkotuhoaseisiin, koska pitivät erittäin epätodennäköisinä niiden käyttöä USA:ta vastaan. Epäilijät vaiennettiin toistolla, jossa oli mukana Cheneyn puheen ehdoton varmuus. Presidentti Bushin puheenvuoron ajoitus ja patrioottinen sisältö oli tarkkaan harkittu WTC-iskujen ensimmäisenä vuosipäivänä vapauden patsaan edustalla. Jälkeenpäin kuunnellessa puhe saa makaabereja sävyjä siinä puhuttujen ’jokainen elämä on arvokas’ -tyyppisten fraasien myötä. Presidentin mukaan Yhdysvaltojen pyhä tehtävä oli pelastaa maailma pimeydeltä vapauden ja turvallisuuden huomaan. Ulkoministeri Condoleezza Rice puolestaan myöhemmin varoitti yhdysvaltalaisia, että Irakin ’savuava ase’ voisi hyvin näkyä sienipilven muodossa, jos emme toimi nopeasti. Bush puolestaan kertoi, että Irakilla voisi olla ydinase jo vuoden kuluttua. Valtaapitävien lähellä oleville toimittajille oli tarjolla salaista tiedustelutietoa ja irakilaisten loikkarien paljastuksia. Monille houkutus oli julkaista nimettömien lähteiden varassa laajoja juttuja, jotka olivat usein lähtöisin em. Ahmed Chalabin tukijoilta, jotka tavoittelivat asemaa tulevassa Irakin hallinnossa. Jotkut jopa tarkistettiin lehdistön toimesta myöhemmin, eikä mitään epäilyttävää löytynyt väitetyiltä paikoilta. Pörstin kirjassa esitettään aihepiiristä useita tapauksia, kuten Cheneyn väitteen, että Irakin tiedustelupalvelu olisi tavannut vuonna 2001 Prahassa al-Qaidan terroristeja (siis ennen WTC-iskua), mutta sekä CIA että FBI olivat todenneet tuon väitteen vääräksi. Siitä huolimatta varapresidentti jatkoi tuon väitteen esittämistä. Myös Rumsfeld, Wolfowitch ja puolustusministeriön neuvonantaja Richard Perle viljelivät puheissaan väitteitä Irakin ja al-Qaidan välisistä yhteyksistä. Ydinaseiden valmistukseen tai asetarkastuksiin perehtyneiden toimittajien jutut laitettiin sisäsivuilla ja silti nämä joutuivat ’sotahaukkatoimittajien’ hampaisiin. Esimerkkinä myös kolme viikkoa ennen hyökkäys eräs MSNBC TV-yhtiö lopetti Phil Dunahuen keskusteluohjelman, jossa suhtauduttiin tulevaan hyökkäykseen kriittisesti. Jo lokakuussa 2002 oltiin jo lähellä maalia: PEW-mielipidemittaus antoi niiden määräksi jo 66 prosenttia, jotka uskoivat Saddam Husseinin avustaneen WTC-iskussa. Vielä useampi – 79 prosenttia uskoi, että Irakilla joko jo oli ydinaseita, tai maa saisi niitä pian käyttöönsä. Jos tiedustelutiedot olivat epävarmoja, niitä muokattiin sopiviksi; esimerkiksi Irak oli yrittänyt hankkia Hong Kongista alumiiniputkia, jotka USA:n oman tiedustelun ja IAEA:n mukaan olivat tarkoitettu tavanomaisten rakettien käyttöön. Kuitenkin niistä tehtiin pian uusi todiste Saddamin ydinaseohjelmasta. Pörstin kirjassa tulee näissä asioissa usein esille tietolähde ’Curveball’, jonka kautta tuli lukuisia epävarmoja tai (sittemmin) vääriksi osoitettuja väitteitä. CIA:ssa oli tutkijoita, jotka pitivät Curveballia ja muita irakilaisia loikkareita huijareina, mutta nämä tutkijat vaiennettiin. Tuossa vaiheessa vielä lukuisille kongressin jäsenille oli vielä epäselvää, miksi sota piti viedä Irakin maaperälle (Afganistanin sotahan oli parhaillaan käynnissä) ja usein ymmärrettiin, että se merkitsisi laajamittaista hyökkäyssotaa. Edellisen kerran USA oli vastaavassa tilanteessa vuoden 1900 paikkeilla, jolloin Yhdysvallat valtasi Espanjalta Kuuban, Filippiinit, Puerto Ricon ja Guamin. Noita kongressin jäseniä pyrittiin pehmentämään erilaisilla ylätason raporteilla, joissa ei kutenkaan ollut paljoakaan ’kovaa’ tietoa. Lopulta suuri enemmistö myös demokraattien edustajista, mukaan luettuna John Kerry, Joe Biden ja Hillary Clinton asettuivat hyökkäyksen kannalle. Äänestyksessä uuskonservatiivit saivat käytännössä vapaat kädet viedä suunnitelmaa eteenpäin. Marraskuussa 2002 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi yksimielisesti asetarkastusten aloittamisen Irakissa. *** *** *** Pörstin kirjassa käydään läpi myös USA:n liittolaisen Britannian vaiheita näiden mielipiteenmuokkausten läpiviemisessä, jota sivuan osittain. Yhteenvetona pääministeri Tony Blair onnistui kääntämään työväenpuolueen parlamenttiedustajat sodan taakse, pääpiirteissään samoilla keinoilla kuin rapakonkin takana. Blairin valovoimaisten puheiden lisäksi tohtoroitiin raportteja, esimerkiksi syyskuussa 2002 brittihallitus julkaisi 50 sivuisen raportin Irakin joukkotuhoaseen kehityksestä, johon – kuten myöhemmin paljastui, oli Blair itse kirjoittanut esipuheen ja hallituksen tiedotusjohtaja Alistair Campbell oli antanut kirjoittajille ohjeita koventaa lausumiaan. Esipuheessa kerrottiin, että Irak voisi laukaista joukkotuhoaseita 45 minuutissa komennon antamisesta. Lause oli tietysti puuta-heinää. Sen sijaan Ranskan presidentti Jacques Chirac varoitti tapaamisessaan Blairia, etteivät irakilaiset ottaisi hyökkääjiä vapauttajina, vaan maa joutuisi sisällissotaan. Ranska myös vastusti YK:n turvallisuusneuvostossa hyökkäystä. Blair oli maininnut neuvonantajalleen, ettei vanha Chirac pysy oikein kärryillä. George Bush ja Tony Blair päättivät tapaamisessaan tammikuun lopulla, että maat hyökkäisivät yhdessä Irakiin, vaikkei joukkotuhoaseita löytyisikään. Helmikuun lopulla brittihallitus julkaisi uuden raportin, jossa selostettiin, kuinka Irakin tiedustelu pystyy vakoilemaan ja hämäämään asetarkastajia, ja siksi tuloksiin ei voi luottaa. USA:n ulkoministeri puolestaan lainasi tuota muistiota puheessaan YK:n turvallisuusneuvostossa. Pahaksi onneksi samana päivänä (5.2.2003) brittitutkija Glenn Rangwala osoitti, että muistio oli kopioitu kirjoitusvirheineen julkisista kirjoituksista ja Irakin osuus oli plagioitu edellisen syksyn aihetta käsitelleestä lehtiartikkelista. Muistio ei siis perustunut MI6:n tutkimuksiin, kuten väitettiin. Brittihallitus ei ollut pyytänyt lupaa artikkelien kirjoittajilta niiden käyttöön, eikä kirjoittajia mainittu. Paljastui myös, että osa tiedoista oli jo 12 vuotta vanhoja. Asetarkastajien työ eteni hyvin ja maaliskuun puolivälissä oli tarkastettu jo yli 500 kohdetta. Lisäksi USA:n ja Britannian tiedustelut olivat antaneet listan epäilyttävistä kohteista, joista ei myöskään löytynyt mitään. Lopulta parlamentin käsittelyssä Blair ja sota voittivat äänin 412–149. Eräs työväenpuolueen nimetön edustaja oli todennut, että ilmeisesti Blair tietää jotain, jota me emme tiedä, tai sitten Blair on mielipuoli. *** *** *** Kun hyökkäyksen ja irakin haltuunoton jälkeen mitään ei löytynytkään, alkoi Bushin hallinto pelata aikaa. Kerrottiin mm., että lopullisen raportin aikaansaamiseen menee puoli vuotta aikaa. Ao. tutkimukset maksoivat kaiken kaikkiaan miljardi dollaria. Toinen polku oli alkaa muuttamaan retoriikkaa hyökkäyksen syistä, syynä eivät olleetkaan laukaisuvalmiit aseet, vaan niiden kehittäminen, joiden suunnitelmien löytymistä pidettiin varmana asiana lähitulevaisuudessa. Sitten alettiin väittämään, että Saddam oli tietoisesti harhauttanut kaikki uskomaan omaavansa joukkotuhoaseita (tällaistahan Saddam ei ollut tehnyt). Tutkimusten loppuraportissa olikin päähuomiona 1990-luvun alun havainnot ja tiedot tuolloisista aseohjelmista. Lopulta viestinnässä unohdettiin joukkotuhoaseet ja keskityttiin ihan muihin asioihin. Eräs historian ironia oli se, että kun USA oli kymmeniä vuosia tukenut Saddam Husseinia vallassa pitääkseen shiiamuslimit syrjässä vallankahvasta, niin USA siis itse toi lopulta vallan enemmistönä oleville shiioille. Tuo tapahtui viimeistään vuoden 2005 vaaleissa, joissa rehottivat monet väärinkäytökset. Liittoumalla ei siis ollut minkäänlaista suunnitelmaa Irakin hallinnon rakentamiseksi, ja he myös päättivät erottaa kaikki Saddamin hallinnon virkamiehet. Seurauksena ei ollut päteviä virkamiehiä ja erotetut sunnit perustivat muiden osapuolten kanssa ISIS-järjestön ajamaan asioitaan. Esimerkiksi vuonna 2014 ISIS-järjestö oli saanut suuret osat Irakia haltuunsa ja tappoi joka kuukausi noin 3 000 henkeä Irakissa ja Syyriassa. Siis saman verran kuin kuoli WTC-iskuissa. Arviot kuolonuhrien määrästä tuon 2003 hyökkäyksen seurauksena vaihtelevat muutamasta sadastatuhannesta jopa yli miljoonaan kuolleeseen. Irakin sodan alettua 2003 terroritekojen aiheuttamat kuolonuhrien määrät noin kymmenkertaistuvat maailmanlaajuisesti muutamiin aikaisempiin vuosiin verrattuna. Viisi vuotta hyökkäyksen jälkeen Pennsylvanian yliopiston tutkimuksessa ilmeni, että lähes puolet yhdysvaltalaisista uskoi edelleen, että Saddam Husseinilla oli jotain tekemistä vuoden 2001 WTC-iskujen kanssa. Kun äänestäjiä johdetaan harhaan, heillä on taipumus pysyä kannassaan tosiasioista riippumatta. *** *** *** On murheellista nähdä kaiken edellisen jälkeen uusi hyökkäyssota Lähi-itään, tällä kertaa Iraniin, nyt armon vuonna 2026. *** *** *** Ohessa kiinnostuneille YouTube-videoita juuri tämän jutun aihepiiristä: South China Morning Post käy läpi sitä, kuinka USA:n ja Brittien hyökkäystä Irakiin ei tuomittu esimerkiksi Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Säännöt eivät ole samat kaikille. Irak, petoksen sota: How the Iraq War Changed the World Tony Blair Announces Start of Military Operations (2003) Truth, War and Consequences (full documentary): Bush and Blair Should be Prosecuted for War Crimes on Iraq:
|
|
Avainsanat: propaganda, petos, itsepetos |
Juha Vuorio, Oulu
Kansanedustajaehdokas
---------- 73 ----------
Sain 3 444 ääntä. Kiitos!
Kansanedustajaehdokas
---------- 73 ----------
Sain 3 444 ääntä. Kiitos!