Valtamedia erkanee perinteisistä ihanteistaan

Janne J. M. Muhosen kirjoitus Kansalainen -porttaalissa kuvaa hyvin nykyisen valtamedian journalistista tasoa, erityisesti periinteellisten journalististen ihanteiden valossa.

yksi varsin paljon nykyaikaa kuvaava nosto ennen koko juttua:

"Yksi esimerkki on se, että toimittaja vetää haastateltavana olevan henkilön kannanotoista samassa yhteydessä omia johtopäätöksiä tai pyrkii jopa väheksymään haastateltavan antaman viestin. Tämän ei ainakaan luulisi kuuluvan uutistoimittajan toimenkuvaan. Tällaista tuskin mainitaan nykytoimittajien työsopimuksissakaan velvoittavana sekä toimintaa ohjailevana ehtona, mikäli työnantaja noudattaa hyvää journalistista etiikkaa."

"Luin taannoin kolmeen ydinkohtaan keskittyneen pohdinnan koskien sitä, miten (uutis)toimittajan rooli suhteessa työnantajaansa, julkaisemaansa materiaaliin ja viime kädessä yleisöön on lähimenneisyydessä muuttunut. Eri mieltä voidaan tietenkin aina olla siitä, millaisen yleisen laatutason, miten kattavan jakeluverkoston ja/tai kuinka laajalevikkisen lukijakunnan omaavan mediatoimijan edustaja ansaitsee arvonimen “toimittaja”.

Varsin yksiselitteinen määritelmä on jonkinlainen pohjakoulutus journalistiikan saralla, mutta toisaalta sekään ei automaattisesti takaa tiedonvälityksen puolueettomuutta. Lisäksi tuotettu sisältö vaikuttaa. Esimerkiksi tämän sivuston, Kansalaisen, sisällöntuottajia tuskin hennotaan tiedostavissa piireissä kutsua toimittajiksi, koska täällä julkaistavat artikkelit eivät istu unelmahöttöiseen maailmankuvaan.

Ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten– käytännössä aikana ennen internetiä – käytössä ja kansalaisten saatavilla ei ollut juuri muita medioita kuin sanoma- sekä aikakauslehdet, radio ja televisio vain muutaman kanavan voimin. Tuolloin varsinaiset uutiset seurasivat toisiaan ja nimeltä mainittiin lähinnä pakinoitsijat, heidätkin usein vain nimimerkillä (Nenä tai Bisquit vaikkapa), pääkirjoitustoimittajat tai uutisankkurit.

Tällöin kansalaisen silmissä saattoi hyvinkin vaikuttaa siltä, että mentiin asiasisältö edellä, joka on edelleenkin korkealaatuisen journalismin peruspilari.

Tätä seurasi vaihe, jossa uutistoimittajienkin nimet julkaistiin itse artikkeleiden ohessa tiedoksi siitä, kuka on sisällön takana. Muistan tämän hyvin siksi, että ainakin 1990-luvun puolen välin tienoilla luokanopettajamme puoliso työskenteli toimittajana maakuntamme suurimmassa päivälehdessä ja se tuntui sekä minusta että vanhemmistani isolta jutulta. Toimittajien profiilia ei kuitenkaan millään tapaa korostettu.

Nykyään ja toki enimmäkseen julkaisuiden verkkoversioissa sen sijaan on uutisartikkeleidenkin ohessa paitsi toimittajan nimi myös hänen kuvansa, joka on eräs tapa edistää mielikuvavaikuttamista, ja toisinaan myös yhteystiedot. Aiempiin käytäntöihin verrattuna vaikutelma on se, että toimittajat on nostettu vaikuttajiksi, eikä ainoastaan tiedonvälitystarkoituksessa toimiviksi sisällöntuottajiksi.

Ymmärrän, että tämä on vastaamista nykyisenkaltaisen interaktiivisen yhteiskunnan synnyttämään kysyntään, sillä ihmiset ovat uteliaampia kuin aikaisemmin ja toimittajatkin kaiketi haluavat työstään kansalaispalautetta heidän esimiehistä puhumattakaan, mutta jokin murrosvaihe on ylitetty.

Tämä on se, johon oletan kansanedustaja Ville Tavion median objektiivisuutta koskeneessa kirjallisessa kysymyksessään puuttuneen: poliittisen asennelatauksen vahingolliseen vaikutukseen tasokasta journalistista tiedonvälitystyötä koskien. Ei suinkaan siihen, etteikö vihreiden, vasemmiston ja/tai sosialidemokraattien kannattajia saisi työskennellä mediatalojen palkkalistoilla, joskaan en keksi mitään järkeenkäypää tapaa ratkaista mahdollinen ristiriita.

Tavio:

“Tunteisiin vetoavat kolumnit ja poliittisesti vinoutuneet uutiset ovat kaukana objektiivisen tiedonvälityksen ihanteista.

Kolumnien osalta olen tosin Tavion kanssa eri mieltä. Kolumnin tyylikeinoihin kuuluu käsiteltävänä olevan aihepiirin lähestyminen jostain kirjoittajansa valitsemasta näkökulmasta, jonka ei välttämättä tarvitse olla objektiivinen. Kolumnien on lupa sisältää viihdettä, jopa mustaa huumoria, joskin niiden julkaisijan sallimissa rajoissa.

Muutoin on tiedonvälityksen objektiivisuutta ajatellen arveluttavaa, mikäli tämä viihteellinen ja toimittajan henkilökohtaisia poliittis-ideologisia motiiveja mukaileva tai peräti korostava asenne ottaa asiasisällöstä, Tavion sanoin ”kylmistä faktoista”, niskalenkin. Näin toki jo tapahtuukin tämän tästä.

Yksi esimerkki on se, että toimittaja vetää haastateltavana olevan henkilön kannanotoista samassa yhteydessä omia johtopäätöksiä tai pyrkii jopa väheksymään haastateltavan antaman viestin. Tämän ei ainakaan luulisi kuuluvan uutistoimittajan toimenkuvaan. Tällaista tuskin mainitaan nykytoimittajien työsopimuksissakaan velvoittavana sekä toimintaa ohjailevana ehtona, mikäli työnantaja noudattaa hyvää journalistista etiikkaa.

Kirjoitin tismalleen samasta asiasta viime vuoden loppupuolella:

Esimerkkejä tästä päivänselvästä asenteellisuudesta on kyseisessä kirjoituksessa, josta niitä myös sopii käydä kertaamassa. Vähemmän sisälukutaitoinen kansanosa typertyy ja edelleen Ville Taviota lainaten omalle tilanneanalyysille ilman tarkoitushakuista johdattelua jää yhä vähemmän tilaa.

Varsinainen ongelma on se, että keskivertolukijan on tänä päivänä yhä hankalampaa erottaa uutisartikkelia mielipidekirjoituksesta, joista jälkimmäistä edustaviin lajityyppeihin, kuten kolumneihin tai pakinoihin, kirjoittajan persoona sekä tämän valitsema tulokulma saakin vaikuttaa.

Tähän ansaan kapsahtaneille toimittajille on tärkeämpää saada lukijansa olemaan samaa mieltä kuin he itse ovat perusluonteeltaan neutraalin tiedonvälitystyön sijaan.

Eräs mieleen painunut esimerkki on Yleisradion toimittaja Hilkka Säävälä haastattelemassa Jussi Halla-ahoa. Vanhalla kunnon vaihdettavat vaihtaen -menetelmällä toimittajan asenteellisuus verrattuna objektiiviseen journalismiin on suorastaan lapsellisen helppoa osoittaa.

“Lisärahaa pakolaisiin tarvitaan ensi vuonna puolitoista miljoonaa euroa. Summa on sattumalta sama, minkä verran perussuomalaiset ovat upottaneet valtion maksamia puoluetukirahoja hulppeaan puoluetoimistoonsa Helsingin keskustassa.”

Tämän jutun uutisarvo olisi voitu kiteyttää ensimmäiseen lauseeseen ilman, että puheenaihetta johdatellaan johonkin sen kannalta täysin epäolennaiseen.

Toisenkin lauseen olisi voinut niin halutessaan muotoilla neutraalilla tavalla, vaikkei se itse substanssiin millään tavalla liittynytkään:

“Summa on sattumalta sama, minkä verran perussuomalaiset ovat upottaneet valtion maksamia puoluetukirahoja hulppeaan puoluetoimistoonsa Helsingin keskustassa.”

Versus:

“Summa on sama, minkä verran perussuomalaiset maksoivat Helsingin keskustassa sijaitsevasta puoluetoimistostaan.”

Eikä siinä suinkaan kaikki:

Tuon olisi voinut muotoilla sitaatin kera myös tällä tavalla:

“Kansanedustaja Halla-ahon mukaan päätökset, mitä teemme nyt maahanmuuton suhteen, vaikuttavat erittäin pitkälle suomalaisten elämään, eikä syyrialaislapsien vastaanotto ole suomalaislasten etu.”

Harkitusti herätellyillä mielikuvilla on uskoakseni vaikutusta moniin lukijoihin ja tämä on täysin selkeä, itsetarkoituksellinen ja suunniteltu propagandistinen taktiikka tänä päivänä.

Kannustan kansalaisia terästämään sisälukutaitoaan välttääkseen asennelatautuneiden toimittajien asettamat sudenkuopat."

loppuun vielä Ville Tavion kirjallinen kysymys hallitukselle

"Riippumattomina markkinoitujen uutisvälineiden puolueellisuus on aina huono asia riippumatta siitä, mihin suuntaan puolueellisuus osuu, koska vinoutuminen johtaa yksipuoliseen tiedottamiseen.

Kylmiin faktoihin perustuvan uutisoinnin sijaan on yleistynyt toimittajien omaa tarinankerrontaa ja mielipidemaalaamista korostava uutisointitapa.

Keskivertolukijan on vaikeaa tehdä sävytetynuutisen pohjalta täysipainoista analyysia tapahtumista ja ilmiöistä.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisenministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mitä hallitus aikoo tehdä edistääkseen objektiivista uutisointia Suomessa?

Helsingissä 16.2.2018"