Suomenruotsalainen ajattelu lähihistoriassamme

26.08.2021

rohkenen lainata Sakari Lindenin hyvinkin kattavan ja nähdäkseni asiantuntevan tekstin lainauksineen ruotsalaisesta kulttuurista tänne:
”Suomessa ruotsinkielisten ajattelu itsestään täysin suomenkielisistä erillisenä kansakuntana sekä heidän yhteiskunnallisen ja rodullisen ylemmyyden tunteensa on ollut paljon yleisempää kuin mitä Suomessa nykyään tunnetaan. Tämä johti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina jopa vaatimuksiin erillisestä valtioyhteydestä ruotsinkielisille suomenkielisiin suomalaisiin nähden.
Nykyään tieto suomenruotsalaisten vahvana vallinneesta asennemaailmasta vaietaan lähes kokonaan Suomen tiedotusvälineissä. Aiheesta löytyy kuitenkin tietoa etsimällä vanhempia tutkimuksia. Amerikkalais-suomalainen Kalifornian yliopiston (Santa Barbara) entinen historian professori Pekka Kalevi Hämäläinen (s. 1938) on kirjoittanut Suomen kieliryhmien välisistä suhteista vuonna 1968 ilmestyneessä kirjassaan Kielitaistelu Suomessa 1917-1939.

***
Pekka Kalevi Hämäläinen kirjoittaa suomenruotsalaisten asenteista juuri itsenäistyneessä Suomessa seuraavasti:

"Sivistyneet suomenruotsalaiset pitivät itseään yleensä valioryhmänä pitkälle 20. vuosisadan puolelle saakka. He olivat tosiasiallisesti hallinneet maata yksin 19. vuosisadan jälkipuoliskolle asti ja olleet mielestään maan sivistynein ellei peräti ainoa sivistynyt väestönaines. Yleisen äänioikeuden mukana he menettivät poliittisen valtansa, mutta eivät kuitenkaan kadottaneet samalla uskoaan omaan paremmuuteensa. He säilyttivät sen eivätkä karttaneet tuomasta tätä uskoaan julkisesti esiin niinä vuosina, joina itsenäinen Suomi luotiin. Heidän voimakas asemansa Suomen talous-, yhteiskunta- ja sivistyselämässä, puhumattamaan heidän aiemmasta valta-asemastaan hallinnon ja politiikan alalla, riittävät hyvin selittämään heidän keikarimaiset yläluokka-asenteensa. Vähäinen yhteiskunnallinen liikkuvuus heidän piirissään osaltaan auttoi vanhojen ideoiden ja omahyväisyydeen säilymistä, nehän ovat varsin tyypillisiä suhteellisen sulkeutuneille hallitseville ryhmille."
"Monet ruotsinkielisen yläluokan jäsenet pitivät itseään useimpiin sivistyneisiinkin suomenkielisiin verraten sivistyneempinä ja osoittivat sen usein suhtautumalla heihin alentuvasti heistä suomenkielisten voimakas yhteiskunnallinen liikkuvuus ja sitä seurannut sivistyneistön nousukasmaisuus olivat epämiellyttävää. Vielä v. 1920 [RKP:n perustaja Axel] Lilleä huolestutti työläis- ja talonpoikaisperheistä Helsingin yliopistoon ja muihin korkeimpiin oppilaitoksiin tulevien suomenkielisten nuorukaisten suuri lukumäärä. Hän arveli, että syntyisi suomenkielistä sivistynyttä proletariaattia, jota hän piti uhkana maan sivistystasolle.
Hän ei uskonut, että suomenkielinen ensi polven sivistyneistö olisi saanut kulttuuritraditioita kotiperinnökseen, vaan näki siinä puolinaisen sivistyksen merkkejä. Suomenkieliseltä sivistyneistöltä hän sanoi puuttuvan 'sitä syvempää sivistystä, joka on luonteenomaista sivistyneistölle niissä maissa, joissa tällä luokalla on vanhat sukupolvien takaiset perinteet'."
"Tähdentäessään omaa merkitystään luokkana sivistyneet ruotsinkieliset tulivat pitäneeksi ruotsinkielistä väestöä kokonaisuudessaan suomen kieltä puhuvia etevämpänä."
"Monet suomenruotsalaiset, jotka ilmaisivat uskovansa ruotsalaisen kulttuurin ylemmyyteen suomalaisen sivistyksen rinnalla, eivät ehkä tehneet sitä pelkästään ylvästelläkseen, vaan pikemminkin puolustautuakseen ja osoittaakseen oikeaksi, että tällä kieliryhmällä oli suhteettoman vahva asema Suomen sivistys-, talous- ja yhteiskuntaelämässä."
"Suomenruotsalainen historiantutkija ja poliitikko Eirik Hornborg ja joukko muita suomenruotsalaisia väittivät Suomen kansalaissodan jälkeen, että bolševikit olisivat kaapanneet maan, ellei heidän olisi ollut otettava lukuun ruotsinkielisten vastarintaa."
Rotuajattelu oli myös yleistä suomenruotsalaisten keskuudessa:
"Eräät ruotsinkieliset nationalistit saivat tukea väittämilleen olettamalla, että suomen- ja ruotsinkielisten välillä vallitsi rotueroja. Suomenruotsalainen ylioppilasjohtaja Artur Eklund kirjoitti Helsingin yliopiston ruotsinkielisten ylioppilaiden kustantamassa julkaisussa:
'Ruotsalaisen kulttuurin suuri ja perustava merkitys, sen voima, millä se on muovannut ja kyllästänyt ... yhteiskunnan, se suoraselkäinen ja joustava luonne, joka on tehnyt siitä sivistyksellisesti ja poliittisesti maan selkärangan _ _ _ on kaikki germaanisten rotuominaisuuksien ilmentymää.'"
"Eklundin mielestä suomenruotsalaiset pitivät itseään germaaneina ja vieraina kaikelle tyypillisesti suomalaiselle. 'Ritarillisuus, yritteliäisyys, ylväs vapaudentunne, nokkeluus ja keveämpi luonteenlaatu' olivat germaanisia avuja, kun taas suomalaisille oli ominaista 'taipumus mietiskelyyn, raskasliikkeisyys, hitaampi ja synkempi luonteenlaatu ja kiihkeä tunnevoima tyynen, tasaisen pinnan alla, synnyttäen milloin ihannoivaa innostusta, milloin katkeraa kaunaa'."
Eklund jatkoi analyysiään:
"Oleellinen ero on tämä: germaanit ovat alusta asti olleet sotilaskansaa niine vaistoineen ja hyveineen, joita sellaisella kansalla on. Suomalaiset eivät sen sijaan ole olleet sotureita omasta takaa, vaan vain ruotsalaisten johdolla. (...) Germaanisessa ja arjalaisessa kansanrunoudesssa kuuluu miekankalske, se kuvailee taisteluita... Kuinka erilainen onkaan Kalevala! ... Tässä suhteessa siinä paljastuu heikkous: siinä ei ole mitään iloista taistelumieltä, jota ilman kansakunnat eivät voi raivata tietään historian näyttämölle..."
"Eklund ei suinkaan ollut ainoa rotuteorioiden julistaja ruotsinkielisten keskuudessa. Näitä teorioita pohdittiin usein julkisesti aikakauslehdissä ja sanomalehdissä vielä itsenäisessäkin Suomessa. Ruotsalaisen kansanpuolueen vanha johtaja Axel Lille arveli, että oletettujen rotueroavuuksien korostaminen auttaisi suomenruotsalaisia ajamaan läpi ajatuksen heidän asemastaan erillisenä kansallisuutena (eikä pelkkänä kielellisenä ryhmänä).
Hufvudstadsbladetissa muuan ruotsinkielinen professori vakuutti, että suomenkielisten ja ruotsinkielisten erilainen tapa ajatella ja tuntea johtuivat rodullisista ominaisuuksista. V. 1919 Finsk Tidskrift esitteli lukijoilleen myötämielisessä hengessä erään suomenruotsalaisen lääkärin kirjan, jossa laajasti kuvailtiin suomen- ja ruotsinkielisten 'rodullisia tuntomerkkejä'. Kirjan tekijän mielestä ruotsalaiset olivat 'sankarien kansa', ja miehekkyys oli heidän huomatava luonteenpiirteensä. Sen sijaan toisilla Euroopan 'roduilla', myös finno-ugrilaisella rodulla, oli feminiisiä piirteitä, niin että sitä sen vuoksi voitiin sanoa naismaiseksi.
Ruotsinkieliset olivat realistisempia, täsmällisempiä, vakiintuneempia, tasapainoisempia ja kykenevämpiä rakentamaan yhteiskuntaa; he antoivat myös enemmän arvoa aineellisille arvoille ja rakastivat enemmän vapautta kuin suomenkielinen väestö, joka oli taipuvainen kollektivismiin, altis vaikutuksille ja taiteellisesti lahjakkaampi. Kirjoittaja väitti, että länsisuomalaiset olivat suomenkielisten voimakkain ryhmä, koska heillä oli vahva ruotsalainen verenperintö ja sen ansiosta luonteenlujuutta."
***
RKP:n perustaja ja puheenjohtaja Axel Lillen ilmaisema käsitys suomenruotsalaisista omana, suomenkielisistä eroavana, kansanaan selittää suomenruotsalaisten monet tavoitteet 1920-30-lukujen Suomessa. Suomenruotsalaiset pelkäsivät suomenkielisten muuttoa ruotsinkielisille alueille. Tämän vuoksi ruotsinkieliset suosittelivat olemaan myymättä maata suomenkielisille ostajille ruotsinkielisillä alueilla. Itse he kuitenkin omistivat runsain mitoin suomenkielisillä alueilla.
Ruotsinkieliset pyrkivät saamaan Suomen hallinnollisesti ja poliittisesti jaetuksi ruotsin- ja suomenkielisten välillä. Tällöin heidän mielestään ihanteellisessa tilanteessa ruotsinkielisiksi itsehallintoalueiksi olisi muodostettu Uusimaa, Ahvenanmaa ja Turun saaristo sekä Pohjanmaa. Jokaisella maakunnalla olisi ollut landsting, "maakäräjät", hallitus ja maaherra. Yleinen äänioikeus olisi koskenut kaikkia 21 vuotta täyttäneitä henkilöitä, mutta jokaisella kansakoulun jälkeen opintietään jatkaneella henkilöllä olisi lisä-ääni ja niillä, joilla oli maaomaisuutta tai akateeminen oppiarvo, kolmaskin ääni. Tämä äänioikesjärjestelmä olisi käytännössä taannut RKP:lle valta-aseman ruotsinkielisillä alueilla.
Ahvenanmaan kuntien edustajat ilmaisivat elokuussa 1917 halunsa liittää saaret Ruotsiin. Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Ruotsin hallitus lähetti sotalaivoja ja joukkoja Ahvenanmaalle. Ruotsin hallitus ehdotti Suomen hallitukselle virallisesti marraskuussa 1918, että saarten kohtalosta päätettäisiin kansanäänestyksellä. Ahvenanmaalaiset vetosivat Pariisin rauhankongressiin sen jälkeen, kun suomalaiset eivät olleet hyväksyneet kansanäänestystä.
Huomattavat suomenruotsalaiset ja heidän lehtensä vastustivat ahvenanmaalaisten separatismia ja moittivat Ruotsin hallitusta sen yrityksistä siepata saaret Suomen sisällissodan aikana. Joissakin tapauksissa kuitenkin Ahvenanmaan separatismi keräsi sympatioita mantereen ruotsinkielisissä. Tämän lisäksi päätään nosti myös ajatus Suomen mantereen ruotsinkielisten alueiden liittämisestä Ruotsin yhteyteen.
Pohjanmaan ruotsinkieliset kokoontuivat yhteen tammikuussa 1919 Vaasassa pohtiakseen tulevaisuuttaan. Eräät läsnäolijat vakuuttivat Pohjanmaan ruotsalaisten haluavan Ruotsin yhteyteen ja vaativan saada ilmaista mielipiteensä kansanäänestyksellä. Osanottajat valitsivat valtuuskunnan pyytämään Skandinavian maiden hallituksia toimimaan kansallisten vähemmistöjen puolesta Pariisin rauhankongressissa.
Pekka Kalevi Hämäläinen selostaa tapahtumankulkua seuraavasti:
"Professori von Wendt, joka toimi valtuuskunnan puhemiehenä, kävi kaikkien kolmen kuningaskunnan pääkaupungeissa. Hän esitti Ruotsin ulkoministerille muistion, jossa selitettiin, että Pohjanmaan ruotsinkielinen väestö tahtoi liittyä 'emämaaahan', jos se olisi mahdollista."
"Etelä-Suomen ruotsinkieliset eivät olleet hankkeessa mukana eivätkä hyväksyneet pohjalaisten separatismia."
***
Suomenruotsalaisilla on ollut vahva näkemys vastakkainasettelusta heidän edustamansa läntisyyden ja suomalaisten edustaman itäisyyden välillä. Keskusteltaessa siitä, mihin ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto perustettaisiin, ruotsinkielisen Nya Argus -aikakauslehden eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että tulevan suomenkielisen yliopiston sijainti osoittaisi, millainen suomalainen kansallisliike olisi luonteeltaan. "Hänen mielestään suomalaisuusliike oli joutunut 'kypsyyskokeeseensa, maailmanhistoriallisen tehtävänsä eteen ja sen kohtalonhetki oli lyönyt ... Osoittautuuko suomalaisuus olevan luonteeltaan läntistä, toisin sanoen: tahtooko se ja pystyykö se viemään sivistystä edemmäksi itään, vai osoittautuuko se itäiseksi, itsevaltaiseksi ja kademieliseksi, niin että se käyttää tarmonsa toisten sortamiseen ja irredentan luomiseen länttä vastaan?"
Myös suomenkieliset näkivät tarvetta Suomen lännettämiselle. Professori E. N. Setälän mukaan Suomi tarvitsisi kaksikielistä väkeä muodostamaan siltaa Skandinaviaan.
Tammisaarelainen ruotsinkielinen kansanedustaja Frans Sandblom kehui, että ruotsalaiset olivat tuoneet sivistyksen Suomeen ja huudahti suomalaisia tarkoittaen: "Te ette voi matkustaa Ruotsiin, Norjaan Tanskaan, Saksaan jne. opiskelemaan ja harjoittelemaan, ellette hallitse ruotsia, joka on kulttuurikieli".
Aituosuomalaisten mukaan suomenruotsalaiset diplomaatit käyttivät asemaansa hankkiakseen kannatusta ja myötätuntoa ruotsinkieliselle väestölle kansallisuustaistelusssa yrittämällä saada ulkomaalaiset uskomaan, ettei Suomi voisi elää eikä säilyä osana länsimaista sivistyspiiriä ilman suomenruotsalaisten johdatusta. Suomalaiset nationalistit toruivat suomenruotsalaisia siitä, että nämä ulkomailla esiintyivät sivistyksen edustajina ja antoivat ymmärtää, että suomalaiset olivat jonkinlainen paarialuokka.
Monet suomenkieliset, kuten professori Antti Tulenheimo, valittivat suomenruotsalaisten ulkomailla harjoittamaa propagandaa, joka yritti nostattaa Ruotsin yleistä mielipidettä suomalaisia vastaan. Suomen Tukholman lähettilään Söderhjelmin mukaan suomenruotsalaiset lähettivät Ruotsin lehtiin "räikeitä" vetoomuksia, jolla nämä pyrkivät kiinnittämään huomion kielioikeuksiinsa. Eri suomenkieliset puolueet moittivat lisäksi sitä, että suomenruotsalaiset kirjailijat, lehtimiehet ja muut, jotka saivat ajatuksiaan julki ulkomaiden foorumeilla, antoivat kansallisuuskiistasta vääristellyn kuvan toivoen voittavansa myötämieltä ja kannatusta omilleen.
Päinvastoin silloin, kun suomalaiset olivat huolestuneita Ruotsin suomenkielisten (meänkielisten) kielioikeuksista, närkästyi Ruotsin lehdistö tästä ja leimasi sen häpeämättömäksi ulkomaan puuttumiseksi Ruotsin sisäisiin asioihin. Näin tapahtui muun muassa silloin, kun toukokuussa 1923 silloinen ulkoministeri, edistyspuolueen johtajiin kuulunut Juho Vennola oli julkisuudessa herättänyt kysymyksen suomalaisesta vähemmistöstä Ruotsissa. Vennolan mukaan Suomi oli velvollinen huolehtimaan Pohjois-Ruotsin suomalaisväestön kielellisistä eduista. Myöskään silloin, kun Suomen Tukholman lähettiläs otti esille kysymyksen suomalaisesta opetuksesta keskustellessaan ruotsalaisten valtiomiesten kanssa, eivät nämä olleet halukkaita pohtimaan asiaa.”

07.03.2024Victoria Nuland eroaa: katastofaalinen ura takana
05.03.2024Turvetuotannon muistoksi
02.03.2024Oikeuslaitos on rikki
29.02.2024EU:n ennallistamisasetus
15.02.2024Biden, Blinken ja CIA:n vaaliavustajat
14.02.2024Korruptiontorjunta kunnissa - julkiset hankinnat
12.02.2024Ulkoministeriö USA:n sotilassopimuksesta DCA:sta
10.02.2024Tuulivoimalat ja ympäristö
08.02.2024Fingrid - energiakartelli
03.02.2024Eurooppa huolissaan Bidenin USA:n protektionismista

Siirry arkistoon »