Anarkotyrannia - valtion tuleva olemus?

Anarkotyrannialla tarkoitetaan tilannetta, jossa valtiovalta katsoo sormien läpi vakavaa laittomuutta ja kiristää samalla valvontaa ja lakeja triviaaleissa asioissa. Anarkotyranniassa seksuaalimurhaajat päästetään ehdonalaiseen samalla kun kehitetään digitaalisia valvontajärjestelmiä ylinopeutta ajaville ja kriminalisoidaan vääränlaisten sanojen käyttö.

Kukaan ei kannata anarkotyranniaa eikä kukaan lopulta hyödy siitä, mutta siihen ajaudutaan kun valtiovalta eri intressiryhmien paineessa yrittää vastata sekä vapauden että turvallisuuden vaatimuksiin. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa poliitikot ovat kiinnostuneempia oman valtansa säilyttämisestä kuin valtion ydintehtävien suorittamisesta.

Timo Hännikäinen Sarastuslehdessä kirjoittaa aiheesta osuvasti ja tuoden esille, kuinka olemme menossa tällaista järjestelmää kohden.

Anarkotyrannian käsitteen kehitti 1990-luvulla paleokonservatiivinen kirjailija ja toimittaja Samuel T. Francis. Käsite syntyi amerikkalaisen yhteiskunnan kehyksissä, ja juuri Yhdysvalloista on tullut eräänlainen anarkotyrannian koelaboratorio. Koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan jälkeisissä rotumellakoissa on nähty ilmiön siirtyvän uudelle tasolle.

Mellakoinnin alettua kaikki aiemmat turvaohjeistukset unohdettiin, ja Lincolnin piirikunnassa ei-valkoiset asukkaat vapautettiin virallisesti maskien käytöstä. Monilla alueilla poliisi tyytyi passiivisen sivustakatsojan rooliin väkijoukkojen ryöstäessä ja polttaessa.

Seattlessa radikaalivasemmistolaiset perustivat Seattleen kuuden korttelin kokoisen ”vapaavaltion”, jonka alueelle ei päästetty virkavaltaa. Utopiakokeiluun ei puututtu, ja demokraattipormestari Jenny Durkan ennakoi siitä ”rakkauden kesää”. Vapaavaltio alkoi hajota itsestään kun alueella tapahtui kahden viikon aikana niin paljon väkivaltaisuuksia, että kaikki paitsi innokkaimmat aktivistit häipyivät sieltä.

Yhdysvalloissa kansalaisia ei siis ole pelkästään jätetty oman onnensa nojaan kaupunkien ajautuessa anarkian partaalle. Vallanpitäjät ovat myötäilleet ja jopa kannustaneet mellakoitsijoita, ja media on järjestelmällisesti vaiennut jatkuvista hyökkäyksistä poliiseja ja tavallisia valkoisia vastaan.

Nekin poliitikot, jotka ovat arvostelleet levottomuuksia, sanovat mellakoitsijoita mielistellen, että väkivalta ja vandalismi ”häpäisevät George Floydin muistoa.” Istuvan presidentin uhkaukset palauttaa järjestys voimatoimin on tuomittu julkisuudessa. Vallitsevassa ilmapiirissä Black Lives Matter -liikkeen johtajat voivat esittää yhä rajumpia uhkavaatimuksia kenenkään sanomatta poikkipuolista sanaa.

Anarkotyranniaa edistää syvään juurtunut käsitys, että Yhdysvallat on avoimen ja rakenteellisen rasismin läpitunkema yhteiskunta. Käsitystä ei horjuta mikään tilastotieto eikä se ilmeinen tosiseikka, että maan valkoinen väestö on ilman suurempia mukinoita suostunut veropoliittisiin ja muihin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on ollut mustien aseman parantaminen.

Syyllisyysolettama halvaannuttaa poliitikkojen kyvyn reagoida avoimeen laittomuuteen ja estää näkemästä, että rähinöitsijöiden kohteena ovat valkoiset yleensä, näkemyksistä riippumatta.

Euroopassa anarkotyrannian piirteet ovat selkiytyneet syksyn 2015 pakolaiskriisin toimiessa vedenjakajana. Jihadistisia terrori-iskuja joukkokokoontumisiin on yhä vaikeampi ennakoida, ja niistä on tullut osa arkipäivää samalla kun ”vihapuhetta” rajoittavaa lainsäädäntöä ajetaan vimmaisesti voimaan. Ja kuten muuallakin läntisessä maailmassa, myös oikeiston ääriryhmien ja yksinäisten mielenvikaisten suorittamat terroriteot ovat alkaneet lisääntyä primitiivireaktiona kantaväestön nurkkaan ajamiselle. Irvokkain kotimainen esimerkki yleiseurooppalaisesta luisusta kohti anarkotyranniaa on Oulun seksuaalirikosaalto ja kaupungin päättäjien surkuhupaisat yritykset parantaa yleistä turvallisuutta.

Nyt näyttää siltä, että kuluneen kevään poikkeustilakaudesta on tullut uusi vedenjakaja. Black Lives Matter on apinoitu uudelta mantereelta sellaisenaan, ja pitkin Eurooppaa päättäjät polvistuvat aktivistien edessä.

Suomessa on toistaiseksi vältytty vandalismilta julkisia muistomerkkejä kohtaan, mutta hallituspuolue Vasemmistoliiton nuorisojärjestö on ehtinyt vaatia Mannerheimin patsaan poistamista Helsingin keskustasta ”sorron symbolina”.

Media on ryhtynyt BLM:n äänentoistolaitteistoksi etsimällä suurennuslasin kanssa jälkiä Suomen kolonialistisista synneistä. Yritys toisensa jälkeen lankeaa maineenhallintahysteriaan ja poistaa etnisiä stereotyyppejä tuotemerkeistään.

Koronaviruksen taloudellisen rekyylin häämöttäessä päättäjät keskittyvät turvapaikanhakijoiden työhönoton helpottamiseen, intersektionaalisen feminismin sisällyttämiseen hallitusohjelmaan ja opposition kannanedustajan syytesuojan purkuyrityksiin.

Pahin hulluus näytti poikkeustilan aikana hellittäneen, mutta nyt se on palannut moninkertaisena. Kansalaiset ovat samanaikaisesti sen keskellä ja sivustakatsojan roolissa – heillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa yhä hysteerisemmäksi käyvään ilmapiiriin. Usein he eivät uskalla edes korottaa ääntään, koska sosiaalisessa mediassa päivystävät aktivistit kärkkyvät tilaisuutta savustaa väärämieliset pois työpaikoistaan.

Tällaisista keinoista, jotka juridisesti täyttävät vainoamisen tunnusmerkit, on tullut vakiintunut osa poliittisen toiminnan työkalupakkia. Enemmistö yrittää hiljaa sopeutua, mikä tasoittaa tietä vielä mielipuolisemmille toimintatavoille.