USA:n kolme epäonnistumista

Käyn läpi Chicagon yliopiston kansainvälisen politiikan professorin John Mearsheimerin (M) luennon, joka pohjautuu mm. kirjaan The Great Delusion (suuri harhaluulo), jossa tämä kertoo Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta ja sen virheistä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Keskeisiä ovat käsitteet 'liberaali demokratia', nationalismi/kansallisaate ja realistinen ulkopolitiikka. Jälkimmäinen tarkoittaa tapaa tarkastella valtioiden välisiä suhteita ilman pohdintoja näiden sisäisistä yhteiskuntajärjestelmistä, pelkästään valtioiden tavoitteiden kannalta.

Suuri harhaluulo, Youtube video luennosta kesäkuussa 2019, Mearsheimerin tuotantoa on lisäksi  The Tragedy of Great Power Politics, suuravaltapolitiikan murhenäytelmät (2001/2014).

     ***     ***     ***

Mearsheimer kertoo käsitteestä ’liberaali demokratia’, jollainen myös Yhdysvallat on. Yhdysvallat puolestaan Mearsheimerin mukaan noudattaa ulkopolitiikassaan tavoitetta ’liberaali hegemonia’. Tästä kerrotaan M:n kirjassa ’The Great Delusion’, suuri harhaluulo; liberaalit unelmat ja kansainväliset realiteetit.

Kun kylmä sota loppui, USA aloitti tuon politiikan, jonka tavoitteena on tehdä maailmasta Yhdysvaltojen kuva. Juurisyy Donald Trumpin presidenttiyteen on tuo politiikka. Tuo politiikka on ollut suuri epäonnistuminen.

M lupaa kertoa miksi sitten tuolla politiikalla oli kannattajansa juuri tuossa maailmanvaiheessa ja miksi se epäonnistui. Lopuksi M vetää yhteen myös tulevaisuuden näkökohdat.

M määrittelee käsitteen ’Unipolar Moment’ yksinapaisen hetken, eli ajankohdan vuosien 1991 ja (ehkä) 2017 välissä, jolloin Yhdysvaltojen voidaan katsoa olleen ainoa suurvalta, tai maailman hegemoni. Tilanne syntyi Neuvostoliiton romahdettua ja jakaannuttua osiin.

Liberaali hegemonia käsittää kolme näkökohtaa: (i) levittää liberaalia demokratiaa kaikkialla, siis saada kaikki planeetan valtiot näyttämään Yhdysvalloilta, (ii) saada kaikki maailman (erityisesti) isot maat, kuten Kiina ja Venäjä sulautettua USA:n kylmän sodan aikana luomaan ja johtamaan talousjärjestelmään ja (iii) saada kaikki maailman maat sulautettua kansainvälisiin (paljolti Yhdysvaltojen hallitsemiin) instituutioihin.

Esimerkiksi Kiina tulisi saada WTO:n ja Venäjä IMF:n jäseneksi. Mutta miksi Setä Samuli pyrkii niin kovasti saamaan maailman kuvakseen? Tässä nähdään olevan kolme etua: (i) ihmisoikeudet kaikkialle maailmaan, M korostaa kuinka hyvä asia tuo on ja on yleensä seuraus liberalismista, (ii) lisäksi käytännössä liberaalit demokratiat eivät käy sotia toisiaan vastaan, tässä M viittaa Frank Fukiyaman kirjaan ’Historian loppu’ sekä (iii) turvallisuus, joka seuraa ihmisoikeuksista ja sotien loppumisista. Kun ei ole muita kuin liberaaleja demokratioita, ei voi olla ketään tekemässä vaikkapa vallankumouksia.

Seuraava kysymys on, miksi emme tehneet tätä vuonna 1980 tai 1920? Miksi kuitenkin liberaali hegemonian levittäminen tuli nyt ajankohtaiseksi? Nyt on menossa kolme asiaa: (i) mannerlaatat siirtyivät, olemme nyt olleet yksinapaisessa Yhdysvaltojen johtamassa maailmanjärjestyksessä, lisäksi (ii) USA on entistä tietoisemmin liberaali demokratia, joka ristiretkien hengessä levittää aatettaan, lisäksi USA:ssa kuviteltiin, että demokratian levittäminen on tässä tilanteessa helppoa.

USA murskasi 1900-luvun alkupuoliskolla ensin keisarillisen Saksan, sitten kansallissosialistisen Saksan ja keisarillisen Japanin, loppupuoliskolla sitten kommunistisen Neuvostoliiton. 1990-luvun alusta pitäen Yhdysvalloissa kuviteltiin että nyt tie on auki liberaalin demokratian levittämiseen ympäri maapalloa.

Mitä siis tapahtui?

On kolme poliittiikkaa, jotka kuvaavat nykyistä aikakautta: (i) Bushin doktriini, jota sovellettiin lähinnä Lähi-Itään, (ii) politiikka Ukrainaan ja Venäjän – Ukrainan konfliktiin liittyen sekä (iii) politiikka Kiinaam liittyen. Kaikki nämä kuvaavat kolossaalisia epäonnistumisia Yhdysvaltojen politiikassa.

Aloitetaan Bushin doktriinista, jonka tavoitteena oli kääntää Lähi-Itä – Keski-Aasia liberaalien demokratioiden alueeksi. USA kuvitteli, että he saavat esimerkiksi Afganistanin ja Irakin muuttumaan liberaaliksi demokratiaksi -  tällöinhän nämä kaikki maat eläisivät jatkossa rauhassa keskenään.

Kun M on esittänyt näitä ajatuksia, niin hänelle on sanottu, että John, mehän olimme siellä (nuo maat) estääksemme terrorismia ja ongelmien leviämistä. M tällöin huomauttaa, että niin olimme, mutta ratkaisukeinona oli demokratian levittäminen. (Muistan itse hyvin, kuinka Bush Jr. puhui vapauden levittämisestä, ja ranskanpottuja alettiin kutsua vapauden potuiksi).

M kertoo , kuinka USA ’marssi’ voimalla ensin Afganistaniin, ja kun se oli otettu haltuun jatkettiin Irakiin, eikä sekään ollut päätepysäkki. Kun jotkut (Israel, uuskonservatiivit) ihmettelivät, miksei USA hyökännyt Iraniin, niin heille kerrottiin; älkää olko huolissanne, otamme vain ensin alhaalla roikkuvan hedelmän, sitten jatkamme joko Syyriaan tai Iraniin. Ja todennäköisesti Iran nostaa kätensä tuossa vaiheessa ja antautuu maailman hegemonin edessä. Tästä oli Bushin doktriinissa kyse ja koska se epäonnistui, niin siitä ei paljoa puhuta.

Kuitenkin Irakin kokemuksen jälkeen USA lopetti varsinaiset valloitussodat valtioihin, vaikka jatkoikin myös sotilaallista vaikuttamista ja häirintää monella tavoin. Esimerkkinä Syyria – vaikka Yhdysvalloissa yleensä sanotaan, ettei heillä ollut juurikaan tekemistä Syyrian sisäisten ongelmien kanssa – mutta tuo on ei pidä paikkaansa, USA on ollut syvällisesti vaikuttamassa siihen mitä Syyriassa on tapahtunut. Olemme perustaneet kapinallisjoukkoja, valmentaneet niitä Qatarin, Saudi-Arabian ja Turkin kanssa kaataaksemme Assadin hallinnon. USA:lla on valtava vastuu tuon sekasotkun aikaansaamisessa.

Toisena epäonnistumisen esimerkkinä Libya, jossa kerroimme eversti Gaddafille, että jos tämä luopuu joukkotuhoaseista, niin jätämme teidät rauhaan. Gaddafi luopui joukkotuhoaseista ja tiedämme että siitä huolimatta Setä Samuli laittoi Gaddafin syvälle mullan alle (ja vei Libyankin pysyvään sekasortoon). Yhdysvaltojen epäonnistuminen ja operaatioiden aiheuttamat inhimilliset murhenäytelmät ovat valtavia. Yhdysvaltojen vastuu näissä valtavissa epäonnistumisissa mittaamattoman suuri. Jos näihin liittyisi oikeudenmukaisuutta, tulisi suurin osa politiikan tekijöistämme olla vankileireillä. Tämä on Bushin doktriini.

Sitten on Ukraina. Tässä tapauksessa yleinen käsitys länsimaiden ihmisillä on, että Venäjä on pääasiassa syypää Ukrainan kriisiin (eletään siis vuotta 2019), mutta on ollut onni, että Natoa on saatu laajennettua itään, koska nyt on paremmat valmiuden vastustaa Venäjää tässä tilanteessa. Ongelma – Venäjän aggressiivisuus - on siis pääosiltaan ratkaistu.

Tuolla argumentilla ei ole paljoakaan tekemistä tosiasioiden kanssa. Tosiasiassa Länsi on pääosiltaan vastuussa Ukrainan kriisistä. Huomionarvoista on, että emme pelkästään laajentaneet Natoa itään, vaan laajensimme myös EU:ta itään (Romanian ja Bulgarian liittämiset olivat puhtaasti poliittisia operaatioita, maat eivät täyttäneet EU:n vaatimuksia). Lisäksi lietsoimme niin sanottuja värivallankumouksia. Olettehan kuulleet oranssista vallankumouksesta Ukrainassa ja ruusuvallankumouksesta Georgiassa. Olemme lisäksi uhanneet jopa Moskovaa värivallankumouksella.

Mitä siis on tapahtunut? Olemme siirtämässä liberaalia demokratiaa itään Euroopassa. Tavoitteena on tässä myös näiden maiden liittäminen kansainväliseen taloudelliseen järjestelmään, jonka Setä Samuli on luonut, EU:n itälaajeneminen on juuri tätä. EU:n lisäksi on ollut tarkoitus liittää nämä maat kansainvälisiin järjestöihin kuten Natoon.

Tavoitteena ei ollut padota Venäjää. Michael McFaul, USA:n Venäjän suurlähettiläänä (2012–2014), on kertonut sanoneensa Putinille, ettei Naton itälaajentuminen ole uhka Venäjälle. M uskoo tämä olevan totta, siis ettei Nato tähdännyt Venäjän uhkaamiseen. Sen sijaan tarkoitus oli tehdä Itä-Euroopan maista ja alueista suojavyöhyke Venäjää vastaan liberaalin demokratian säilyttämiseksi. 

Mutta oliko mitään realismia olettaa, että Venäjä hyväksyisi tämän Naton itälaajentumisen. Venäjä vastusti Naton itälaajentumista vuonna 1999 (mm. Puola, Tsekki ja Unkari) ja myös vuoden 2004 laajentumista. Suuri virhe tehtiin Naton Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008, jonka julkilausumassa sanottiin, että Georgia ja Ukraina tulevat Naton jäseniksi. Venäjä sanoi tuossa vaiheessa, että tuo ei tule toteutumaan.

Georgian sota 2008 on suora seuraus tuosta Naton huippukokouksen päätöksestä. Myös vuonna 2014 puhjennut Ukrainan sota oli seurausta tuosta. Venäjä ei aikonut sallia tuon Naton laajenemisen tapahtua.

EU:n itälaajeneminen, Naton itälaajeneminen ja värivallankumousten edistäminen meni Venäjän kannalta liian pitkälle, ja seuraukset ovat näkyvissä. M tuo esille, että vaikka USA tarvitsisi Venäjää liittolaisenaan Irania ja Kiinaa vastaan, se on työntänyt Venäjän Kiinan ja Iranin syliin. Ei ole todisteita, että Venäjä olisi tavoitellut Ukrainaa omista lähtökohdistaan vaan reaktioina lännen toimintaan.

Lopulta nyt pääsemme Kiinaan, jonka tuominen kapitalistisen talousjärjestelmän jäseneksi on suurin kämmäys. Kiina on tullut valtavan rikkaaksi, se on päässyt WTO:n jäseneksi 2001, mutta silti ohittaen monia WTO:n periaatteita. Nyt porukat kuvittelivat sen muuttuvan liberaaliksi demokratiaksi. Ja mitä paremmin nämä menestyvät taloudellisesti, sitä varmemmin nämä muuttuvat liberaaleiksi Kiinassa ja Kiinan hallinnossa. Näin tämän kuviteltiin etenevän.

Todellisuus on toinen. Xi Jingping toimii täysin välittämättä länsimaisista porukoista, sen sijaan - luonnollisesti - pelaa omaa peliään (noudattaen siis ulkopoliittista realismia).

Mearsheimer mainitsee yhdysvaltalaisen diplomaatin Kurt Campbellin henkilönä, joka oli tuon epäonnistuneen politiikan arkkitehtejä. Lopputulemana Yhdysvallat siis auttoi potentiaalista tasavahvaa kilpailijaa kehittymään tilanteessa, jossa Yhdysvallat oli ilman kilpailijoita.

Mikä siis meni pieleen tässä liberaalisen hallinnon levittämisoperaatiossa?

Bushin doktriini pyrki muuttamaan monien maiden sisäistä järjestäytymistä, jopa hyökkäämällä näihin. Hyökkääjää kutsutaan kohdemaissa yleensä hyökkääjäksi, harvemmin vapauttajaksi. M koki tämän Vietnamin sodan aikaan, jolloin tämä itse palveli armeijassa vuosina 1965 – 75. Merijalkaväki saapui 3.8.1965 DaNangiin Etelä-Vietnamin pohjoisosassa olevaan tukikohtaan (Johnsson oli tosin aloittanut taistelujoukkojen lähettämisen jo 1964) ja Vietnamin sota päättyi vuonna 1975. Mearsheimerilla on siis omakohtaiset kokemukset asiasta.

M oppi noina aikoina, ettei Yhdysvallat taistellut Vietnamissa kommunismia vastaan vaan vastaan vietnamilaisten halua hallita omaa maataan. Vietnamilaiset eivät vastustaneet Yhdysvaltoja kommunismin vaan kansallistunteen takia. M muistaa, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin vuonna 1979, niin M kertoo heti ymmärtäneensä, ettei tuossa (Venäjälle) tule käymään hyvin, kuten ei käynytkään.

M kertoo, että jos haluaa heikentää suurvallan asemaa, niin kannattaa kannustaa näitä hyökkäämään paikkoihin kuten Afganistan tai Vietnam. Tämän M sanoi kertoneensa myös kiinalaisille 2000 luvun alussa.

Mitä luulette Vladimir Putinin ajattelevan siitä, että kerromme tuovamme värivallankumouksen Moskovaan? Muistelkaa, mitä täällä ajatellaan, jos on puhettakaan, että Venäjä vaikuttaa USA:n politiikkaan tai vaaleihin. Kyse nationalismista, siis kansallisvaltion ajattelusta. Kansallisaate on voimakkain poliittinen aate planeetalla. Pohtikaa mitä kiinalaiset ajattelevat, kun kerromme, miten heidän pitää hoitaa protesteja Hong Kongissa. Eivät välitä mielipiteistämme pätkääkään. Jos olet ristiretkeläisvaltio ja puutut toisten maiden asioihin, hyökkäämisistä puhumattakaan, niin saat itsesi jatkuviin vaikeuksiin.

Entä realismi ulkopolitiikassa. Kuviteletteko, että voitte ottaa Ukrainan ja Georgian omaan valtapiiriinne Venäjän vastaisiksi puskureiksi ja olettaa, että venäläiset vain istuvat ja luottavat siihen, että olemme kaikille hyvää tarkoittava hegemoni. Näin ei vain tapahdu, missään.

Meillä (USA) on Monreon oppi. Se tarkoittaa, ettei läntiselle pallonpuoliskolle (Amerikat) ole muilla suurvalloilla asiaa, erityisesti sotilaallisesti. Kuvitellaan, että Kiina luo hyvät suhteet Meksikoon ja Kanadaan, ja lopulta Kiina perustaa sotilastukikohtia molempiin maihin. Luuletteko, että USA sanoo, että nuo maat ovat suveerina ja saavat tehdä mitä haluavat. Tästähän on esimerkki Kuuban ohjuskriisin ajoilta. Tuo ajoi meidät hulluksi ja meillä on edelleen (yli 50 vuoden jälkeen) aseet (ja pakotteet) suunnattu Kuubaa vastaan. Neuvostoliiton ja Kuuban toimet olivat Monroen opin rikkomista. Ja nyt porukat ovat yllättyneitä samasta asiasta, kun USA laajentaa omaa ja liittolaistensa vaikutusvaltaansa Venäjän rajoille.

Jos ole pieni valtio ja sijaitset gorillan naapurissa, pienen maan kannattaa olla varovainen toimissaan. Nyt kuitenkin olemme kannustaneet sekä Ukrainaa että Georgiaa nousemaan Venäjää vastaan seuraamuksista välittämättä.

Johtopäätöksenä sanon, että liberaali hegemonia on kuollut. Huomionarvoista on myös se, että myös USA:n presidentti Donald Trump taistelee liberaalia hegemoniaa vastaan. Toimii siis sen periaatteita vastaan ja myös sanoo sen (Trump kaatoi mm. transatlantisen TTIP-kauppasopimuksen). Ja juuri liberaalin demokratian epäonnistumiset auttoivat Trumpia valtaan. Trump kertoi, että Bush Jr. ja Hillary Clinton olivat epäonnistuneet ulkopolitiikassaan, mikä on totta ja Trump voitti.

Emme ole enää yksinapaisessa maailmassa vaan menossa kolminapaiseen maailmaan. Olemme menossa erityisesti Kiinan kanssa vaarallisiin tilanteisiin, koska olemme toimineet yksinapaisen maailmanjärjestyksen ajan huonosti ja ruokkineet potentiaalista kilpailijaamme.

     ***     ***     ***

Blogistin huomiona tuon esille Mearsheimerin sanomisista, että M näyttäisi varovan laajentamista motivaatiopuolta esimerkiksi sotateolliseen kompleksiin ja USA:n asetuotannon valtavaan merkitykseen maan ja erityisesti omistavan ja yritysjohtadoissa työskentelevän luokan tuloihin. Oletan, että tämä on tietonien valinta ja M on varsin tunnollisesti pitänyt tämän linjan jo pitkään. Tuossa jutussa yllä sulkulauseet ovat omia huomioitani.