Armeijan hukatut miljardit

Tämä kirjoitus perustuu oheiseen kirjaan: Pentti Sainio, Armeijan hukatut miljardit, Into-kustannus 2016. Ohessa on kuvausta kirjan pääväitteistä. Mukana pari omaakin ajatusta tai muotoilua (JuVu), kuten eduskunnan miinaäänestyksestä. Valitettavasti tällaista esitystä on vaikea saada sujuvaksi, mutta jospa joku jaksaa lukea. Itse kirja on huomattavasti sujuvampaa; suosittelen. En ole suoranaisesti tämän alan asiantuntija, mutta kirjan väitteet ovat pääpiirteissään minusta uskottavia ja usein myös muista lähteistä lukemiani.

Kirjassa puhutaan maavoimien ja tykistön heikosta tilasta sekä hävittäjien ja helikoptereiden hankintoihin ja aseistuksiin liittyvistä omituisuuksista ja valtavasta epäsuhdasta investointirahojen käytön välillä maavoimien tappioksi.

Kirjassa tuodaan esille mm. kuinka maavoimien aseistuksen määrä ja laatu olivat heikentyneet jo 1980-luvun lopulla lähestyen käytännön tilanteena (mutta ei aluksi virallisesti) tämän päivän 180 000 sotilaan sodan ajan joukkovahvuutta. Tuolloin vielä virallisesti laskettiin 700 000 miehen reservin varaan.

Vaikka väkiluku on jopa pari miljoonaa isompi kuin jatkosodassa, niin sodanajan joukkojen vahvuutta on katsottu tarpeelliseksi vähentää huomattavasti jatkosodan ajoista.

Joukkojen määrän lisäksi erityisesti kauaskantoisen tykistöaselajissa on nykyään suuria puutteita. Tämä tarkoittaa mm. raskaita raketinheittimiä. Kannattaa muistaa toisen maailmansodan Stalinin urut, jotka olivat yksi ratkaiseva tekijä Saksaa vastaan.

Lisäksi mm. vuoden 1991 Persianlahden sodassa juuri raskaat raketinheittimet olivat tehokkain väline aiheuttamassa irakilaisten tappioita; Irakille tulleista kalustotappiosta se aikaansai 60-70 prosenttia ja miehistötappioista jopa 90 prosenttia.

Vuonna 1991 EVAN toimitusjohtaja Jaakko Iloniemi johti neuvottelukuntaa, joka selvitti puolustusvoimien tilaa ja näkymiä. Neuvottelukunta totesi, että pelkästään maavoimien ampumatarvikkeiden hankintaan tarvittaisiin 1.6 miljardia euroa lisärahoitusta. Neuvottelukunta esitti myös 60 + 7 hävittäjän hankintaa. Neuvottelukunta arvioi myös Ilmavoimien hankkeiden rahoittamisen kymmenen vuoden aikana olevan noin 1,6 miljardia euroa. Tämä summa ei oikeasti riittänyt alkuunkaan.

Suomen puolustusministeri Elisabeth Rehn kertoi, että Suomi ei harkitse pommikoneiden hankintaa. Silti tänä päivänä meillä on 60 Hornet-pommittajaa.

F/A-18 Hornet on 1970 luvulla kehitetty kaksimoottorinen raskas ja kallis sotilaslentokone. Se oli sekä torjunta (F), että hyökkäys (A) -hävittäjä. Ensin kehitettiin torjuntahävittäjä, sitten pommittaja, ja lopulta ne yhdistettiin.

Torjuntahävittäjien hankinnassa oli vain kaksi todellista vaihtoehtoa; Hornet ja F-16 Fighting Falcon. Edellinen valmisti McDonnell Douglas ja jälkimmäisen General Dynamics. Kirjan mukaan hävittäjien hankinta ei perustunut koneiden ominaisuuksiin vaan etupäässä suomalaisten päättäjien suhteisiin yhdysvaltalaisiin päättäjiin ja teollisuuspiireihin.

F-16 on Nato-maissa ylivoimaisesti suosituin, se on käytössä 28 maassa ja sitä on valmistettu noin 5 000 konetta. Hornettia on puolestaan valmistettu vain reilu 1 000 kappaletta pääasiassa Yhdysvalloille.

Lentotunti Hornetilla maksaa noin 10 000 euroa, F-16:lla se on puolestaan lähes puolta halvempi; onhan F-16 yksimoottorinen Hornetin kaksimoottorisuuteen verrattuna.Samoin hankintahintana F-16 olisi ollut huomattavasti halvempi.

Helsingin Sanomissa kerrottiin 4.1.1991 ministerien ja kenraalien haastattelujen perusteella, että MIG-29 on kaksimoottorisena liian raskas ja kallis käyttää. Toisissa haastatteluissa sen sijaan tuo kaksimoottoriuus oli kenraalien mukaan yhdysvaltalaisessa hävittäjässä puolestaan etu.

Elisabeth Rehn sanoi myös heinäkuussa 1991, että tuntui pois suljetulta, että meillä olisi mahdollisuutta ostaa kaikki 60 hävittäjää MIG:ejä, koskapa ne ovat kaksimoottorisia.

Horneteille luvattiin sadan prosentin vastakaupat. Käytännössä juuri mitään ei toteutunut. Esimerkiksi siis Suomi voi ostaa Yhdysvalloista hävittäjiä, mutta Yhdysvallat ei siis pystynyt (tai halunnut) ostaa Suomesta vaikkapa jäänmurtajia.

Kirjassa väitetään, että jos Suomi olisi odottanut pari vuotta, niin koneet olisi saanut reilulla 80 prosentin alennuksella kuten Australia sai.

Kirjan mukaan myös hallituksen käsittely hoidettiin niin, että ministerit eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä he Esko Ahon johdolla päättivät.

Eduskunta hyväksyi 9,5 miljardin markan eli noin 1,6 miljardin euron hävittäjäkaupat, jotka olivat tuohon hintaan mahdollisia, koska Hornetit myytiin aseistamattomina eli hyödyttöminä. Lienee selvää, että eduskunta luuli ostavansa käyttövalmiita koneita, mutta näin ei siis ollut.

Lopullinen sopimus allekirjoitettiin 5.6.1992, jolloin kauppasumma oli jo noussut 2,2 miljardiin euroon (13 miljardiin markkaan).

Syyskuussa 1993 ilmoitettiin julkisuuteen, että rahaa tarvitaan edelleen lisää, koskapa myös aseet pitäisi hankkia. Lisäksi tarvittaisiin lisälaitteita, jotka oli pitänyt riisua koneesta, jotta kauppahinta saataisiin riittävän alhaiseksi.

Vuonna 1994 Hornet-peruskauppa kallistu jälleen 750 miljoonalla eurolla, kun hankittiin taas lisälaitteita ja lisää aseistusta (mm. torjuntahävittäjälle välttämättömät ilmasta ilmaan -ohjukset).

Vaikuttaa selvältä, että hankinnassa oli ajatuksena hankkia yhdysvaltalaiset koneet, riippumatta muista näkökohdista. Kaiken lisäksi valittiin lentotukialuksille suunniteltu kallein vaihtoehto, vaikka sen sotilaalliset edut torjuntahävittäjinä lienevät pienet.

Puolustusministeri Rehn kertoi joulukuussa 1992 että tuo 2,2 miljardin euron hankintakokonaisuuden hinta pitää edelleen paikkaansa. Kirjan mukaa todellisuudessa pelkät laitekustannukset ovat nousseet lähes kaksinkertaisiksi.

Joidenkin kenraalien mukaan puolustusvoimat ajettiin Hornet-kaupalla konkurssitilaan. Muihin hankintoihin ja toimintoihin ei ollut enää varaa.

Gustav Hägglund ottaa kirjassaan Leijona ja kyyhky kunniaa itselleen ilmasta maahan -aseistuksen hankinnassa.

Vuoden 1997 puolustusselonteossa todettiin: ”Suomessa ilmavoimat keskittyy ilmapuolustukseen ja siinä hävittäjätorjuntaan. [- -] Ilmatulituki maavoimille on jouduttu korvaamaan tykistön määrällä, joskin tykistön tehoa rajoittaa erikoisampumatarvikkeiden vähäisyys sekä tulen suhteellisen lyhyt ulottuvuus.” Tämä tilanne on edelleen puolustusvoimissamme!

Gustav Hägglundin synteihin kuuluu myös uusien NH90 -merkkisten eurooppalaisten helikoptereiden hankinta ja vieläpä maavoimien budjettiin. Tämä hankinta siis huononsi edelleen maavoimiemme taistelukykyä.

Helikoptereilla oli tarkoitus siirtää jopa pataljoonan taisteluosat yhdellä kerralla valmiusprikaatilla. Kirjan mukaan helikopterihankinta valmisteltiin ja tehtiin hyvin kevein perustein, jopa vain Hägglundin päähänpinttymänä. Hankkeen kustannusarvioksi Hägglund ilmoitti miljardin.

Vuonna 1992 Venäjä esitteli suomalasisille koeteltua helikopterikalustoa, jota tarjottiin vastineeksi Neuvostoliiton aikaisista veloista. Tämä ei Suomen armeijalle kelvannut, vaikka esimerkiksi Nato-maa Tšekki on vielä muutama vuosi sitten modernisoinut meillekin halvalla tarjottuja Mi-24 helikoptereitaan. Nato-yhteensopivuus ei siis ole ongelma!

Reilusti myöhästyneet NH90-kopterit ovat puolestaan jatkuvasti huollossa ja käyttöaste on reilusti alle 50 prosenttia. Der Spiegel -lehti on kertonut 7.8.2015, että Saksan armeijan 39 NH90-helikopterista vain neljä on käyttökunnossa. Voidaan kysyä, että mikä on oikeasti NH90-koptereiden hyöty sotatilanteessa.

Kenraali Hägglundin käskystä ostetut 20 NH90-helikopteria ovat olleet pitkään armeijan sisällä vaiettu hankintakatastrofi, jonka vaikutus maavoimien varustamiseen ja kehittämiseen on ollut tuhoisa.

Gustav Hägglund on kertonut, että hän pyrki komentajakaudellaan vähentämään sodan ajan joukkoja 200 000 mieheen, koska joukkojen koko oli liian suuri varustetasoon nähden. Tämä oli uusi tapa poistaa joukkojen varustepula! Joukkojen supistuksista ja varuskuntien lakkautuksista tuli jatkuva puheenaihe eduskunnassa. Rahaa haluttiin polttaa sen sijaan järjettömältä kuulostaviin hankkeisiin kuten ilmatankkauskoneeseen; Suomen mittakaavassa tällaista nyt vain ei tarvita.

Kun maavoimien joukkoja vähennettiin, vähennettiin tykistöstä joukkoja ja pantiin sulatukseen hyviä tykkejä. Vähennettiin myös telamiinoja, it-tykkejä, rynnäkkökiväärejä ja paljon muuta sillä perusteella, että joukkojakin on noin vähän.

Kataisen hallituksen aikana vähennettiin säästösyistä varuskuntia. Ruotsalaisten puolustusministeri Stefan Wallin tuli varmaan onnelliseksi, kun sai lopetettua kielipoliittisista (JuVu) syistä Kantalahden varuskunnan Pohjois-Karjalassa ja vastaavasti pidettyä ruotsinkielisen Uudenmaan prikaatin Dragsvikissä. Näin se oligarkia toimii Suomessa (JuVu).

Miinojen vienti maavoimilta on ehkä vielä järjettömämpi asia, kuin aikaisemmat tunaroinnit. Eduskunta päätti riisua Suomen aseista jalkaväkimiinojen osalta vuoden 2011 aikana. Ainoana puolueena Perussuomalaiset vastustivat tätä aseistariisuntaa (JuVu), kaikki muut puolueet joko kokonaan, tai ainakin enemmistöltään kannattivat tätä puolustuskykymme dramaattista heikentämistä.

Miinojen kieltoa perusteltiin mm. sillä että ne aiheuttavat kehitysmaissa paljon siviiliuhreja. Voi pyhä Sylvi! Tuolla perusteella pitäisi kieltää armeijalta kaikki aseet, koskapa kaikenlaisilla aseilla joku tekee jotain haitallista (JuVu).

Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Jussi Niinistö esitti vuoden 2015 alussa, että tuo järjetön miinapäätös tulisi saada purettua.

Kirjassa siteerattiin myös kenraali Lauri Sutelaa, joka elämänkertansa julkistamistilaisuudessa kummeksui suomalaisten sotilaiden intoa toimia ulkomailla. Hän muistutti, että tärkeintä on puolustaa omaa maata. Mainittakoon, että vuosien 2000-2012 aikana valtio on käyttänyt yhteensä yli miljardi euroa sotilaalliseen kriisinhallintaan. Noillakin rahoilla oltaisiin voitu kehittää vaikkapa maavoimien järjestelmiä ja pyörittää välillä lopetettuja kertausharjoituksia.

Jyrki Kataisen Nato-myönteinen hallitus teki alkuvuonna 2012 päätöksen ostaa Hornetiin rynnäkköohjuksia. Tyypiksi puolustusministeriö esitti AGM-158 JASSM -ohjuksia. Pelkkä ohjusten osto näytti maksavan vain 188 miljoonaa dollaria. Todellisuudessa tuon hankekokonaisuuden hinta muodostui arvoon 1,6 miljardia euroa!

Myös tuossa kaupassa annettiin ymmärtää mahdollisuus suuriin vastakauppoihin. Luonnollisesti ne kariutuivat pian varsinaisen ohjusten hankintapäätöksen jälkeen.

Oikeasti koko ajatus ilmasta maahan -rynnäköinnillä on aivan järjetön. Jos esimerkiksi Venäjä päättää hyökätä Suomeen, niin ensimmäiseksi eliminoidaan ilmavoimat; ei siis tule koskaan tilaisuutta käyttää tuon tapaista aseistusta. Sen sijaan menetämme nuo miljardiresurssit vaikkapa ilmatorjunnan kehittämisessä.

Suomen puolustusdoktriinin tulisi lähteä kaikessa siitä, että aiheutamme hyökkäävälle viholliselle mahdollisimman suuret tappiot (JuVu). Tämä tarkoittaa mitä ilmeisimmin sitä, että ilmatorjuntaan sijoitetut miljardit tuottavat suuremman tuloksen, eli peloitevaikutuksen. Voisi vaikka heittää (JuVu), että meillä tulisi olla kyky pudottaa vähintään sata vihollisen hyökkäävää hävittäjää alas tavalla tai toisella. Luultavasti tämä siis onnistuu parhaiten nykyaikaisella ilmatorjunnalla.

Noihin JASSM -ohjuksiin liittyy vielä sellainen ongelma, että maalinosoitus ei välttämättä onnistu kotikonstein, vaan tuohon tarvitaan Yhdysvaltojen apua. On sanottu, että jos meillä olisi ollut Libyan viimeisen siirtomaasodan aikana noita ohjuksia, niin mekin olisimme hyökänneet Gaddafia vastaan tuolla aseistuksella. Pidän tätä varsin todennäköisenä ja suoraviivaista on ajatella, että tulevaisuudessa lähdemme mukaan johonkin toiseen siirtomaasotaan käyttämään kallista aseistusta, jolla ei voi Suomea puolustaa. Yksi JASSM -ohjus maksaa muuten Suomelle kolme miljoonaa dollaria. Yhdysvaltojen omilla joukoilla hinta on vain alle kolmasosan tuosta.

Mainittakoon, että Yhdysvaltojen ja rauhanpalkinnon saaneen EU:n jäsenmaiden pommitukset Libyaan saivat maan sellaiseen sekasortoon, että se aloitti valtavan afrikkalaisen siirtolaisvyöryn Libyan läpi Eurooppaan. Tekisi mieli sanoa että idiootit asialla (JuVu).

Mainittu ilmatorjunta on Suomessa puolestaan lapsenkengissä. On luovuttu käyttökelpoisesta venäläisestä kalustosta etuajassa, mutta hankittu huomattavasti pienemmällä ulottuvuudella olevaa läntistä kalustoa tilalle, ja aivan liian vähän. Ilmatorjuntakykyä siis selvästi heikentäen.

Samoin tykistöase. Raskaat raketinheittimet pystyvät ampumaan hyvin monenlaisia ammuksia jopa 300 kilometrin päähän. Ja paljon halvemmalla ja valtavan paljon tulivoimaisemmin kuin Hornetit. Myös muut tykistöaseet ovat huimasti kehittyneet, mutta niihin ei riitä rahaa.

Tarvitaanko meille sitten uusia hävittäjiä entinen määrä Hornetien tilalle?  Tässä vaiheessa kannattaa todeta kirjan väite, että Hornetien elinkaarikustannuksia, tai varsin lopullisia arvioita niistä, ei tulla esittämään ennen kuin meidät on höynäytetty hankkimaan sama määrä kalliita F-35 -hävittäjiä tilalle. Kirjan arvion mukaan Hornetien elinkaarikustannuksiksi tulee muodostumaan noin 15 miljardia euroa, eli kymmenkertainen määrä siihen verrattuna, minkä eduskunta aikoinaan hyväksyi hankinnaksi. Summalla saisi vaikkapa kaksi Pyhäjoella suunniteltua ydinvoimalaa.

F-35 -konetta ovat arvostelleet mm. senaattori John McGain käyttäen ilmaisua ”maailman kallein asejärjestelmä”. Kirjassa viitataan myös vuonna 2014 julkaistuun kanadalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan Kanadan suunnittelemat 65 konetta maksaisivat elinaikanaan vähintään 60 miljardia dollaria, mahdollisesti selvästi enemmän. Tuo siis tarkoittaisi keskimääräistä kahden miljardin euron vuosikulua koneiden elinaikana. Tuota summaa ei saada kasaan pelkästään eläkkeitä leikkaamalla.

Kirjan mukaan F-35 koneiden käytettävyys, eli käyttöaste, laskisi huomattavasti nykyisestä. Ja koska F-35 on monta kertaa kalliimpi ostaa, huoltaa ja lentää kuin Hornetit, meidän on pakko vähentää konemäärää, vaikka kuinka haluaisimme pitää konemäärän entisellään. Jos konemääräksi tulee vaikkapa 40 hävittäjää, niin käytännössä meillä on yhtä aikaa lennettävissä ehkä vain 20 konetta.

Yhdysvallat puolestaan ei myyne noin pientä määrää, eli määrän pitäisi olla sama kuin nykyinen. Tämä puolestaan räjäyttää valtion kassan. Mutta haitanneeko tuo hyvän asian, eli Yhdysvaltojen sotateollisuuden tukemisen edistämiseksi (JuVu).

Jos verrataan Suomea ja Ruotsia, niin voidaan todeta Ruotsin puolustusbudjetin olevan 4,6 miljardia euroa, josta pääosa menee omalle lentokoneteollisuudelle ja laivateollisuudelle sekä muulle omalle teollisuudelle. Suomen 2,9 miljardin euron puolustusbudjetista puolestaan vain pieni osa jää kotimaahan, kun suurin osa lentää ulos, lähinnä Yhdysvaltoihin.

Mutta ovatko nykyisenkaltaiset hävittäjät enää järkevä investointi ylipäätään? ”Kuitenkin kehittyneet vasta-aseet lentokoneille, kuten maasta laukaistavat tykistöaseet ja ilmatorjuntaohjukset lentäviä koneita vastaan sekä maasta laukaistavat risteilyohjukset maassa olevia lentokoneita vastaan, tekevät hävittäjien käytöstä hyvin haavoittuvaa. Hävittäjät ovat automaattisesti suorituskykyisen vastustajan ensi iskujen kohteena jo lentotukikohdissaan ennen kuin ne saadaan hetkeksi ilmaan.” Huomattavaa on lisäksi se, että hävittäjä on erikseen muutettava tukikohdassa jokaiseen eri tehtävään. Yhdellä aseistuksella ne pystyvät tekemään vain yhdenlaista toimintaa. Markkinoinnissa tätä ei muisteta kertoa.

Itse arvioin, että meille riittäisi rauhan ajan valvontaan 12 koneen laivue hävittäjiä vaikkapa Ruotsista käytettynä ostettuna. Rahaa jäisi tällä tavoin puolustuskyvyn oikeaan kehittämiseen.

Suomi on kiitettävästi auttanut ja tukenut amerikkalaista sotateollisuutta, joka on ylihinnoitellut palvelunsa niin Suomelle kuin muillekin maille monopolijärjestelmän kautta. [- -] Tätä ylihintaisen tavaran kauppaa ylisti puolustusministeriön asiantuntija Mika Varvikko STT:lle: ”Lähes kaikki keskeinen puolustusmateriaali on hankittu Yhdysvalloista. Suomi on Yhdysvalloille luotettava kumppani ja tämän luottamuksen säilyttäminen on tärkeää.” Varvikon lausunto osoittaa, kuinka pitkälle puolustushallinnossa on omaksuttu nöyrän alamaisen rooli suhteessa isäntään, Yhdysvaltoihin.

Kansainväliset tehtävät kiinnostavat upseereita: niistä on luvassa parempi palkka ja uutta toimintaa arjen harmauteen. Kaikki eivät ole halukkaita vapaaehtoisesti, joten ulkomaan tehtäviin esitetään pakottavaa lainsäädäntöä puolustusvoimien henkilöstölle. Eräiden kenraalien sormet ovat vuosia syyhynneet innosta nähdä Suomen rynnäkköhävittäjiä sotaharjoitusten lisäksi oikeissa sotatoimissa maailmalla. Tapahtuuko näin?