Miten vaalijärjestelmät toimivat, miten niitä pitäisi muuttaa?

Teen heti alkuun johtopäätökset, loppujutussa käyn läpi näkökohtia, miten niihin olen päätynyt.

Johtopäätös 1. Vuonna 2019 tulevat eduskuntavaalit ja EU-vaalit käytännössä samaan aikaan kuukauden välein. On päivän selvää, että ne tulee ehdottomasti yhdistää jo pelkästään äänestysaktiivisuuden nostamisen vuoksi. Mutta kenties näin ei tehdä juuri äänestysaktiivisuuden pitämiseksi riittävän alhaisena.

Ja jos joku tulisi valittua molempiin laitoksiin, niin henkilö voi sitten valita kumman tehtävän ottaa vastaan. Varamies sitten toiseen paikkaan kehiin.

Johtopäätös 2. Eduskuntavaalit ja EU-vaalit tulisi yhdistää muutoinkin. Tämä edellyttää eduskuntavaalien vaalikauden muuttamista viiteen vuoteen. Otetaan saman tien käyttöön.

Tässä tietenkin taustaoletuksella että aiomme pysyä EU:n jäsenenä.

Johtopäätös 3. Maakuntauudistus tulee saattaa loppuun. Tällä saamme vaaleilla valitut hallintoelimet nykyisten monien välikäsien ja Helsingin keskushallinnon valitsemien sijaan.

Uudistuksessa on joitain näkökohtia, kuten yrityksille annettava valtakirja toimia julkisilla varoilla (eli se valinnanvapaus), jossa asiassa on edettävä varoen. Mutta yllä mainitusta syystä pitkän vatvomisen jälkeen olisi aika edetä.

Johtopäätös 4. Maakunta- ja kuntavaalit olisivat siis yhdistettyjä joka tapauksessa. Näiden ajankohtaa tulee muuttaa pysyvästi joko syksyyn takaisin, tai sitten muuttaa molempien vaalikausi samaan viiteen vuoteen kuin yhdistetyissä EK- ja EU-vaaleissakin.

Tällä vältetään näihin liittyvät vaaliruuhkat. Lisäksi syksy on kunta- (ja tietenkin maakunta-) vaaleille mielestäni parempi ajankohta kuin kevät. Tuon ajankohdan muuttamisen perusteet eivät mielestäni pitäneet paikkaansa.

Johtopäätös 5. Presidentinvaaleissa otetaan käyttöön mahdollisuus äänestää useampaa ehdokasta, laittamalla vaalilippuun haluttu määrä (ehkä enimmillään vaikkapa viisi) ehdokkaita paremmuusjärjestykseen.

Tällä vältetään tarpeettomaksi muodostuva toinen äänestyskierros. Lisäksi taktikointien mahdollisuus vähenee.

Tästä eteenpäin yleistä pohdintaa. Muutama ehdotuskin on vielä joukossa.

Vaaleja on joka lähtöön

Ennen EU-aikaa meillä oli kolmet valtiolliset vaalit; eli presidenttivaalit, eduskuntavaalit ja kunnallisvaalit. Nyt on puolestaan tullut EU-jäsenyyden ja maakuntavaalien myötä parit lisää.

Noista viisistä vaaleista on suoraviivaista ajatella, että osa voitaisiin yhdistää. Yhdistäminen tulee tietenkin tehdä niin, että asia on sekä äänestäjien, ehdokkaiden että valittavien toimielintenkin kannalta toimiva. Yhdistämisessä pitää tietenkin tähdätä takaisin kolmiin vaaleihin. Tähän on useampi vaihtoehto ajateltavissa. Mutta päädyin tuohon esittämääni.

Eräs toinen mielestäni kelpo vaihtoehto olisi presidentin- ja kuntavaalien yhdistäminen. Nämä ovat ehdokasasettelultaan niin kaukana toisistaan, että tuo tehtävissä ilman tähän liittyviä haittapuolia. Tällöin molempien vaalikausi pitäisi tietenkin muuttaa samaksi, käytännössä viideksi vuodeksi. Tämä puolestaan mahdollistaisi yhdistää eduskunta- ja maakuntavaalit (EK ja MK).

EK- ja MK- vaalien yhdistäminen olisi sen takia luontevaa, että eduskuntavaalien vaalipiirit ovat samaa suuruusluokkaa (mielestäni pitäisi olla jopa tarkalleen samoja) ja noissa on samat äänestäjien kokonaisuudet mukana.

Päädyin siis kuitenkin tämän jutun alussa oleviin ehdotuksiin vaalien yhdistämisen järjestyksestä.

Juuri vaalipiirilogiikan takia koko tämä maakuntauudistus olisi pitänyt tehdä siten, että maakunnat ovat samoja kuin EK-vaalien vaalipiirit. Tällöin poliittinen vastuu tulisi luonnostaa molempiin vaaleihin samalla tavoin mukaan. Lisäksi vältetään maamme jakaminen kovin monella tavalla erilaisiin hallintopiireihin.

Presidentinvaalit

Presidentinvaalissa on päädytty valitsijamiesvaalista nykyiseen kaksivaiheiseen vaaliin.

Presidentinvaalissa kaksivaiheisuus olisi helppo poistaa tekemällä mahdolliseksi äänestää kerralla useampaa ehdokasta siirtoäänimenetelmällä. Tällöin mahdollinen toinen kierros hoituisi tarvittaessa vain jo annettujen äänien uudelleenlaskentana. Pitäisin myös tässä järjestelmässä erityisen hyvänä ehdokkaiden ja heidän taustajoukkojensa taktikoinnin vaikeutta nykyiseen järjestelmään verrattuna.

Teoriassa juuri presidentinvaaleissa olisi mahdollista siirtyä tietokoneäänestykseen, jolloin tämä olisi hyvin helppo toteuttaa. Mutta kuten on tullut varmaankin kaikille selväksi, niin tietokonejärjestelmiin liittyy aina hakkerointien ja väärinkäytösten riski. Joten en ole tätä erityisesti suosittelemassa.

D’Hondtin menetelmä

Presidentinvaalia lukuun ottamatta vaalitulosten laskemiseen käytetään D’Hondtin menetelmää [2].

Vaalit perustuvat siis vaalilistoihin, jotka ovat valitsijayhdistysten asettamia. Suomessa ei ole (onneksi) käytössä varsinaista listavaalia, Wikipedian kuvassa Ruotsin ”pitkiä listoja”, jossa valitsijayhdistys, käytännössä puolue, asettaa ehdokkaat oman mielensä mukaiseen paremmuusjärjestykseen. Tällöin äänestäjä ei voi vaikuttaa yhden vaalilistan ehdokkaiden järjestykseen.

Mitä sitten tämä menetelmä tarkoittaa? Se pyrkii siihen, että kustakin vaalilistasta tulee valittua yhtä monta ehdokasta kuin mihin aritmeettisesti laskettu äänimäärä oikeuttaa. Tässä tarkempi syy on se, että erilaisissa toisiaan lähellä olevissa tuloksissa eri laskentamenetelmät saattavat kääntää tuloksen miten päin vain jonkin vaa’ankielenä olevan paikan suhteen. Siksi laskentamenetelmä tulee määrittää matemaattisen tarkasti, ja juuri siitä on siis kysymys.

D’Hondtin menetelmässä kuitenkin hienokseltaan suositaan suuria puolueita, mutta vaikutus ei ole suuri. Tuota on keksitty kompensoimaan Sainte-Laguën menetelmä, joka puolestaan suosii pieniä puolueita tai vaalilistoja [3]. Tämä on käytössä mm. Ruotsissa. Tällä menetelmällä menisi nykyistä helpommin läpi mm. puolueiden ulkopuolisia pieniä vaalilistoja. Tosin onnistuu se D’Hondtillakin, kuten juuri tapahtui Oulun kuntavaaleissa.

Kuntavaalit

Meillä kuntavaalit ja niiden seuraamukset ovat mielestäni kokonaisuutena hyvin järjestetty. Asiat saattavat näyttää itsestään selviltä, mutta kuten edeltä ilmenee niin ne eivät sitä ole.

D’Honten laskentaan perustuva avoin vaalilistajärjestelmä on mielestäni hyvin perusteltu ja käytännössä hyväksi todettu.

Yksi mielenkiintoinen lisänäkökohta meillä verrattuna vaikkapa Ruotsiin on se, että kunnanhallitus määrätään kuntalaissa monipuoluehallituksena valtuutettujen määrän suhteessa. Ja tietenkin laskettuna juuri tuon D’Honten avulla.

Toinen vaihtoehto olisi, että valtuustot vain päättäisivät enemmistöllä miten kunnan- (tai kaupungin-) hallitus muodostuu. Näin tapahtuu Ruotsissa. Muutaman puolueen koalitioilla saatu enemmistö oikeuttaa nimeämään koko kunnanhallituksen. Tämän takia Ruotsissa politiikka perustuu koalitioihin. Kuntatasolla voittanut koalitio siis valitsee luottamuselimet. Ruotsidemokraattien aikakaudella tähän on tainnut kuitenkin tulla mutkia matkaan.

Pidän meikäläistä järjestelmää ilman muuta parempana. Toki meilläkin on monissa maaseutukunnissa yhden puolueen ehdoton enemmistö, jolloin tilanne muistuttaa ruotsalaista koalitio -periaatetta.

Noiden pitkien listojen puuttumisen lisäksi Suomen äänestystilanne on oikeudenmukaisempi, koska Ruotsissa äänestäjän täytyy valita julkisessa tilassa listan, jota aikoo äänestää. Tätä voi kiertää valitsemalla useita listoja, mutta tarkkailijan näkökulmasta sekinhän tarkoittaa että henkilö aikoo varmaan äänestää jotain ”ei-toivottua” ryhmää, kuten Ruotsidemokraatteja. Ruotsin vaalisalaisuus onkin tässä mielessä vähän kyseenalainen.

Suomessakin on käytännössä poliittisten puolueiden muodostamia koalitioita monilla paikkakunnilla. Tämä tulee näkyviin hyvin noissa pormestarien valinnoissa. Lisäksi nämä pystyvät blokkaamaan muut ryhmät ainakin hyvin pienille luottamuspaikkamäärille. Tässä D’Hondtia käytetään mielestäni väärin hyväksi. Tämä olisi ratkaistavissa demokratian edun mukaiseksi ainakin kohtuullisen helpoilla menetelmillä. Näissä  kuntavaalien tulos eli äänestäjien tahdonilmaisu huomioitaisiin luottamuspaikkojen nimeämisessä vaaleihin osallistuneiden poliittisten ryhmien menestyksen mukaisesti nykyistä paremmin.

Maakuntavaalit

Jos nyt maakuntauudistus lopulta alkaa toteutumaan, niin näihin tietenkin liittyy paljon uusia asioita. Tässä jutussa en kuitenkaan käy maakuntauudistuksen arvokeskustelua, pelkästään vaalien toimivuutta.

Ensimmäinen havainto on se, että maakuntia tuli liikaa. Vaalijärjestelmän kannalta olisi pitänyt ehdottomasti muodostaa maakunnat samoiksi kuin eduskuntavaalien vaalipiirit. Noita on nykyisellään 12 kappaletta (vähän aikaa sitten oli 14 kappaletta). Tällöin toteutuisi poliittinen vastuu eri alueilla.

Suurempi määrä maakuntia, tekee osan näistä epäterveen pieniksi. Lisäksi en näe myöskään hyvänä asiana nyt tulevien moninaisten hallintorajojen olemassaoloa.

Mutta poliittinen vääntö toi nuo 18 maakuntaa ja niillä näyttäisi olevan pakko edetä. Periaatteessahan nuo voidaan palauttaa lukuarvoon 14 + 14 jonkun kokonaisuuden etua ajavan enemmistöhallituksen ollessa vallassa (tämä tietenkin toiveajattelua, mutta teoriassa).

Sekä kunta- että maakuntavaaleissa on mielestäni aivan turhaa olla sallitussa vaalilistassa puolitoistakertainen ehdokasmäärä valintamäärään verrattuna. Tuo ei ehkä ole ongelma äänestäjälle, mutta käytännössä aivan tarpeeton asia vaikeuttamassa paljolti vapaaehtoisin voimin tehtäviä vaalijärjestelyjä. Tällä hetkellä esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan maakuntalistalla saa olla 118 ehdokasta (valitaan yhteensä 79) jokaisella puolueella. Vastaavasti Oulussa saa kuntavaaleissa olla 100 ehdokasta kullakin ehdokaslistalla, kun valittavia on kuitenkin vain 67 henkeä. Eduskuntavaaleissa tällaista kerrointa ei ole.

Eduskuntavaalit ja äänikynnys

Yksi huomio edellisistä eduskuntavaaleista on se, että niissä yhdistettiin Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon vaalipiirit Savo-Karjalan vaalipiiriksi, sekä Kymen ja Etelä-Savon vaalipiirit Kaakkois-Suomen vaalipiiriksi.

Tuota perusteltiin sillä, että pienissä ehkä vain kuuden kansanedustajan vaalipiirissä äänikynnys on niin korkea, että yhdistäminen tarvittiin tuon äänikynnyksen alentamiseksi. Itse en olisi tehnyt tuota toimenpidettä, mutta en osaa sanoa miten tuon alueen ihmiset yhdistämisen kokivat. Kenties se oli heidän tahtonsa mukainen, en tiedä.

Tuo äänikynnys on nostettu meillä ongelmaksi. Myönnän, että todellisen äänikynnyksen noustessa yli kymmenen prosentin, syntyy epäoikeudenmukaiselta vaikuttavia tilanteita.

Mielenkiintoiseksi asian tekee anglosaksiset maat kuten Britannia ja Yhdysvallat, joissa kansanedustajat (tai vastaavat parlamenttiedustajat) valitaan aina yhden edustajan vaalipiiristä. Tällöinhän äänikynnys voi enimmillään olla jopa teoreettiset 49 prosenttia! Britanniassa onkin nähty vaaleja, joissa kolmanneksi tullut puolue saa esimerkiksi parikymmentä prosenttia äänistä, mutta vain alle prosentin parlamenttipaikoista. Tästä voi helposti johtaa syyn miksi noissa maissa on kaksipuoluejärjestelmä; syynä siis heillä käytössä oleva vaalijärjestelmä.

Tuossa valossa en olisi nähnyt tarpeelliseksi yhdistää noita vaalipiirejä. Sen sijaan oikeusministeriön komiteamietinnössä [1] esitetään muita menetelmiä piilevän äänikynnyksen pienentämiseksi. Jos tuo nähdään ongelmaksi, niin yksinkertaisinta olisi käyttää laajempia vaalialueita, joiden sisällä olevissa vaalipiireissä tasataan (matemaattisesti tarkkaan määritellyllä tavalla) saadut ehdokaspaikat. Tällöin vaikkapa aivan pientä puoluetta kannattava ihminen voi turvallisemmin äänestää omaa puoluettaan, koska vaikka omaan vaalipiiriin ei tulisikaan ehdokasta, niin äänet siellä voivat auttaa viereisen vaalipiirin saman puolueen ehdokkaan läpi.

Vaikka yksinkertaisinta saattaisi olla tehdä tasaus maanlaajuisesti, niin pitäisin neljän vaalialueen sisäisiä tasauksia parempana. Vaalialueet olisivat Eteläinen, Läntinen, Itäinen ja Pohjoinen. Korostan, että tasaus on matemaattisesti täsmällinen, jonka tietokone laskee reaaliajassa, ja jonka halukkaat voivat tietenkin tarkistaa jälkikäteen. Tämä siis mahdollistaisi perinteellisten 14 eduskuntavaalipiirin olemassaolon ilman, että äänikynnys nousee pienemmissäkään kovin suureksi.

Koko maan ottaminen vaalialueeksi aiheuttaisi sen, että tähän vedoten tuotaisiin Suomeen muutaman prosentin äänikynnys eduskuntavaaleihin. Tätä en pidä monestakaan syystä hyvänä.

Miksi ei ole täydellistä äänestysjärjestelmää?

1940-luvun lopulla Kenneth J. Arrow pyrki kehittämään täydellisen äänestysjärjestelmän, ja sitä varten hän kehitti aksioomat, jotka sen tulisi toteuttaa. Yllättäen hän huomasikin, että jos ehdokkaita on yli kaksi, ei mikään äänestysjärjestelmä voi toteuttaa näitä lähtökohtia. Tätä tulosta kutsutaan Arrow’n teoreemaksi tai mahdottomuusteoreemaksi, ja hänelle myönnettiin siitä vuonna 1972 taloustieteen Nobel-palkinto. Aksioomat ovat seuraavat:

1. Vaalitavan pitää kyetä muodostamaan yksiselitteinen tulos kaikissa tilanteissa (äänien tasatulos on sitten asia erikseen, joka hoidetaan arpomalla).

2. Ehdokkaiden tasa-arvo: Kaikkien ehdokasvaihtoehtojen lopputulosten pitäisi olla saavutettavissa.

3. Kansalaisten tasa-arvo: Kenenkään (viranomaistenkaan) omat tavoitteet eivät voi ohjata vaalitulosta tiettyyn suuntaan.

4. Monotonisuus: Yhden yksilön äänen vaihdon ei pitäisi aiheuttaa vastakkaista muutosta kokonaistuloksessa, eli jonkun ehdokkaan äänestämisen ei pitäisi laskea hänen vaalitulostaan.

5. Vaihtoehtojen itsenäisyys: Jos alkuperäisistä valintavaihtoehdoista jää vaikkapa yksi ehdokas kokonaan pois, tulisi lopullisessa vaalituloksessa muiden ehdokkaiden sijojen säilyä ennallaan.

H. W. Lewiksen kirjassa Miksi heittää lanttia [4] kerrotaan selkeät esimerkit, miksi ylläolevia ei voi toteuttaa pelkästään ehdokkaiden paremmuutta äänestettäessä. Aiheesta löytyy myös hyviä verkkosivuja [5], [6].

[1] Oikeusministeriö, Eduskuntavaalijärjestelmän uudistaminen (komiteamietintö, 2008)

[2] Wikipedia: D’Hondtin menetelmä

[3] Wikipedia: Sainte-Laguën menetelmä

[4] H. W. Lewis, Miksi heittää lanttia\ (Terra Cognita, 1999)

[5] https://www.seepia.org/html/seepia5/aanestaminen/aanestaminen.shtml

[6] Wikipedia: Arrow’n paradoksi