Timo T. A. Mikkonen: U.S.Media ja JFK

Timo T. A. Mikkonen: Takana loistava tulevaisuus - omaelämänkerta (WSOY 1982). Keskityn tuohon otsikon mukaiseen osuuteen tästä aika nuorena kirjoitetusta elämänkerrasta.

Timo T. A. Mikkonen (1947–2017) oli TV-juonnon ja talk show -viihteen uranuurtaja. Mikkonen ohjasi ja tuotti vuosina 1975–1977 MTV:lle kolmiosaisen dokumenttisarjan U.S. Media, joka käsitteli tiedotusvälineitä ja vallankäyttöä Yhdysvalloissa. Mikkosen perehtyneisyys noteerattiin näyttävästi vuonna 1977, jolloin hänen tv-sarjansa U.S. Media palkittiin hopeamitalilla New Yorkin TV- ja elokuvafestivaaleilla.

Mikkonen tuotti MTV:lle vuosina 1975–1977 tuon kolmiosaisen dokumenttisarjan, joka kertoi tiedotusvälineistä ja vallankäytöstä USA:ssa. Sarjaa varten hän teki Yhdysvaltoihin laajan tutkimusmatkan syksyllä 1975. Yksi tutkimuskohteista oli Kennedyn presidenttikauden arkistot. Myös Kennedyn salamurhaan tuli useita tilaisuuksia perehtyä. Seuraavassa lyhennettynä noin sivut 207 - 234.

     ***     ***     ***

Tammikuussa 1975 Mikkosen eteen tuli tilaisuus, johon Mikkonen tarttui ja jalosti sitä juuri tuoksi U.S Media -dokumenttisarjaksi. Alun perin piti vain todistaa, että MTV pystyy työskentelemään ja ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa. Tärkeä kontakti löytyi MTV:n johdolle kutsuilla, jossa Yhdysvaltain Tiedotustoimiston johtaja olivat tavanneet. Tuota kautta United States Information Service/Agency ojensi lehdistöattaseansa kautta auttavan kätensä ja lopputulemana 5 000 dollaria apurahana alkuun pääsemiseen.

Mikkosen mukaan apurahassa oli motiivina parantaa USA:n julkisuuskuvaa: ”Vesiportin sulut eivät enää pitäneet. Liittovaltiopoliisi FBI, Keskustiedustelu CIA ja koko 1950- ja 60-lukujen hämäräpuuhakoneisto olivat tulilinjalla. Tutkimukset olivat etenemässä kohti kaikkein pimeimpiä puuhia; salamurhia ja niiden yrityksiä niin USA:n rajojen ulko- kuin sisäpuolellakin.”

Mikkonen kertoo kirjassaan, kuinka junaili osapuolet siihen tilaan, että tarkoitusta laajempi, mutta Mikkosen oman suunnitelman mukainen projekti toteutuisi. Lisäksi USA:n Helsingin suurlähettiläs kirjoitti Mikkoselle puolen tusinaa suosituskirjettä. Kuitenkin Mikkonen arveli, että molemmat kontaktit olisivat jatkossa ongelmia, koska hänen tavoitteensa olivat erilaisia sekä mainitun lehdistöattasean että suurlähettilään kanssa. Lehdistöattasea joutuikin Mikkosen onneksi poistumaan maasta (ilmeisesti) paljastuttuaan CIA:n agentiksi.

Monenlaista tapahtui, mutta Bostonissa Mikkonen tapasi David F. Powersin, presidentti Kennedyn erityisavustajan, joka oli tuossa vaiheessa valtionarkiston Kennedy Libraryn johtajana. Powers kertoi olleensa se, joka laittoi ’Jackin’ arkkuun. ”Näin miten sieltä kukkulalta ammuttiin Presidenttiä. Mutta kun ne eivät uskoneet.” Mikkonen myös ’törmäsi’ ainakin median välityksellä senaattoriin nimeltä Jimmy Carter.

Kaikkien kanssa hyvin toimeentuleva Mikkonen sai myös tutkimusassistentin; Time-Life lehden siis tietämättään avustaessa Mikkosen projektia. Mikkonen juoksi Washingonissa Arlingtonin hautausmaalle Robert Kennedyn haudalle.

Perjantaina lokakuun 3. 1975 Mikkonen lähti Dallasissa aamulenkille hotellistaan vieressä sijaitsevan Dealey-aukion kautta, jossa sala-ampujien luodit tappoivat John Kennedyn marraskuun 22. päivänä 1963.

Yhdeksän vuotta myöhemmin alkoi historian pyörä pyörimään kohti salaisuuksien juuria. Ensin oli tutkittu (kongressissa) Watergate ja sitten olivat vuorossa FBI ja CIA. Salamurhatutkimukset olivat päässeet käyntiin.

”Dallas Morning News -sanomalehti oli otsikoinut näyttävästi jutun, jonka mukaan Kongressin CIA-kuulusteluissa oli käymässä selville, että CIA oli yhdessä Mafian kanssa koulutanut ja varustanut salamurharyhmiä 1960-luvun alussa. Operaatioiden kohteina olivat olleet monet tuohon aikaan amerikkalaisille epämiellyttävät valtionpäämiehet ja poliittiset johtajat; Fidel Castro, (Kongon) Patrice Lumumba jne.” Mikkonen pohdiskelee myös Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhia ja niiden mahdollisia uudelleentutkintoja.

Tampereella parin viikon päästä toimittaja Matti Karhu kokosi materiaalia ajankohtaiseen kakkoseen. Materiaalissa oli mukana maininta siitä, että CIA:n kuulusteluissa oli tullut esiin, että mafiosot John Roselli ja Samuel Giancana olivat puuhailleet yhdessä CIA-pomojen kanssa. Varustaneet ja kouluttaneet sala-ampujaryhmiä vuodesta 1960. Edut olivat olleet yhteiset. Presidentti Eisenhowerin viimeisenä hallitusvuotena Castrosta oli tullut oikea kiusankappale. Suunsoittaja ja sosialismin rakentaja. Samalla olivat mafian huume- ja uhkapelivirrat ehtyneet. Sekä CIA:n että mafian salaiset operaatiot kävivät juuri hämäristä puuhista hankitulla rahalla.

Hässäköiden hässäkkä

Toimittaja Matti Karhu päätti lukea CIA:n salamurhapuuhia koskeneen uutiseen käteensä osuneesta Varietystä (aikakauslehti). Kun ohjelma oli päättynyt, alkoivat puhelimet soida televisiojohtajien ja Yleisradion hallintoneuvoston jäsenten kodeissa ja työpaikoilla.

Tuo sama (Mikkosen tapaama) suurlähettiläs Austad oli nostanut uutisoinnista elämän noista Yhdysvaltoja lokaavista väitteistä. Mikkosen mukaan jopa (olemattomia) jäänsärkijäkauppojakaan ei tällä menolla Suomeen tule. Suurlähettiläs lähtisi välittömästi kotiin Yhdysvaltoihin. Mikkosen mukaan tuo oli suunniteltu kuitenkin jo aikaisemmin, vaikka sopi hyvin poliittiseen retoriikkaan. Tasavalta vapisi (Mikkosen mukaan).

Jostain syystä televisiojohtajien käsiin ei ollut kuitenkaan osunut läpi Euroopan ja Yhdysvaltojen uutisoidut samat asiat. Ilmeisesti juuri tuo ”Dallas Morning News”, johon Mikkonen ’törmäsi’ Dealey-aukiolla oli ensimmäisenä julkaissut noita.

Hälinä Suomessa jatkui edelleen. TV-kakkosen johtaja Pertti Paloheimo oli tulilinjalla, ja jopa erottaminen alkoi vaikuttamaan selvältä. Austadin lisäksi myös Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja oli hurjana. Aiheeseen alkoi liittymään sisäpoliittisiakin kuvioita.

Kuitenkin USA:n lehdistöattasea otti yhteyttä Paloheimoon ehdottaen, että nyt kannattaa tehdä vetäytyminen yhteistuumin. Paloheimo lupasi, että ”tunnettu amerikkalainen televisiokasvo” saisi tulla esittelemään heikäläisten elämänmenoa ajankohtaisohjelman rennossa ilmapiirissä ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Erkki Raatikaisen ei auttanut kuin suostua. Samalla erotusuhka poistui Paloheimon yltä.

Kuitenkin Austidin ’oikaisun’ herättämänä olivat suomalaisetkin uutistoimittajat päässeet ajan hermolle vaikkapa noista kongressin CIA-kuulusteluista. Vaikka joku oli niitä huomannutkin, ne kuviteltiin höyrähtäneiden höpinöiksi.

Senaattori Frank Churchin johdolla toiminut tutkimuskomitea oli virallisesti myöntänyt 20.11.1975 pidetyssä tiedotustilaisuudessa, että CIA:lla oli todella ollut yhteisiä puuhia mafian kanssa. Salamurharyhmiä oli koulutettu ja käytetty. Lopulta kaikille valkeni, että toimittaja Karhun uutisoima tieto oli aivan oikea. (Tuo käännetään usein väärin "Kirkon komiteaksi", vaikka kyseessä on sukunimi.)

Salamurhien perässä

Mikkonen päätti sisällyttää salamurhia käsittelevän jakson osioonsa U.S. Media ja politiikka. Mikkonen sai retkillään 14 osavaltion läpi lukuisia kontakteja, kollegat lähettivät hänelle lehtileikkeitä toisensa jälkeen. Ja nimiä.

Seuraavaksi kuoli Howard Hughes ja kielet norjistuivat lisää. Niiden joukossa oli mafiajohtaja John Roselli, heti senaatin kuulustelun jälkeen Roselli katosi ja löytyi pari päivää myöhemmin kellumassa tyhjässä öljytynnyrissä (joidenkin lähteiden mukaan osiin paloiteltuna) kellumassa alas Miami-jokea (7.8.1976). Sam Giancana oli vaiennut vuotta aikaisemmin, kuten myös Jimmy Hoffa. Mafia hoiti mafiaa.  

Sitten kongressi perusti tutkimusvaliokunnan, jonka tehtävänä oli tutkia presidentti John F. Kennedyn ja kansalaisoikeusjohtaja Kingin murhiin liittyneitä selvittämättömiä kysymyksiä.

Kun Mikkosen kuvausryhmä oli Dealey-aukiolla, tulivat monet kysymään, ovatko he tekemässä murhatutkimuksia. Kontakteja syntyi lisää. Tuolloin oli kulunut vasta 13 vuotta salamurhasta. New Yorkissa Mikkonen haastatteli televisiotuottaja Robert Ansonia, joka oli juuri julkaissut bestsellerin JFK:n salamurhasta. Anson neuvoi Mikkosta ottamaan yhteyttä United Press Internationalin filmiarkistoon. Hän tiesi, että yhtiöllä oli hallussaan kopioita Orville Nixin ottamasta kaitafilmistä. Kuvaussuunta oli päinvastainen kuin Zapruderin filmissä. Aikanaan tuli selville, että kaiken kaikkiaan seitsemän kaitafilmikameraa oli surissut amatöörikuvaajien käsissä Dealeyn aukiolla puoli yhdeltä salamurhan tapahtuessa.

Ongelma oli se, ettei United Press suostunut mistään hinnasta näyttämään tai keskustelemaan filmin myymisestä. Ainakaan yhdysvaltalaisille tutkijoille. Mutta Mikkonenhan voisi ulkomaalaisena koettaa kepillä jäätä.  Seuraavaksi siis UPITN:n päämajaan kuvaajien Raimo Väisäsen ja Matti Ruuhosen kanssa.

Kävi kuin kävikin niin, että kolmikko pääsi katsomaan kopiota ostotarkoituksissa. Virkailija saapui purkin kanssa, joka oli täynnä lyhyitä 16 mm:n värifilmikopioita. Kaikki tehty Orville Nixin alkuperäisestä 8 mm:n kaitafilmistä.

”Ensimmäinen ajo osoitti, kuinka presidentin auto eteni kuvaoikealta vasemmalle (siis päinvastainen suunta kuin Zapruderin filmissä). Sitten jotakin välähti vaalean hahmon vieressä kiviaidan takana. Pysäytys. Todellakin välähti.

Mikkonen siirsi filmiruutua siten, että sen yläreuna näkyi. Aivan kuvan ylälaidassa oli selvästi nähtävissä farmariauton vieressä hahmo, joka oli kuin tähtäysasennossa.

Yhdessä ruudussa näkyi, kuinka presidentti Kennedyn ruumis paiskautui rajusti taaksepäin. Punertava pilvi levisi hänen päänsä seudulta auton madellessa vielä eteenpäin.

Nix oli pitänyt kameran käynnissä vielä silloin, kun Kennedyn auto oli ajanut jo kuvasta. Taustalla näkyi selvästi, kuinka kiviaidan päädyssä seisoi kaksi hahmoa, kaitafilmaaja Zapruder ja hänen sihteerinsä sekä äskeinen tähtääjä, joka meni nopeasti autoon sisälle. Auto pujotteli pois aidan ja aukoin taakse.

Pienessä katseluhuoneessa vallitsi keskittynyt tunnelma. Mikkonen, Ruuhonen ja Väisänen katsoivat Nix-filmin 16 mm:n kopiota yhä uudelleen ja uudelleen. Arkistovirkailija oli joukosta eniten ymmällään: Jeesus, mitä minä näen! Voiko tämä olla totta.”

Tämän jälkeen katseluporukka sai seuraa, katselu lopetettiin ja lopulta Mikkonen porukoineen joutui poistumaan tyhjin käsin.

”Samana iltana (edellä mainitun) Ansonin tuttu Jones Harris tuli tapaamaan Mikkosta hotelliin. Ensin keskusteltiin ihan muista asioissa hotellin tiloissa. Sitten Harris ehdotti, että keskustelua jatkettaisiin hänen kotonaan. Mutkittelevan reitin jälkeen Harris esitteli vaimonsa ja sen jälkeen kirjastossa Harris avasi kassakaapin ja otti sieltä nipun valokuvia. Ne olivat erinomaisia suurennoksia Zapruderin kaitafilmistä ja monista muista Dealeyn-aukion kuvista (Jim Garrisonin mukaan lehdet eivät siis julkaisseet juuri mitään kuvia Dealey-aukion tapahtumista, vaikka kuvia oli runsaasti).

Rajaamaton kopio uutistoimisto AP:n valokuvaajan James W. Altgensin valokuvasta, jossa näkyi, kuinka Kennedy on kohottamassa kättä kaulalleen. Täysin Lee Harvey Oswaldin näköinen nuori mies seisoi Teksasin koulukirjavaraston ovensuussa, eikä suinkaan kiikarikivääri kädessä yläkerran ikkunassa. Taustalla olevan Dallas-Tex -rakennuksen paloportailla näkyi musta nuorukainen. Hän oli kuin putoamassa pelästyksestä pari askelmaa! Ylempänä oli jotain, mitä hän katsoi pelästyneenä.

Harris otti kirjekuoresta esille joukon dioja. Ne olivat ensiluokkaisia osasuurennoksia Nixin kaitafilmin ruuduista. Kuvissa näkyi selvästi urheilupaitaan pukeutunut ruskeatukkainenmies, joka tähtäsi pitkäpiippuisella aseella toisella kädellä rannettaan tukien. Jopa hänen kasvonpiirteistään saattoi tehdä johtopäätöksiä. Suora nenä. Pohjoismaalainen tyyppi.”

Diat olivat osasuurennoksia samasta Nix-filmistä, jota Mikkonen oli aiemmin päivällä ihmetellyt United Pressin laboratoriossa. Bernie Hoffman, edesmennyt Life-lehden suurennosasiantuntija oli työskennellyt Harrisin kanssa. Kymmenen vuotta hänellä oli ollut käytettävinä maailman parhaat laitteet. Tulos oli sen mukainen.

Tarina jatkui vielä sillä, että Harris kaivoi arkusta 50x50 cm suuruisia mustavalkoisia kopioita samoista Nix-kuvista, Zapruder-filmin ruuduista ja AP-kuvaajan Altgensin-kuvan osasuurennoksia. Harris kertoi Mikkoselle, että kuvat lähtisivät seuraavana maanantaina (15.11.1976) salamurhakomitean tutkittavaksi ja Mikkonen voisi kuvata sellaisia kuvia, jotka voitaisiin ottaa taittamatta salkkuun, mutta kuvat pitäisi ottaa vielä samana yönä.

Noin tehtiinkin, myöhemmin Mikkonen yritti vielä tavoittaa tätä Harrista, mutta puhelimeen ei vastattu.

”Vuoden 1978 lopulla Mikkonen tilasi Kennedy-murhiin liittyneitä valokuvia amerikkalaiselta valokuvasuurennosasiantuntija Robert Grodenilta. Groden oli toiminut Kongressin salamurhia tutkineen komitean asiantuntijana ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Mikkonen kysyi, oliko Groden koskaan nähnyt Harrisin valokuvia. ”Ei.” Tiesikö hän miehestä mitään? Ainoastaan Bob Ansonin kirjan perusteella. Valokuvat olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia. Oliko hän itse koskaan nähnyt Orville Nixin filmiä? Ei, mutta hänellä oli muutamia kuvia sen ruuduista. Mikkonen kertoi tarinan filmin katselusta ja tilaamisesta. Ja Harrisin liikkeistä. Groden, joka tiesi Dealeyn aukion sadoista valokuvista enemmän kuin kukaan muu, huokasi syvään.”

Komitea julkaisi pian loppupäätelmänsä. Valokuvatodistusaineisto oli jätetty taka-alalle. Loppupäätelmät perustuisivat uudelleen löydetyn äänityksen analyysiin. Sen mukaan presidentti Kennedyä ammuttiin ainakin kahdesta suunnasta. Ainakin neljä laukausta tai laukaussarjaa kajahti.

Johtopäätös: ainakin kaksi ampujaa. Toteutus ja toimeksiantajat: tuntemattomia.

Joillakin oli kiire kätkeä paljastunut salaliiton totuus veran alle.

Mikkosta harmitti, ettei ollut sujauttanut taskuunsa yhtä rullaa Nix-filmin 16 mm:n kopioista pimeässä katseluhuoneessa New Yorkissa 9.11.1976. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun filmi oli olemassa pitkään aikaan.

Viimeinen taisto

Materiaalia oli kertynyt yhteensä 26 tuntia ja 13 kilometriä filmiä tuohon U.S. Media dokumenttisarjaan. Mikkonen kuvailee asian monipolvista etenemistä, johon mm. MTV:n sisäinen politiikka toi osansa.

Myös apurahan maksaja USIS, käytännössä lehdistöattasea Richard Gilbert halusi nähdä ohjelman. Ensimmäinen osa ”Kamppailu katsojaluvuista” ehkä menisi läpi. Samoin toinen, ”Mielikuvat vastaan tosikertomukset”, vaikka siinä kerrottiin hyvin suorasukaisesti FBI:n puuhista intiaaniliikkeen nitistämiseksi.

Sen sijaan ”Politiikan penkkiurheilu” oli eri juttu. Siinä kerrottiin, kuina Yhdysvaltain joukkoviestintä oli itse asiassa vuodesta 1963 lähtien antanut pahemman kerran vetää itseään nenästä. Unohtanut, ollut välinpitämätön, laiska. Sensuroinut. Watergate oli pelkkää pintajuttua todellisiin paljastuksiin verrattuna.

”Sitä paitsi Nixonin taakse oli ryhmittynyt samoja etupiirejä, jotka halusivat John F. Kennedyn pois päiviltä. Salamurhakorttitalo oli kaatumassa. Viralliset teoriat olivat romutettavissa."

Mikkonen oli antanut Tauno Äijälälle kirjalliset ohjeet vastata Gilbertille. Ongelmana oli USA:n tiedustelupalvelun kannalta, että Mikkonen oli tehnyt kaiken liian huolellisesti. Lehdistöattasea luovutti.

Sattumaa tai ei, niin samaan aikaan U.S. Median kanssa Yle ajoitti ohjelmistoon suurproduktion ”Täällä pohjan tähden alla”. U.S. Media esitettiin kakkosverkossa kolmena peräkkäisenä torstaina vuonna 1977 ja uusintana ykkösverkossa vuotta myöhemmin (jolloin itse näin tuon, kun olin ollut aikaisemmin armeijassa).

Ja kuten mainittua, niin sarja pääsi New Yorkissa hopealle kansainvälisissä televisio- ja elokuvafestivaaleilla vuonna 1977.

      ***      ***      ***

Katso -lehdessä Mindale Zweig siteerasi englantilaisamerikkalaista lähdettä seuraavasti:

”U.S. Media.

Kaikkien aikojen erääksi kunnianhimoisimmista dokumenttiohjelmista kiittää kansainvälinen TV-julkaisu TV-World suomalaisen toimittajan Timo T.A. Mikkosen tekemää, Amerikan Yhdysvaltoja käsittelevää ohjelmaan.

Timo Mikkonen (32) on tutkinut läpikotaisin aiheet, joita hän esittelee. Tämä ei-amerikkalaisen tekemä ohjelma tuo esiin mielipiteitä ja asenteita, jotka eivät koskaan olisi onnistuneet syntyperäiseltä ja Amerikan mantereella kasvaneelta.

Timo Mikkonen, joka on sekä kirjoittanut käsikirjoituksen että itse ohjannut ohjelmansa on lähestynyt aihettaan herkästi ja syvällä ymmärtämyksellä.”

"Neljä vuotta myöhemmin Jouko Sorjanen kirjoitti Iltasanomissa, että Timo T.A. Mikkosen U.S. Media oli yksi MTV:n historian hienoimpia sarjoja."