Elämän kehitys

Share |

Sunnuntai 27.3.2022 - Juha Vuorio


Ohessa eräänlainen yhteenveto elämän kehityksestä maapallolla. Elämä on yksi muuttuja ja vaikuttava tekijä geologiassa.

Kuten tunnettua, niin maapallo syntyi noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Aluksi elettiin Haades-vaihetta, jossa tutkijoiden käsityksen mukaan maapallon pinta oli meteoripommitusten jne. johdosta paljolti sulaa laavaa. Kuun uskotaan syntyneen noin 4,5 mrd. vuotta sitten Marsin kokoisen kappaleen törmätessä Maahan ja roiskeiden asettuessa kiertämään maata tiivistyen vähitellen Kuuksi.

Maapallon syntymisen paikkeilla auringon säteilyteho oli noin 30 prosenttia nykyistä heikompaa. Tuosta voidaan laskea, että auringon säteilyteho kasvaa keskimäärin 0,8 prosenttia sadassamiljoonassa vuodessa. Intensiteetti jatkaa kasvuaan koko auringon noin 10 mrd. vuotta kestävän vakaan kehitysvaiheen ajan.

Haades-vaiheen arvioidaan loppuneen noin 3,9 mrd. vuotta sitten. Ensimmäisen varmat merkit elämästä ovat 3,8 miljardin vuoden takaa. Tätä monet pitävät osoituksena siitä, että elämä syntyy helposti paikkaan kuin paikkaan. Joku toinen (allekirjoittanut) voisi puolestaan todeta, että on todennäköistä, että jos hiilipohjaiseen kemiaan pohjautuva elämä ylipäätään syntyy, niin sen on tapahduttava juuri tuossa vaiheessa geologista kehitystä.

Elämän synnyn vaiheita ei osata kunnolla rekonstruoida eikä toistaa.

Ensimmäiset bakteerit muodostivat tuosta 3,8 mrd. ajanhetkestä eteenpäin tuolloin vallinneessa hapettomassa ja huomattavasti nykyistä kuumemmassa ympäristössä materiaalikertymiä, joita kutsutaan stromatoliiteiksi. Bakteerit olivat sinibakteeri-tyyppisiä.

Stromatoliitit syntyivät vuorovesivyöhykkeeseen. Eliöiden aineenvaihdunta perustui aluksi rikki- ja rautayhdisteiden pelkistymiseen ja hapettumiseen. Kuumuus, lämpötilaerot ja todennäköisesti myös UV-säteily olivat näiden prosessien osia.

Noin miljardi vuotta elämän kehittymisen jälkeen (3,5–3,4 mrd. vuotta sitten) joku syano- eli sinibakteeri 'keksi' fotosynteesin, jossa auringon valon avulla prosessi irrottaa vesimolekyylistä elektronin ja protonin, siis vetyatomin, jotka se oppi yhdistelemään hiilidioksidiin ja tuottamaan sokeria. Prosessi tehosti huomattavasti energiataloutta ja hiilensidontaa sekä alkoi vapauttamaan happiatomeja ympäristöön. Solun voi puolestaan ajatella polttavan nyt vetyä toiminnassaan. Näitä nykyäänkin eläviä bakteereja kutsutaan usein sinileviksi. Nämä ovat kuitenkin eri asia kuin 'oikeat' levät, joita puolestaan kutsutaan viherleviksi.

Aluksi reaktioherkkä happi oli suurta myrkkyä tuolloiselle elämälle, mutta alkuvaiheessa happi hapetti rauta- ja rikkimineraaleja ja tuotakin ensin meressä, vasta sitten ilmakehässä. Käytännössä hapettumisen aikana ilmakehän happipitoisuus pysytteli nollassa.

Hapen rikastumisen alkaminen ilmakehässä oli ensimmäinen elämän tuottama ympäristökatastrofi. Hapen rikastuminen aiheutti myös kasvihuonekaasu metaanin vähentymisen ilmakehässä. Tämän uskotaan aloittaneen ensimmäisen jääkausiajan noin 2,4–2,2 mrd. vuotta sitten. Kausi kesti 300 miljoonaa vuotta.

Tuon Huron-jääkauden aikana oli jo olemassa vasta bakteereja ja arkeoneja (eli arkkibakteereja), bakteerien joukossa oli jo happea hengittäviä lajeja ja toisaalta osa arkeoneista oli luonteeltaan petoja, eli ne pystyivät kaappaamaan sisäänsä muita soluja.

Noissa oloissa kävi ilmeisesti niin, että joku arkeonin nappaama happea hengittävä bakteeri jäikin elämään arkeonin sisään muodostaen syntyneen uuden solun mitokondrion sen energiataloutta hoitamaan. Arkeonista puolestaan muodostui ao. solun tuma. Tämä muodostui ensimmäiseksi aitotumalliseksi olioksi eli alkueläimeksi noin 1,8 mrd. vuotta sitten. Hapen olemassaolo oli näille välttämätöntä. 

Tutkijat ovat päätelleet, että kasvien ja eläinten suvullinen lisääntyminen ovat niin samanlaisia, että niillä täytyy olla yhteinen alkuperä ajalta, jolloin kasveilla ja eläimillä on yhteinen esi-isä, käytännössä yksisoluiselta ajalta peräisin. Tarkempaa ajankohtaa tuosta ei osata vielä sanoa.

Toinen tunnettu jäätiköitymisvaihe sijoittuu aikavälille 850–630 miljoonaa vuotta sitten. Uskotaan, että etenkin tulivuoritoiminta palautti hiiltä ilmakehään, jolloin ilmaston lämpeneminen mahdollistui, vaikka syitä täytyi olla muitakin (Lunkka).

Monisoluiset eliöt ilmaantuivat hyvin pian tuon jäätiköitymisen loppuvaiheissa viimeistään 560 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin yksisoluiset siimaeliöt alkoivat turvautumaan joukkovoimaan ja noiden lisääntyminen muuttui yhteisössä tapahtuvaksi, jolloin monisoluiset oliot olivat syntymässä.

Aluksi nämä olivat ilman kiinteitä kuoria, jolloin näistä ei jäänyt kuin sattumalta jäännöksiä. Nämä olivat kambrikauden ’räjähdyksen’ esivaiheita ediacarakaudella 640–540 miljoonaa vuotta sitten. Kambrikaudella (540–490 miljoonaan vuotta sitten) syntyi kuin ’tyhjästä’ runsaasti hyvin monenlaisia monisoluisia eliöitä. Tosiasiassa ediacarakaudella syntyi näiden eliöluokkien esivaiheet, mutta ilman tukikuoria olevina niistä ei ole paljokaan jäännöksiä.

Kambrikauden eliöt olivat usein kalkkikuorisia ja koska pedot kehittyivät, niin lähes kaikki ediacarakauden pehmeäkuoriset eliöt kuolivat. Jäljelle jäi etupäässä vain otuksia, joilla oli suojakuori.

Kambrikaudella eliöiden hierakia siis alkoi kehittymään nykyisenkaltaiseksi. Ensin, ilmeisesti ediacarakaudella syntyi kasvien tapaisten eliöiden syöjien lisäksi varsinaisia petoja. Kambrikaudelta alkaen fossiileja on eri geologisista kausista lähtien runsaasti. Näistä mainittakoon yhtenä monista ensimmäiset selkäjänteiset. Tuolloin ja erityisesti edeltävällä ediacarakaudella ilmaantui myös monia arvoituksellisia muotoja, jotka hävisivät sittemmin.

Useat geologiset ajanjaksot päättyvät isompiin tai pienempii massasukupuuttoihin, joiden jälkeen jäljellejääneille ilmaantui uusia ekologisia lokeroita, joissa evoluutio sai tilaa toimia.

Seuraavana kylmänä ordovikikautena ilmestyivät vähitellen ensimmäiset simpukat, korallit ja äyriäiset sekä sammakkoeläimet. Ensimmäisiä alkeellisia maakasveja ilmestyy. Seuraavana siluurikautena ensimmäiset putkilokasvit maalla, ensimmäiset maaeläimet kuten tuhatjalkaiset, meressä ensimmäiset leualliset kalat. Nämä noin aikajänteellä 450 miljoonaa vuotta sitten. Ilmasto on lämmennyt.

Devonikautena noin 400 miljoonaa vuotta sitten ilmestyvät maalle ensimmäiset siemenkasvit ja ensimmäiset puut sekä ensimmäiset siivettömät hyönteiset, mereen hait ja tuolloin vielä vesissä elävät alkeelliset neliraajaiset tetrapodit.

Sitten päästään kivihiilikauteen noin 350 miljoonaa vuotta sitten, jolloin syntyvät suuret saniais- ja liekometsät, kenties korkean hiilidioksidipitoisuuden mahdollistamana, joista muodostunutta kivihiiltä edelleen käytetään. Tuolloin oli myös suuria niveljalkaisia kuten jättimäisiä sudenkorentoja sekä kaksimetrisiä tuhatjalkaisia. Oletettavasti tuo oli mahdollista koska silloin maalla ei ollut vielä kehittyneitä selkärankaisia petoja ja toisaalta elinvoimaisen kasvuston tuottama nykyistä korkeampi happipitoisuus mahdollisti aineenvaihduntaa.

Permikautena hyönteiset monipuolistuvat, ensimmäiset matelijat kehittyivät ja syntyi myös nisäkkäiden esiaste. Meren eläimet kukoistavat matalilla lämpimillä riutoilla. Yleisesti kuitenkin ilmasto on aiempaa kylmempi. Kausi päättyy tunnetun historian suurimpaan massasukupuuttoon, jonka syyksi monet uskovat mannerliikuntojen aiheuttamia suuria basalttipurkauksia. Tuolloin oli juuri muodostunut mantereiden suuri yhteenliittymä, joka myös aiheutti heikennystä sekä merien, että mantereen tuottokykyyn. Samalla alkoi kuuma ilmastokausi.

Hirmuliskojen eli dinosaurusten aikakausi kesti aikajänteen 250–65 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin muodostuivat useimmat tuntemamme kasvityypit, kauden lopussa mm. koppisiemeniset kukkakasvit ja mehiläiset niitä pölyttämään. Lintujen uskotaan kehittyneen jakson loppupuolella pienistä dinosauruksista, joille ensin kehittyivät höyhenet lämpöeristeeksi ja ne kehittyivät vasta myöhemmin lentämisen apuvälineiksi.

Dinosaurusten kauden loppupuolella 140–65 miljoonaa vuotta sitten maapallolla oli hyvin lämmin, mutta tasainen ilmasto päiväntasaajalta navoille. Tämän uskotaan johtuvan sekä kasvihuonekaasujen suuremmasta määrästä, mutta myös mantereiden sijoittumisesta siten, että esimerkiksi merivirrat mahdollistavat lämmön siirtymisen navoille nykyistä paremmin. Mannerjäätiköitä ei tuolloin ollut.

Noin 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtunut massasukupuutto johtui luultavasti sekä basalttipurkauksista että suuren asteroidin törmäyksestä. Tuolloin dinosaurukset hävisivät ja alkoi nisäkkäiden ja ehkä lintujen valtakausi. Melko pian noin 56 miljoonaa vuotta sitten ilmeni lyhytaikainen lämpöhuippu aiheuttaen uusia sukupuuttoja. Tässäkin epäillään samoja ilmiöitä tapahtumien syynä.

Uusi jäätiköitymisaika alkoi 34 miljoonaa vuotta sitten Himalajan synnyttyä, jonka myötä rapautuva kivi ’söi’ ilmakehästä hiilidioksidia vähemmäksi. Ja Etelämantereen siirtyessä napa-alueelle tuonne oli mahdollista kertyä pysyvää jäätä

Pohjoisella pallonpuoliskolla nykyinen jääkausien aika alkoi noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten luultavasti Panaman kannaksen syntymisen myötä, joka muutti merivirtojen vaikutuksia lämmönsiirtymisiin. Tuo itse asiassa luultavasti lisäsi lämmön siirtymistä Pohjois-Atlantille mahdollistaen ilman kostumista ja sitä kautta lumen kertymistä. Kun mm. Grönlannin mannerjäätikkö syntyi, se myös mahdollisti mannerjäätiköt laajemmin. Tällä hetkellä on menossa lämpimämpi lyhyt kausi jäätiköitymisten välissä.

Lopulta ihmiskunta kehittyi ja kyseisen eläinlajin jäsen serbialainen Milutin Milanković kehitti teorian noista pohjoisen pallonpuoliskon jäätiköitymisten vaihtelusta. Vaihtelu johtuu ilmeisesti suurimmaksi osaksi siitä, että melko pohjoisten leveysasteiden (sanotaan vaikka Fennoskandian) saaman auringonsäteilyn lämpömäärän muutos kesäkuukausina vaihtelee johtuen kolmesta maapallon kiertorataan vaikuttavasta jaksollisesta vaihtelusta.

Jääkaudet eivät siis johdu kylmistä talvista, vaan lumisateisista talvista ja kylmistä kesistä, jolloin kaikki lumi ei ehdikään sulamaan. Jääkausi puolestaan loppuu lämpimien kesien ansiosta.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka teoria mainitaan uskottavana selittäjä jääkausien alkamisina ja loppumisina, niin meteorologit eivät tätä tuo yleensä juurikaan esille. Kaikki heistä eivät edes oikein tunne sitä.

Monet kutsuvat ihmiskunnan aiheuttamaa muutosta maapallolla nimellä antroposeeni, joka tarkoittaa aikaa, jolloin ihminen on alkanut toimimaan geologisena voimana, ehkä 1800-luvusta lähtien.

YHTEENVETOA:

Elämä syntyi, kun maapallon muodostumisesta oli kulunut 15 prosenttia nykyhetkeen verrattuna. Happea alkoi kertymään ilmakehään noin puolivälissä maapallon tähänastista elinikää. Maaelämää alkoi syntymään noin 90 prosentin kohdalla tähänastisesta olemassaolosta ja vasta noin 5 prosentin aikana on ollut pääosin nykyisenkaltaista maaelämää, siis reilut 200 miljoonaa vuotta.

Mutta haittaako tuo, kun maapallolla on vielä elinikää ainakin sen verran kuin aikaa on tähän asti kulunut. Arviolta vakaan kauden ikä Auringolla tulee olemaan noin 10 miljardia vuotta; on siis vielä noin viisi miljardia vuotta jäljellä. Vai onko?

TULEVAISUUTTA OSA 1:

Mikäli nykyiset oletukset kasvihuonekaasujen lisäämisen vaikutuksista pitävät paikkaansa, niin edessä on ehkä satoja vuosia lämpimämpää ilmastoa, ehkä jopa Grönlannin alkavan sulamisen myötä.

Monilla on kuitenkin vankka usko, että uusi jääkausi kuitenkin tulee vähintäänkin tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien aikajänteellä. Eräs arvio tuohon on 16 000 vuotta (Lunkka) perustuen juuri noihin Milankovićin teoreemoihin. Tuolloin jäät siis alkaisivat entiseen tapaan lisääntyä mannerjäätikköinä.

Jääkaudet ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla kuitenkin loppuvat viimeistään parinkymmenen miljoonan vuoden päästä, kun Atlantti on leventynyt, jolloin lämpöä siirtyy tehokkaammin ja pysyvää jäätä ei enää pysty syntymään pohjoiselle merialueelle. Auringon lämpeneminen tekee jäästä lopun aikanaan muutenkin. Auringon intensiteetti siis kasvaa vajaan prosentin sadassamiljoonassa vuodessa.

TULEVAISUUTTA OSA 2:

Permikauden lopun massasukupuutto 250 miljoonaa vuotta sitten tapahtui joidenkin tutkijoiden (Ward, Brownlee) mielestä ehkä siksi, että tuolloin oli muodostunut suuri yhtenäismanner, Pangaia. Tuo luultavasti aiheutti merivirtojen oleellisen vähenemisen, joka puolestaan mm. heikentää oleellisesti meriveden happipitoisuutta, ravinteiden kierrättymistä ja siis merielämän mahdollisuuksia.

Mantereilla puolestaan syntyi Appalakkien ja Kordillieerien tapaisia vuorijonoja rannikkojen lähettyville, jolloin mantereen sisäosat puolestaan olivat permikauden jälkeen triaskauden alun tapaan hyvin kuivia ja kesällä erittäin kuumia (Sahara jää toiseksi).

Lisäksi on luultavaa, että tuolloin ilmenneet laajat ja pitkään vaikuttaneet Siperian basalttipurkaukset olisivat myrkyttäneet ilmakehää. Oletus on, että juuri tuo suuri yhtenäismanner olisi edesauttanut noiden purkausten syntymistä.

Kerron nämä koska tulevaisuus luultavasti toistaa itseään. Arviolta 250 miljoonan vuoden päästä on vastaavanlainen mannerten yhteen kasaantuminen, joka todennäköisesti aiheuttaa vastaavat ilmiöt kuin triaskauden alussakin.

Permikauden jälkeinen varhaistriaskausi on luultavasti ollut viimeisten 600 miljoonan vuoden lämpimin ajanjakso. Maapallon keskilämpötilan arvellaan olleen korkeimmillaan yli 22 astetta (nykyään noin 14 astetta) ja meriveden lämpötilan päiväntasaajan seuduilla jopa noin 38 astetta (nykyään noin 30 astetta).

Mutta lisäksi ristinä on Auringon lämpeneminen. Kuten yltä voi päätellä, on Aurinko 250 miljoonan vuoden päästä neljä prosenttia lämpimämpi kuin oli triaskauden alussa 250 miljoonaa vuotta sitten. Tämä aiheuttaa oleellisen lisäongelman, joka väistämättä heikentää entisestään biosfäärimme tuottoa ja erityisesti kehittyneempien eliöiden elinoloja. Maailmanloppu tuo ei kuitenkaan vielä ole.

Yleisesti voi arvioida, että jos tuolloin Aurinko on triaskauden alkuun verrattuna lämmennyt neljä prosenttia, niin keskilämpö olisi kahdeksan astetta Triaskauden alun kuumuutta vielä kuumempi. Ei tarvitse olla biologi, että kun yhdistää tuon Pangaian potentiaaliset muut ongelmat mantereen sisäosiin ja valtameriin, niin tuo voi tarkoittaa nykyisenkaltaisen monimutkaisemman eliöstön jollei loppua, niin dramaattista vähenemistä ja oleellista yksipuolistumista.

Näistä ilmiöistä Ward ja Brownlee kertovat kirjassaan Planeetta Maan elämä ja kuolema. Heidän mukaansa biosfäärin tuottavuus on ollut huipussaan joskus kivihiilikaudella ja nyt ollaan jo ehtoopuolella tässä asiassa. Tulevan Pangaian hajoamisen jälkeen auringon lisääntyvä lämpö syö monipuolisen kehittyneen elämän mahdollisuuksia yhä lisää.

TULEVAISUUTTA OSA 3:

Ward ja Brownlee uskovat lisäksi, että auringon nostama lämpötila aiheuttaa hiilen poistumista ilmakehästä, jolloin kasvien tuottokyky laskee entisestään. Tämä huonontaa myös eläinten ravinnonsaanti, mutta myös hapen tuotanto vähenee ja alkaa vähentymään ilmakehästä. Voi myös arvioida, että mikäli hiilen määrä ei kuitenkaan vähenisi, niin lämpötila sitten nousee entistä nopeammin. 

Mainittakoon, että ruohokasvit kehittyivät noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten toimimaan sellaisella fotosynteesin prosessilla, joka toimii pienemmällä CO2-pitoisuudella. Tämä oli kenties jo sopeutumaa hiilidioksidin pitkään kestäneeseen vähenemiseen. 

Ohessa samasta aiheesta Tekniikka ja Talous -lehden julkaisema Nasan tutkimus: Happi loppuu ja elämä Maassa tuhoutuu, väittää Nasan projektin tuore tutkimus – ”Pudotus hapen määrässä on hyvin äärimmäinen”. Tuomiopäivä koittaa miljardin vuoden kuluttua.

TULEVAISUUTTA OSA 4:

Mutta Auringon lämpenemisen jatkuminen muuttaa maapallon täysin asumiskelvottomaksi viimeistään miljardin vuoden päästä. Tuolloin meret ovat haihtumassa ja ehkä jo haihtuneet avaruuteen kostean kasvihuoneilmiön irtipääsyn myötä. Veden loppumisen myötä saamme irtipäässeen kuivan kasvihuoneilmiön Venuksen tapaan.

Merien kuivuminen lopettaa laattatektoniikan, joka alkaa tuolloin hidastumaan myös radioaktiivisen hajoamisen vähettyä maapallon sisällä. Laattatektoniikan loppumisen myötä hiili ei enää kierräty maan uumeniin, vaan jää kaikki ilmakehään.

Noiden apokalyptisten tapahtumien järjestys ei ole vielä varmuudella tiedossa, mutta lopputulema on hyvinkin selvä. Lisäksi suurella todennäköisyydellä aikanaan räjähtävä aurinko nielaisee maapallon tavalla tai toisella.

Kehittyneen elämän aika tulee siis jäämään määrittelystä ja tulevaisuuden skenaarioista riippuen 5 - 10 prosenttiin maapallon eliniästä, jona voi pitää 10 mrd. vuotta eli Auringon vakaan kauden loppumiseen päättyen.

Voi tietenkin pohtia, että ollessaan elossa ja edelleen kehittynyt voisiko ihmiskunta laittaa tulevaisuudessa vaikka varjostimen avaruuteen Auringon ja Maan väliin. Mutta se nyt on sitten toinen tarina.

     ***     ***     ***     ***     ***

Kirsi Lehdon Astrobiologiassa lainataan Ilmatieteellisen laitoksen tutkimuspäällikön Pekka Janhusen määritelmää elämästä:

”Perustasolla elämä on katalyytti, joka mahdollistaa energiaa vapauttavan eli eksotermisen reaktion. Se on siinä mielessä erikoinen katalyytti, että se pystyy käyttämään osan vapautuvasta energiasta rakentamaan lisää itseään, katalyyttiä. Se on siis autokatalyyttinen reaktiojoukko. Elämän voi määritellä pitkäikäisenä, monimutkaisena ja kehittyvänä autokatalyyttisenä reaktiojoukkona.”

     ***     ***     ***     ***     ***

Eräs mielenkiintoinen kysymys on, että kuinka todennäköisiä eri elämän kehittymistä mahdollistavat pullonkaulat olevat. Lasken näitä ainakin seuraavia:

  1. Riittävän pitkään ja sopivaa aallonpituutta tuottavan auringon olemassaolo, jota kiertää kiviplaneetta ns. elämänvyöhykkeellä kuten Maa ja Mars. Venusta en itse laske tuohon, mutta Marsin voi ajatella tuossa juuri ja juuri olevan; Mars on kuitenkin liian pieni kooltaan, jolloin kaasukehä pyrkii haihtumaan avaruuteen. 
  2. Elämän syntyminen ylipäätään ja käytännössä silloin kun planeetan geologinen kehitys sitä mahdollistaa.
  3. Fotosynteesin kehittyminen.
  4. Aitotumallisen solun kehittyminen.
  5. Suvullisen lisääntymisen kehittyminen.
  6. Monisoluisen elämän kehittyminen.
  7. Riittävät astronomiset edellytykset; ei liikaa eikä liian massiivisia impakteja, lisäksi tarvitaan sopivan kuun syntyminen vakaamaan planeetan akselia.
  8. Älyn kehittyminen olioon, jolla on riittävä motoriikka, viestintämahdollisuudet jne. älyn jatkokehitystä ja teknillistä sivilisaatiota mahdollistamaan.

Pidän noista kohtaa 2. kaikkein hankalimpana, monet muutkin saattavat olla harvinaisempia kuin mitä ensikuulemalta olettaisi. Riittävän älyn kehittyminen teknisen sivilisaation mahdollistamiseen ei välttämättä ole mitenkään suoraviivaista. Tämän voi osoittaa siitäkin, että vaikka monipuolinen dinosaurusten aikakausi kesti yli kaksi kertaa kauemmin kuin nykyinen nisäkkäinen aikakausi, niin siltikään tuolloin ei kehittynyt teknistä sivilisaatiota. Nähdäkseni älyn kehittyminen ihmiselle oli monen sattuman summa.

     ***     ***     ***     ***     ***

Lukemista:

Peter D. Ward, Donald Brownlee: Planeetta maan elämä ja kuolema (Gummerus 2003)

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria (Gaudeamus 2008)

Caleb Scharf: Kopernikuskompleksi (Ursa 2014)

Kirsi Lehto: Astrobiologia (Ursa 2019)

Kirsi Lehto, Harry Lehto, Pekka Janhunen: Elämä maapallolla (Ursa 2021)