Kuudes sukupuutto

Tarinani alkaa Adrianmeren pohjoisosasta ensimmäisestä (neljästä) kaukomaille suuntautuneesta lomamatkastani. Matka kohdistui silloisessa Pohjois-Jugoslaviassa sijaitsevalle Istrian niemimaalle. Niemimaa suuntautuu Keski-Euroopasta etelään kolmiomaisena kärkenä. Lomakaupunkini oli niemimaan itäosissa, jossa merenrannasta lähtien rinteet nousivat jyrkkinä yli tuhannen metrin korkeuteen. Parina päivänä patikoin noille korkeuksille ja hämmästelin vankkoja havupuita, joita oli sankkana metsänä jyrkissäkin rinteissä tuonne kilometrin korkeuteen asti.

Kun sitten osallistuin veneretkeen, jossa kierrettiin niemimaata etelän kautta länsipuolelle, niin heti kun eteläkärki oli kierretty, niin rinteet muuttuivat metsäisistä täysin paljaiksi ja kallioisiksi. Silmämääräisesti jyrkkyydet olivat samaa luokkaa ja oppaamme kertoikin, että tilanne johtuu keskiajan Venetsiasta, joka haki kauppalaivoihinsa rakennuspuut tuon niemimaan länsireunalta. Pystyi hyvin kuvittelemaan, että noin jyrkillä rinteillä eroosio toimii voimakkaasti ja ero itä- ja länsipuolella selittyy tällä yli puolen vuosituhannen takaisella asialla.

Kaikki ovat varmaan kuulleet Hedelmällisestä puolikuusta. Kyseessä on laaja alue, jonka hedelmällisyys oli keskeinen tekijä maataloustuotannon ylijäämiin perustuvilla korkeakulttuureilla vuosituhansien aikana. Alueen voi ajatella koostuvan nykyisestä Iranin länsiosista, Irakista, Turkin eteläosista, Syyriasta, Libanonista ja Israelista/Palestiinasta ja osin Jordaniasta. Kyseinen alue ei tänä päivänä aiheuta ajatuksia erityisen hedelmällisestä alueesta; ”suuri osa Hedelmällisestä puolikuusta on nyt autiomaata, aroa tai raskaasti eroosion syömää tai suolaiseksi muuttunutta maaperää, joka ei sovi maatalouteen [Diamond, 2003]. Vielä vanhalla ajalla tuo alue samoin kuin itäisen välimeren alue yleisestikin, oli metsien peitossa. Kivikaudelta alkanut prosessi eri vaiheineen on hyvin tiedossa, ja yksi sen päätepiste tapahtui kun ensimmäisen maailmansodan aikana turkkilaiset hakkasivat muinaiskaupunki Petran lähistöltä tuon alueen viimeisen metsän rautatiepölkyiksi.

Vanhalla ajalla ja antiikin ajan alkuaikoina suurin osa Välimeren seudusta oli metsän peitossa. Olen tuon Istrian niemimaan kokemuksen perusteella Rhodoksella, Maltalla ja Kreetalla aina karuja paikkoja nähdessäni ajatellut, että luonnontilassa ne olisivat nytkin ruokamullassa kasvavan sankan metsän peitossa. Esimerkiksi vaikka Malta on vain loivasti kumpuilevaa, niin se on hyvin karun näköistä aluetta. Metsien ruokamulta, sen lisäksi että mahdollistaisi ylipäätään metsän jatkumon, pidättäisi vettä ja ylläpitäisi purojen ja jokien vettä tasaisesti kuivien kausien yli. Laajat metsät puolestaan vaikuttavat veden haihduttamisensa kautta jopa paikalliseen ilmastoon.

Maltalla ja Kreetalla vierailin myös sikäläisissä luonnonhistoriallisissa museoissa. Esimerkiksi Maltalla oli koottuna esihistoriallisten eläinten luurankoja näyttävästi; oli kääpiönorsua, kääpiövirtahepoa, hirveä ja karhua isoimpia mainitakseni. Nämä olivat asuttaneet saarta ennen ihmisen aikaa. Sukupuuttojen syistä museossa ei ollut kerrottu.

Puuttomalla Maltalla on kuitenkin yksi metsikkö; se on ristiritarien istuttama koska he halusivat harjoittaa metsästystä. Matkallani tuli kyllä mieleen, että eikö nyt nykyajankin ihmisten kannattaisi metsittää alueita lisää edes jonkin verran. Maltalaisten mielestä ilmeisestikään ei kannata.

Muutama vuosi sitten eräs tuttavani kertoi nähneensä dokumentin, jossa kuvattiin mitä tapahtuisi, jos ihminen ykskaks häviäisi, ja kasvit ja eläimet alkaisivat valloittaa kaupunkeja ja muita rakenteita. Ainakin ymmärsin ystäväni ajattelevan tuon perusteella, että ihminen ei ole tehnyt mitään korvaamatonta vahinkoa luonnolle eikä varmaan teekään. Itselleni tuli puolestaan mieleeni kokemukset noista köyhtyneistä maaperistä, kuten jyrkistä rinteistä ja vaikkapa ”Hedelmällisestä puolikuusta”, jotka eivät varmaan heti korjaantuisi. Mutta pahempana mieleeni tulivat eläinten sukupuutot, jotka ovat alkaneet siitä lähtien kun esi-isämme siirtyivät uusille metsästysmaille Afrikan ja Etelä-Aasian ulkopuolelle; kaikki ovat kuulleet mammuteista, mastodonteista, luolakarhuista ja – leijonista, kenties myös jättiläislaiskiaisista, jättiläishirvestä, eurooppalaisesta sarvikuonosta, monista lentokyvyttömistä jättiläislinnuista sekä Australian megafaunasta. Yleisesti megafaunalla tarkoitetaan eläimiä jotka ovat ihmisen kokoisia tai suurempia.

Noiden kaikkien sukupuuttojen syitä ei ole voinut täydellisesti osoittaa. Ja jotkut syyttävätkin ilmaston muuttumisia. Mutta tuon selityksen kumoaa mielestäni (ja monien tutkijoidenkin mielestä) se, että viimeisen parin vuosimiljoonan aikana (kvartäärikausi) vastaavia ilmastonmuutoksia on ollut jopa kymmenittäin ilman että nuo eläimet olisivat niiden seurauksena hävinneet, toki kannat ovat vaihdelleet eri aikoina.

On osoitettu, että noiden suurten eläinten hävittäminen alueelle nopeasti levinneen ihmisen tekemänä olisi joka tapauksessa onnistunut helposti vaikkapa Pohjois- ja Etelä-Amerikoissa jopa vain parin vuosituhannen aikana, kuten näyttää käyneenkin hieman yli 10 000 vuotta sitten. Euraasiassa tuho eteni ainakin jossain määrin hitaampaa, koskapa viimeiset mammutit hävisivät vasta ensimmäisten faaraoiden aikana Pohjois-Siperiasta. Eurooppalainen leijona puolestaan hävisi vasta joskus Homeroksen aikoina.

Madagaskarilla tuho alkoi vasta ajanlaskumme alun tienoilla. Sen sijaan Australiassa suurten eläinten häviäminen alkoi puolestaan jo noin 46 000 vuotta sitten ja toteutui varsin nopeasti. Siis juuri samoista ajanhetkestä eteenpäin kun ihminen saapui veneillä noille mantereille.

Nykyihmisen aikana sukupuuttonopeuden on arvioitu olevan tällä hetkellä 100 – 1000 kertaa suurempi kuin mitä se on ollut tyypillisesti [Hanski, 2007]. Ei-uhanalaiset luonnontilaiset metsät ovat vähentyneet 8 000 vuoden aikana 64 miljoonasta vain 8,4 miljoonaan neliökilometriin. Ja väheneminen jatkuu. Biologien mukaan juuri elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen on oleellinen syy sukupuuttoihin ja eläinten uhanalaisuuksiin. Ja mitä isommasta eläimestä on kysymys, niin sitä suuremmat pinta-alat tällaisten populaatioiden jatkumot tarvitsevat. Tällä hetkellä monet suojelualueet maailmalla eivät riitä nykyisille suurimmille eläimille, jolloin uhanalaisimmat lajit elävät laina-ajalla. Tällaisista mainittakoon vaikkapa useat tiikeri- ja sarvikuonolajit ja – populaatiot. Myös lähimpien sukulaistemme orankien, gorillojen ja simpanssien elinympäristöt kutistuvat koko ajan.

Muina eläinten uhanalaistumisten syinä ovat esimerkiksi salametsästys, saasteet ja kaikenlaiset vieraslajit, joita ihmiset ovat tarkoituksella ja tahattomasti levittäneet ympäri maailmaa. Mainittakoon myös, että esimerkiksi lukuisten lämpimien ilmastojen sammakoiden joukkokuolemat ovat paljastuneet erään sienieliön aikaansaamaksi; voidaan pitää todennäköisenä, että nimenomaan ihmisen toiminta on levittänyt kyseisen sienen eri maihin ja maanosiin [Kolbert, 2016].

Sukupuuttoaalloista toipumiset ovat geologisen historian perusteella vieneet 10 – 20 miljoonaa vuotta [Hanski, 2009]. Näissä sukupuutoissa ovat usein vain pienikokoisimmat lajit jääneet jäljelle; tältä siis näyttää myös ihmisen aikaansaamassa kuudennessa sukupuutossa.

Perinteellisesti on ajateltu valtamerten olevan lähes loputtomana kalan ja proteiinin lähteenä. Käytännössä näin ei ole. Valaanpyynti osoitti sen jo 1900 – luvun alkupuoliskolla. Valaanpyynnissä toteutui sama, mikä on nyt toteutumassa kaloissa; eli suuret pyydetään ensin. Tilastoista näkyy hyvin [Meadows, 1973], että ensin pyydettiin suuret valaat, sitten siirryttiin aina vain pienempiin valaisiin isojen kantojen romahdettua ja siten pyynnin tullessa kannattamattomaksi. Samaan aikaan kuitenkin pyyntialusten määrä ja koko kasvoivat suuremmaksi.

Myös kalakannoissa on esimerkkejä palautumattomista muutoksista; esimerkiksi Kanadan itärannikon turskakannan pysyväisluontoinen tuho on tästä esimerkki [Meadows, 2005]. Satojen vuosien runsaiden kalansaaliiden jälkeen turskakanta lopulta 1970 luvulla romahti ylikalastuksen seurauksena. 1990-luvulla Kanada päätti kieltää turskan pyynnin, mutta siltikään kanta ei ole osoittanut mitään toipumisen merkkejä. Tonnikalat näyttäisivät olevan kohtaamassa samantapaista kohtaloa.

Sekä valas- että kalakantojen ylikalastus (tai – metsästys) on tuottanut ihmettelyä pienelle ihmiselle; eikö olisi järkevämpää ottaa saalista kohtuullisesti ja saada tuottoja ajasta ikuisuuteen, kuin rohmuta kaikki tuotto lyhyessä ajassa? Tähän on löytynyt taloudelliselta näkökulmalta ihan rationaalinen selitys [Meadows, 2005 ja Wilson, 2002]. Jos ajatellaan kalastuslaivastoa yrityksen näkökulmasta, ja on mahdollista saada pääomalle kymmenen vuoden ajan 15 prosentin vuotuinen tuotto. Niin se on kannattavampi ratkaisu kuin saada 10 prosentin tuotto loputtomiin. Yrityksen kannattaa siis ottaa kymmenen vuoden ajan isompi tuotto ja sijoittaa pääomat sen jälkeen johonkin toiseen kannattavaan liiketoimintaan. Tämä arkijärjen vastainen rationaalisuus selittää hyvin merien liikakäytön.

Geologinen historia tuntee viisi suurta sukupuuttoaaltoa. Näistä suurin oli permikauden lopussa 250 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin sekä meressä että maalla eläneistä lajeista hävisi jopa 90 prosenttia. Koska permikaudella oli jo kehittyneitä nisäkkäitä muistuttavia maaeläimiä ja tätä seurannut triaskausi oli eliöstöltään jossain määrin köyhää, niin jotkut pitävät tätä evoluutiota hidastaneena tapahtumana. Tunnetuin massasukupuutto lienee dinosaurukset tappanut tapahtuma tai tapahtumat liitukauden lopussa 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuon jälkeen nisäkkäät alkoivat kehittyä jättimeteorista selvinneestä onnekkaasta pienestä esi-isästämme.

Usein ei muisteta, että maaeläinten aikakausi on ollut olemassa vain noin 400 miljoonaa vuotta, eikä maan tulevaisuudessakaan ole näköpiirissä kuin muutama sata miljoonaa vuotta ilman ihmisen vaikutustakaan (Lovelock, 2009). Tämänkin takia ihmisen harjoittama eliöstön yksipuolistaminen on erityisen valitettava asia.

Biologien mukaan tällä hetkellä meillä on menossa kuudes suuri sukupuuttoaalto [Kolbert, 2016]. Ja vaikka kaikkien edellisten syitä ei aivan varmuudella tunneta, niin tämän aiheuttaja on hyvin tiedossa; se on ihminen eli me kaikki.

Väestön kasvu. Eräs asia, joka minua on ihmetyttänyt ympäristöliikkeessä (ja sen poliittisessa siivessä) on puuttumattomuus ihmisen väestön kasvuun. Jos ajatellaan, nykyaikaisen ympäristöliikkeen syntymistä 1960 – luvulla, niin omien havaintojeni mukaan se ei ole missään vaiheessa laajemmin tuonut esille tarvetta rajoittaa ihmiskunnan kokoa. Oikeastaan päinvastoin; he mm. pitävät hyvänä asiana ihmisten siirtämistä alhaisen kulutuksen alueilta korkean kulutuksen alueille.

Sen sijaan esimerkiksi Rooman Klubin raportti kasvun rajoista [Meadows, 1973] osoitti tietokoneajoissaan ihmisen väestönkasvun oleellisen vaikutukseen maapallon ylikuormituksen osana. Itse tulkitsen heidän tuloksiaan siten, että jos maapallo olisi siirtynyt tuossa vaiheessa keskimääräiseen kahden lapsen politiikkaan, niin muiden toimenpiteiden kanssa olisi ollut mahdollista löytää huomattavasti helpommin kestäviä ratkaisuja maapallomme käyttämiseksi. Lisään tuohon, että Kiinan harjoittama yhden lapsen politiikka on yksi suurimpia ympäristöä säästäneitä poliittisia ratkaisuja mitä on tehty.

Entäpä Suomi?

Käytännössä oma kokemuspiirini on täältä Väli- ja Pohjois-Suomesta, eli Oulun seudulta, jossa asun ja Lapista, jossa olen ainakin paljon retkeillyt. Väitän että esimerkiksi meillä Oulussa on sekä ilma että vedet pääosin hyvässä tilassa. Esimerkkinä kerron, että Oulun edustan merialueilla vesi on selvästi puhdistunut jostain 70- ja 80- ajoista lähtien. Näin eräät kalastajat ja muut vesillä kulkijat ovat minulle kertoneet.

Samoin muistan hyvin, että joskus 70-luvun paikkeilla meillä oli runsaita neulasten ja lehtien kellastumisia ainakin silloisen Typpi Oy:n, nykyisen Kemiran päästöjen takia. Olisiko ollut jopa puukuolemia. Sellaisia ei ole ollut pitkään aikaan. Jäkälää pidetään yhtenä ilman laadun mittarina. Ja tällä hetkellä esimerkiksi pihallani olevien kahden omenapuun ja yhden pihlajan pinnalla kasvaakin runsaasti hyvännäköistä jäkälää; ei sitä ennen kasvanut puissa, ei ainakaan 70- ja 80-luvuilla.

Ajattelen kuitenkin, että monet suojeluasiat ovat suuntautuneet vääriin asioihin. Kuten vaikkapa viitasammakkoon ja liito-oravaan. Ainakin tuon viitasammakon erityinen suojelu on tarpeetonta. Wikipedian mukaan se on paikoin yhtä yleinen kuin tavallinen sammakko, jopa yleisempi ja silti siihen kohdistetaan voimakkaitakin suojelutoimenpiteitä. Tällainen rapauttaa uskoa viranomaisten toimiin laajemminkin. Arvelen ettei liito-oravankaan tilanne ole niin paha kuin siihen kohdennetut suojelutoimenpiteet antaisivat ymmärtää. Wikipedian mukaan levinneisyysalue ulottuu meiltä Pohjois-Venäjän ja Siperian kautta Tyynelle merelle asti.

Sen sijaan oikeammin uhanalaisia ovat ihan esimerkkeinä vaikkapa Saimaan norppa, Saimaan nieriä ja jokihelmisimpukka eli raakku. Ympäristöministeriön vuoden 2010 punaisessa kirjassa on lueteltu eri tavoin uhanalaisiksi 2247 eliötä; sivulla 46 on yksi yhteenveto. Näkisin, että elinympäristöjen ylläpitäminen olisi usein järkevin tapa, monesti ehkä ainoa järkevä menetelmä. Lisäksi sellaisten lajien, jotka ovat uhanalaisia koko maailmassa, tulisi saada etusija. Jos joku laji on luonnollisen leviämisalueensa reuna-alueilla Suomessa, niin se ei tarkoita, että siihen pitäisi täällä kohdentaa erityisiä suojelutarpeita. Ja ainakin itse ajattelen, että nimenomaan uhanalaisiin kotoperäisiin selkärankaisia tulisi pitää erityisesti silmällä.

Saimaan norpasta on monesti tullut mieleen, että voisikohan sitä siirtää pohjoisemmille järvialueille, koskapa Saimaalla jääpeite ei näyttäisi olevan pesimiseen nykyään riittävän pitkäikäinen. Samoin on käynyt mielessä, että voisikohan täältä kadonneen monni-kalan palauttaa vesistöihin.

Myönnän, että insinöörin ajattelu voi olla liian yksioikoista, erityisesti kun on vaikea ymmärtää jokaisen täällä elävän vaikkapa kovakuoriaisen tai yksittäisen pikkukasvin kuten sammaleen, sienien tai jäkälän tärkeyttä, joita kutakin on vähintään silmälläpidettävinä parisensataa lajia.

Arvostetun biologin Ilkka Hanskin [Hanski, 2007] teoksia lukiessa olen jonkin verran joutunut harkitsemaan tätä asiaa uudelleen. Olen silti päätynyt siihen, että tuollaisissa eliöissä olisi tärkeintä tarjota eri puolilla maata riittävän laajoja elinympäristöjä, joissa on riittävästi monipuolisia elinpaikkoja ötököille ja sen jälkeen voi vain toivoa että nämä selviäisivät. Juuri muuta ei oikein voi mielestäni järkevästi tehdä.

Tämän ajatuksen jatkona ajattelen esimerkiksi, että Pohjois-Suomessa on tällä hetkellä runsaasti soidensuojelualueita, tosin etelää kohden mentäessä vähenevässä määrin. Kun turvemaata on täälläpäin puolet maapohjasta, niin soidensuojelua voi vaikka hieman lisätä, jos siitä on etua. Siitäkin huolimatta jää ihan riittävästi jo ojitettuja turvemaita vaikkapa turvetuotantoon, jos näin halutaan. Suomaat eivät täälläpäin lopu kesken.

Vielä hiljattain avohakkuu oli ainoa käytännössä sallittu metsänhoitomuoto Suomessa. Silloinkin oli vaihtoehtoisena hoitotapana ainakin niin sanottu jatkuva kasvatus, mutta se oli säännöillä tehty mahdottomaksi tavalliselle metsänhoitajalle. Uusi metsälaki mahdollistaa tällaiset paremmin. Olen itsekin käynyt aiheesta kiinnostuneena luennolla kuuntelemassa jatkuvan kasvatuksen pioneeria professori Erkki Lähdettä [Lähde, 2009].

Suomessa metsä kasvaa kohisten. Ainakin tilastojen mukaan metsiemme kuutiotilavuus on koko ajan kasvussa. Tällöin, yhdistelemällä asioita, itse ajattelen, että vapaaehtoisuuteen perustuen voisimme luoda luonnonmukaisia metsiä paremmin muistuttavia yhtenäisiä metsäalueita jatkuvan kasvatuksen menetelmällä. Näin voitaisiin turvat laajat ja monipuoliset elinympäristöt. Jos vaikka hyväksyisimme joillakin alueilla kymmenen prosentin alentuneen tuoton metsälle, niin jatkuvan kasvatuksen periaatteella olisi mahdollista ylläpitää tärkeitä kasvupaikkoja, kuten lähteiden ja purojen reunoja sekä lehtomaisia paikkoja. Ajatus edellyttää sekametsätyyppistä lähestymistä. Myös antamalla suosiolla olla siellä täällä pökkelikköjä ja lahoavia maapuita, pitäisi alueille tulla riittävästi elinympäristöjä monipuolisesti sekä selkärankaisille että selkärangattomille eläinlajeille. Tähän vapaaehtoisuuteen voisi myös miettiä jotain porkkanoita.

Jatkoajatus on, että jos saamme tällaisia laajahkoja alueita tehtyä ja yhdistettynä vaikkapa soidensuojelualueisiin vieläkin isommiksi kokonaisuuksiksi, niin muilla alueilla olevat ja niille kohdistettavat suojelutarpeet vähenevät. Tämä helpottaisi yhteiskunnan ja haja-asutusalueilla olevien toimijoiden mahdollisuuksia. Huomattavaa on, että metsästystä ei tarvitse tämän johdosta erityisesti rajoittaa.

Mutta palataan Suomesta lopuksi yhteenvetona takaisin maapallon tasolle.

Viimeisen jääkauden jälkeistä lämmintä geologista kautta kutsutaan holoseeniksi. Mutta aivan hiljattain monet tutkijat ovat alkaneet nimittää nykyistä, ehkäpä viimeisten vuosisatojen aikana alkanutta aikakautta nimellä antroposeeni, eli ihmisen aikakausi.

Perustelut ovat mm. seuraavat: ”Ihmisen toiminta on muuttanut maankäyttöä ainakin kolmanneksella, ehkä jopa puolella planeetan pinta-alasta. Useimmat maailman suurimmista joista on padottu tai niiden uomaa on siirretty. Lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin kaikki maanpäälliset ekosysteemit yhteensä luontaisesti sitovat. Kalastus poistaa yli kolmanneksen valtamerien rannikkovesien alkutuotannosta. Ihmiset käyttävät yli puolet maailman helposti saatavilla olevasta makean veden valunnasta. Ihmiset ovat myös muuttaneet ilmakehän koostumusta" [Kolbert, 2016]. Ihminen on siis nykyään geologinen voima.

Valitettavasti en usko, että nykyistä eliölajien yksipuolistamisen prosessia on mahdollista pysäyttää. Toivottavasti olen väärässä.

Lähteet ja kirjallisuutta:

Jared Diamond, Tykit, taudit ja teräs (Terra Cognita, 2003)

Ilkka Hanski, Kutistuva maailma (Guadeamus, 2007)

Ilkka Hanski ym, Kaikki evoluutiosta (Hakapaino, 2009).

Elisabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto (Atena kustannus, 2016)

James Lovelock: Gaian kosto (Green spot, 2009)

Erkki Lähde: Hyvä metsänhoito (Ekometsätalouden liitto, 2009)

Donella Meadows ym: Kasvun rajat (Tammi, 1973)

Donella Meadows ym: Kasvun rajat 30 vuotta myöhemmin (Guadeamus, 2005)

Edward O. Wilson: Elämän tulevaisuus (Terra Cognita, 2002)

Ympäristöministeriö: Punainen kirja (2010)