Naispoliisin rankka arki

Olen hiljattain lukenut kaksi hieman saman samaan aihepiiriin liittyvää kirjaa. Toinen on Ryan Gattisin Vihan kadut (2015), jossa kerrotaan monikulttuurisen Los Angelesin jengisodista erityisesti vuoden 1992 rotumellakoiden aikaan ja toinen Tania Kambourin Naispoliisin rankka arki monikulttuurisessa Saksassa (2015). Käyn molemmat kirjat erikseen läpi.

Maahanmuuttajataustaisen Tanja Kambourin teos Naispoliisin rankka arki lähestyy Saksan maahanmuuttajalähiöiden elämää kirjoittajan omien kokemusten kautta. Kirjassa on alustus mm. eläkkeellä olevalta poliisiylijohtaja Mikko Paaterolta. Paateron mukaan ”Kirja antaa surullisen, mutta realistisen kuvan saksalaisen yhteiskunnan ongelmista turvallisuuden alalla.” -  ”Suurimmat poliisin arkityön ongelmat liittyvät rinnakkaisyhteiskuntien syntymisiin erityisesti islamtaustaisissa ryhmissä. Niissä noudatetaan omia lakeja ja käytäntöjä. Toinen ongelma on väkivallan lisääntyminen poliisiakin kohtaan.” Paatero toteaa myös, että meillä on vielä joissakin asioissa mahdollisuuksia, joita Saksassa ei todellisuudessa enää ole.

Kirja sai alkunsa, kun Kambouri kirjoitti artikkelin Saksan poliisin ammattilehteen ja tämä sai paljon huomiota myös poliisijohdon taholta. Kyse on eräänlainen hätähuuto saksalaisen yhteiskunnan kannalta sekä myös aivan käytännön poliisityön ongelmista.

Vaikka Kambouri toteaakin, että suurin osa maahanmuuttajista on saksalaisen yhteiskunnan kelpo kansalaisia, niin erityisesti islamilaisissa ryhmissä on piirteitä, joissa ei näy merkkejäkään integroitumisesta, vaan se näkyy jopa erillisten yhteiskuntien olemassa olona.

Selkeimpiä muslimiyhteisöjä on syntynyt Berliiniin, Bremerin ja Ruhrin alueille. Muut isot kaupungin näyttäisivät seuraavan perässä. Kambouri itse työskentelee Ruhrin alueella olevassa Bochum -nimisessä kaupungissa.

Saksassa on virallisten tietojen mukaan noin 4 miljoonaan muslimia (kirjan kirjoittamisen jälkeen määrä lienee noussut), joista puolet on Saksan kansalaisia. Saksassa luokitellaan maahanmuuttajataustaisiksi ihmiset ja heidän jälkeläisensä, jotka ovat muuttaneet liittotasavaltaan vuoden 1949 jälkeen. Kambourin mukaan on tosiasia, että suurimmat kotoutumisvaikeudet omaavilla maahanmuuttajilla on huomattavan usein islaminuskon leimaama syntyperä.

Muista lähteistä olen lukenut Saksassa olevan nykyisin lähes 20 miljoonaa maahanmuuttotaustaista ihmistä. Tämä tarkoittaa sitä, että saksalaistaustaisten määrä on nopeasti vähenemässä.

Kambouri kertoo, että kulkiessaan vapaa-ajalla julkisissa liikennevälineissä hän näkee usein etenkin musliminuorten huonoa käytöstä. He puhuvat omaa kieltään, puoliksi saksaa ja puoliksi turkkia. Jossain vaiheessa he kuitenkin alkavat provosoida. He sanovat selkeällä ja kovalla äänellä ”v***n saksalaiset” tai ”tämä on p***a maa”. Kukaan ei reagoi mitenkään, ja Kambouri toteaa, että reagoinnilla saattaisikin olla huonot seuraamukset reagoijalle. Hän itse poliisikokemuksellaan onnistuu usein hillitsemään tuollaiset häiriköijät.

Kambourin tietojen mukaan Berliinissä on 80 prosenttia nuorista väkivaltarikollisista turkkilais- tai arabialaisperäisiä. Uhrin kannalta on ehkä yhdentekevää, ovatko häntä mukiloineet saksalaiset uusnatsit vai maahanmuuttajat – syiden tutkimisen kannalta se ei voi olla yhdentekevää, jos kotoutumisongelma halutaan kuriin, jatkaa Kambouri.

Kambouri kertoo, että erään työtehtävän yhteydessä eräässä koulussa hän ihmetteli, että välitunnilla ulkona ei näkynyt yhtään perinteelliseltä saksalaiselta näyttävää lasta. Hän kuuli, että saksalaisperäisiä lapsia kyseisessä koulussa on vain noin viisi prosenttia. Tämä on ääriesimerkki, mutta lienee tulevaisuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Toisessa tapauksessa päiväkodin erään lapsen saksalainen äiti alkoi jutella ja kertoi Kambourille, että hänen poikansa oppi päiväkodissa enemmän turkin, kuin saksan kielen sanoja. Poika mm. alkoi kutsua äitiään turkinkielisellä ”anne” -sanalla. Äiti ei pitänyt tilannetta hyvänä. En pitäisi minäkään.

Esimerkki päiväkodin tapahtumista on, että kun päiväkodissa ollut poika löi sisartaan ja häntä kiellettiin noin tekemästä. Niin seuraavana päivänä maahanmuuttajataustainen isä tuli päiväkotiin, ja kertoi että poika saa löydä siskoaan, jos haluaa, eikä asia kuulu päiväkodille ollenkaan.

Poliisia ei kunnioiteta käytännössä ollenkaan. Poliisilla ei ole myöskään ole mahdollista reagoida ihmisiin, jotka eivät tottele poliisin ohjeita. Henkilöt, jotka pyytävät poliisilta apua, eivät kuitenkaan salli poliisin tulla sisälle kengät jalassa, vaikka kuinka selittäisi, että poliisi ei voi toimia sukkasillaan. Naispoliisia ei monesti olla huomaavinaan, tähän myös saatetaan alkaa kohdistaa erilaisia väheksyviä toimenpiteitä. On myös ongelma, kun naispoliisien määrää lisätään, ja ”asiakkaat” ovat usein miehiä, niin esimerkiksi ruumiintarkastusten tekeminen tuo vaikeuksia. Poliisien määrää ja määrärahoja näytetään vähennettävän myös Saksassa, ja se tuo suuria ongelmia poliisien palvelumahdollisuuksiin ja tehtävien hoitoon.

Joissakin saksalaisissa suurkaupungeissa kokonaiset kadunpäkät ovat yksittäisten klaanien käsissä.  Klaaneilla tarkoitetaan perheistä ja näiden yhteenliittymistä kasvaneita sukuja. Kun perheessä voi olla helposti 15 lasta, ja vanhimpien näiden lapset saman ikäisiä perheen nuorimpien kanssa, niin tällaisissa klaaneissa voi olla nykyään jo muutama tuhat jäsentä. Näistä alueista tulee helposti lain ulkopuolella olevia, jossa entisten kulttuurien lait ja tavat säätelevät asioita. Virallisesti klaani elää lapsilisillä ja muilla avustuksilla. Klaanien puitteissa tapahtuu kuitenkin huumekauppaa ja muitakin laittomia toimia kuten omaisuusrikoksia, ryöstöjä, kiristystä, väkivalta- ja seksuaalirikoksia sekä paritusta.

Myös saksalainen virallinen oikeus on alkanut käyttää omituisia kulttuurillisia asioita tuomioissaan. Esimerkiksi muslimi voi saada paastoaikana tehdystä rikoksesta lievemmän tuomion, koskapa paaston heikentämä ei kenties ole ollut täysissä sielun voimissa. Avioerohakemus saatetaan hylätä Koraanin johonkin lukuun vedoten. Samoin isää ei tuomita tyttäreensä kohdistuneesta väkivallasta, koska muutoin ympäristö tietäisi, että tytär on nyt ”likainen”.

”Kuitenkin jo meidän saapuminen paikalle riittää siihen, että kimppuumme hyökätään.” Kambouri myös ihmettelee, että ”oikeuslaitos antaa usein aivan käsittämättömän lieviä tuomiota”. Eräskin esimerkki oli henkilö (tässä tapauksessa eurooppalaisperäinen maahanmuuttaja), joka pidätettäessä ampui poliisia vaarallisesti, ja joka vapautettiin vähän ajan päästä ilman seuraamusta, koska henkilö ei ollut syyllinen siihen asiaan, jonka takia poliisi tämän pidätti. Eli saksalainen oikeuslaitos antaa aivan hullun viestin kaikille väkivaltaa mahdollisesti käyttäville ihmisille.

Saksan muslimiyhteisöissä vallitsee usein rinnakkaisoikeus, jota kutsutaan yleensä Shariaksi. Sharian tuomarit ovat miehiä, jotka ovat yleensä perineet tehtävän. Näitä kutsutaan rauhantuomareiksi, joskus myös imaami toimii tällaisena tuomarina. Islamilainen oikeuskäsitys pohjautuu miehen ylemmyyteen ja kunniakäsitteeseen. Tämä on tyystin erilainen kuin länsimainen oikeutemme.

”Kaiken lähtökohtana on paljon puhuttu kunnia.” - ”Minun mielestäni kunniaa käytetään useimmissa tapauksissa vain verukkeena, jotta saataisiin kätkettyä todelliset syyt.” - ”Kulttuurikortti on kuin jokeri, jonka voi lyödä pöytään, jottei joutuisi henkilökohtaisesti vastuuseen. Ja jopa kolmannessa sukupolvessa se toimii yhtä tehokkaasti kuin aikojen alussa.”

”Perheen oikeudet ovat yleensä vain miehillä, velvollisuudet naisilla.” – ”Tällaisten perheiden jäsenet ovat loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin vapaita. Jopa perheen pää on roolinsa vanki – hänen pitää täyttää itseensä kohdistuvat perinteen asettamat vaatimukset.”

Kirja antaa mielestäni lohduttoman kuvan monikulttuurisen Saksan tulevaisuuden näkymistä.

[1] Ryan Gattis: Vihan kadut (2015), Like

[2] Tania Kambouri: Naispoliisin rankka arki monikulttuurisessa Saksassa (2015), Oy Scanria Ab