Olen jo jokin aikaa sitten lukenut Markku Salomaan kirjan Kylmän sodan toinen erä (Docendo, 2015). Kirja sisältää mielenkiintoisella tavalla esitettynä nykyaikaisen kuvan kylmän sodan ensimmäisen vaiheen tai erän sotilaallisesta puolesta, myös Suomen kannalta. Toki kiinnostavia arvioita on myös kirjan otsikon mukaisesta toisesta erästä. Kirjaa voi suositella kaikille suurvaltapolitiikasta kiinnostuneille ihmisille.
Eräs puute kirjassa on lähestyminen kylmää sotaa aika puhtaasti yhden osapuolen (Länsivallat) kannalta. Tällöin analyysi näyttää ainakin maallikkolukijan silmin vajavaiselta. Joistain johtopäätöksistä olen itse eri mieltä, mutta varsinaiset asiatiedot näyttävät hyvin ammattimaisesti laadituilta ja selkeästi esitetyiltä.
Kirjan johdannossa todetaan mm. Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan olevan uuden vaiheen alku suurvaltojen välisessä kylmässä sodassa. Salomaan mukaan Venäjä on tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, jossa Venäjä otetaan mm. noiden konfliktien ansiosta huomioon merkittävänä toimijana.
Mistä kaikki alkaa
Salomaan mukaan kylmän sodan siemenet olivat kylvetty jo ennen toista maailmansotaa, koska ensimmäinen maailmansota ei ratkaissut Euroopan ongelmia, vaan jätti ne kytemään.
Tapahtumat alkavat pääosin toisesta maailmansodasta, jossa Salomaa ihmettelee Yhdysvaltojen kyvyttömyyttä nähdä Neuvostoliiton todellista luonnetta ja sen myötä USA:n rajoittamatonta tukea Neuvostoliiton sodankäynnille vuoden 1945 syksyyn asti. Tuota ovat monet muutkin ihmetelleet.
Roosevelt oli saanut tiedon Molotovin-Ribbentropin -sopimuksesta jo elokuussa 1939, mutta se ei vaikuttanut esimerkiksi Rooseveltin suhtautumiseen Neuvostoliittoa kohtaan vaikkapa Puolan itäosan liittämisessä Neuvostoliittoon tai Suomeen kohdistuvassa hyökkäyksessä. Itse pidän selvänä, että jo syksyllä 1939 Roosevelt oli päättänyt liittoutua Neuvostoliiton kanssa.
Juuri samassa hengessä Salomaan mukaan on tarkoitushakuista, että Ranska ja Britannia julistivat Saksalle sodan, kun se hyökkäsi Puolaan, mutta ei Neuvostoliitolle, kun se liittyi Saksan hyökkäykseen.
Lend-Lease -ohjelma
Saksalle oli yllätys Neuvostoliiton saama sotilasapu, ja vaikuttaa ilmeiseltä, että ilman Yhdysvaltojen jo loppuvuonna 1941 alkanutta avustusoperaatiota, itsensä nurkkaan ajanut Neuvostoliitto olisi romahtanut väistämättä.
Toisen maailmansodan voittajavaltioiden johtajat tapasivat kaikkiaan vähintään kahden johtajan voimin lukuisia kertoja sodan aikana. Roosevelt, Stalin ja Churchill tapasivat kolmestaan kuitenkin vain kolme kertaa. Teheranin 1943 marraskuun kokouksessa he sopivat yhdessä mm. Suomelle tulevat rauhanehdot.
Sodan jälkeen jo vuonna 1947 Yhdysvaltojen oma aseapu oli länsiliittoutuneita vastassa koko rautaesiripun matkalla. Kolmannen maailmansodan esti lopulta vain Neuvostoliiton kyky tulla nopeasti ydinasevallaksi. Ensimmäinen vaihe päättyi kuitenkin vuoden 1990 paikkeilla Neuvostoliiton selkeään häviöön ja romahtamiseen.
Stella Polaris
Suomi joutui Yhdysvaltojen ajattelun uhriksi Stella Polaris -operaation myötä. Tuolloin, kun jatkosodan jälkeen Suomessa pelättiin Neuvostoliiton miehitystä, niin kaikkein arkaluontoisin tiedusteluaineisto toimitettiin Ruotsiin siihen liittyvän tiedusteluhenkilöstön kanssa. Nämä Stella Polaris -miehet perheineen jäivät kuitenkin Ruotsissa tyhjän päälle ja joutuivat toimeentulonsa varmistamiseksi tarjoamaan aineistoaan Yhdysvalloille.
Erilaisten vaiheiden kautta he toimittivat USA:n OSS -tiedusteluorganisaatiolle 1500 konekirjoitusliuskaa neuvostoliittolaisia asiakirjoja, neljä erilaista salakirjoitusavainta sekä Enigma -salakirjoituskoneen. Mutta koskapa Yhdysvallat oli vielä uskossaan Neuvostoliiton ja Stalinin rauhantahdosta, he luovuttivat ao. materiaalin venäläisille. Salaisuutemme olivat Neuvostoliiton hallussa siis muutamassa kuukaudesta siitä, kun ne oli siirretty Ruotsiin ”turvaan”. Oikeusjuttuja käytiin operaatiosta vuoteen 1951 asti.
Kylmän sodan alku
Kirjassa pohditaan hieman Churchillin lokakuussa 1944 Stalinille tekemää ehdotusta voimasuhteiden jakamisesta Itä-Euroopassa Kreikassa, Jugoslaviassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Unkarissa. Tuon esityksen valtapoliittisesta sisällöstä on eri näkemyksiä, mutta Salomaan mukaan kyse oli pelkästään Churchillin halusta pelastaa mitä pelastettavissa on. Salomaan mukaan Roosevelt puolestaan ei ollut kiinnostunut asiasta, koskapa USA:n tarkoitus oli vetäytyä Euroopasta heti sodan jälkeen.
Vaihe vaiheelta Länsi alkoi pian sodan päättymisen jälkeen ymmärtää Neuvostoliiton ekspansiivisen pyrkimyksen. Esimerkiksi Churchill käytti termiä ”rautaesirippu” ensimmäisen kerran jo toukokuussa 1945 sähkeessään presidentti Trumannille. Kielikuva tuli sittemmin tunnetuksi Churchillin Fultonin puheessa maaliskuussa 1946.
Moskovan suurlähetystön kakkosmiehen George F. Kennanin kuuluisa ”pitkä sähke” vuoden 1946 helmikuussa määritteli Lännen kylmässä sodassa harjoittaman patoamisopin periaatteet. Patoamisopin tulkintoihin liittyen Kennan on kuitenkin jälkeenpäin tuonut esille tarkoittaneensa enemmän rauhanomaista kuin sotilaallista patoamista tukemalla vaaravyöhykkeen maita. Tuohon voi todeta, että ainakaan Euroopassa Neuvostoliittoa ei olisi pidetty vuoden 1945 poteroissa ilman tuota sotilaallista patoamista.
Kylmän sodan yhteenottoja
Vastakkainasettelussa ensimmäisiä vaiheita olivat 1948 alussa Tšekkoslovakian kommunistien vallankaappaus sekä pian alkanut Berliinin saarto.
Ensimmäinen kapina neuvostovaltaa vastaan tapahtui Itä-Saksassa vuonna 1953, missä työläiset lakkoilivat nousseita hintoja ja korotettuja työsuorituksia vastaan vaikka palkat olivat jäädytetty. Levottomuuksissa kuoli 531 saksalaista, tapahtumien jälkeen yli sata tuomittiin kuolemaan. Lisäksi 18 venäläistä sotilasta teloitettiin, koska he olivat kieltäytyneen ampumasta saksalaisia työläisiä. Kapinaa oli kukistamassa 20 000 neuvostosotilasta.
Unkarissa kapinoitiin puolestaan vuonna 1956. Tuossa on tullut ajatusvirhe, kun Salomaa mainitseen sen tapahtuneen kahdeksan kuukautta Stalinin kuoleman jälkeen. Stalin kuoli nimittäin jo vuonna 1953. Kapina alkoi opiskelijoiden mielenosoituksilla. Tilanteen kärjistyttyä taisteluihin komennettiin 180 000 neuvostosotilasta. Arviolta 3 000 unkarilaista kuoli neuvostopanssareiden telaketjuihin. Neuvostosotilaita kuoli 722. Yhteensä 35 000 unkarilaista joutui oikeuden eteen ja noiden jälkeen yli 200 unkarilaista teloitettiin. Tapahtumien aikana länteen onnistui pakenemaan 200 000 unkarilaista.
Kolmas vastaava tapahtuma oli Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968, joka toteutettiin 200 000 neljän eri Varsovan liiton maan sotilaan voimin. Tšekkoslovakian ”normalisoinnin” myötä 300 000 Tšekkiä loikkasi länteen. Tuli selvästi osoitettua että neuvostojärjestelmä ei kestänyt länsimaistyylisiä vapauksia ihmisille.
Afganistanin miehitys vuonna 1979 toteutettiin saman klassisen kaavan mukaan. Muodollisen interventiokutsun esitti Afganistanin kansandemokraattisen puolueen klikki maita yhdistävän YYA-sopimuksen nojalla. Neuvostoliitolla oli yhdeksän vuoden ajan keskimäärin yli 100 000 sotilasta Afganistanissa. Heille kävi kuten Yhdysvalloille Vietnamissa; eivät hävinneet yksittäisiä taisteluja, mutta hävisivät sodan. Kaatuneita venäläisillä oli yli 14 000 sotilasta. Afgaanien pääosin siviilitappioiden on arvioitu olleen lähteestä riippuen noin 1 400 000 – 2 000 000 kuolonuhrin välillä. Määrät ovat siis samaa suuruusluokkaa Vietnamin sodan kuolonuhrien määrän kanssa.
Salomaan suhtautumista kuvaa hyvin se, että myös Yhdysvaltojen tekemisistä olisi voinut kertoa kylmän sodan ajalta paljonkin ikäviä yksityiskohtia. Mutta tämä puute näyttäisi johtuvan tosiaan siitä, että Salomaan katsantokanta ei ole tässä asiassa tiedemiehelle sopiva tasapuolisuus.
Kylmän sodan ensimmäisen vaiheen loppu
Kylmän sodan lopun voidaan katsoa alkaneen Unkarista, joka avasi Itävallan vastaisen rajansa elokuussa 1989. Berliinin muuri murtui saman vuoden marraskuussa.
Kylmän sodan tekninen puoli oli paljolti ydinaseen kehittämistä sekä ydinpommien ja niiden käyttömenetelmien suunnittelua. Tämä prosessi alkoi jo toisen maailmansodan Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommituksilla. Salomaa ei näe ongelmaa noiden aseiden käyttämisessä siviiliasutuksia vastaan.
Salomaan mukaan Churchill ymmärsi heti kuultuaan ydinpommista Potsdamissa heinäkuussa 1945, että nyt heillä on jotain, joka tasoittaa pelin venäläisten kanssa.
Aseiden rajoitussopimukset
Eräs toisen maailmansodan mielenkiintoinen asia on pidättäytyminen kaasuaseen käytöstä. Tämän voidaan katsoa olevan seurausta ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kaasuaseen sulkusopimuksesta.
Tämä antaa uskottavuutta nykyisille ydinsulkusopimuksille. Mutta huomattavaa on, että koska Venäjä on nykyään huomattavan alivoimainen tavanomaisissa aseissa, niin näidenkin laaja hyökkäys Venäjää vastaan lasketaan Venäjän sotilasdoktriinissa samanarvoiseksi ydinasehyökkäyksen kanssa ja siihen voidaan siis vastata ydinasein.
Strategioista
Koko kylmän sodan ajan Yhdysvallat ja Britannia kävi keskusteluja kolmen vaihtoehtoisen strategian välillä: (i) kommunistivallan rullaaminen takaisin jopa sodan uhalla, (ii) patoaminen ja (iii) sovittelu asekontrollista ja liennytyksestä. Naton perustamisen myötä tämä prosessi tuli Salomaan mukaan rationaalisemmaksi.
Churchill ennusti kommunismin kuolemaa ensimmäisen kerran vuonna 1920. Kommunistihallinnon jatkuvuuden lisäksi uuden kommunistivaltion syntyminen Kiinaan yllätti edelleen Churchillin poliittisesti.
Rooseveltin jälkeen Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin Harry S. Truman. Trumanin oppi tarkoitti Yhdysvaltojen moraalista kommunismin vastustamista vastoin klassista realismia. Keinona tässä oli patoaminen. Truman oppi hävisi 1950-luvun alussa käydyn Korean sodan (yhdysvaltalais-) tappioiden myötä. Uudeksi presidentiksi valittiin Eisenhower, joka puolestaan ryhtyi harjoittamaan aktiivisempaa kommunismin takaisinlyömistä.
Korean sodan myötä Eisenhower teki taktisen, operatiivisen ja strategisen täyskäännöksen hyväksymällä massiivien vastaiskun opin, jossa ydinaseet olivat usealla tasolla taistelukentän keskiössä. Pääpaino tuli strategisiin (ydinase-) ilmavoimiin. Koska sodat oli tarkoitus voittaa ydinasein, jäi maavoimien päätehtäväksi lähinnä järjestyksenpito ydiniskujen jälkeisissä kaupungeissa ja omien pahasti loukkaantuneiden kansalaisten lopettaminen.
Opista luovuttiin laajan kenraalikunnassa olleen vastustuksen myötä; tavoitteeksi muodostui kyky operoida hyvin erityyppisissä tilanteissa pelkän ydinasehyökkäyksen torjumisen sijaan.
Yhdysvallat rajusti aliarvioi Neuvostoliiton kyvyn kehittää ydinaseita. Molemmilla suurvalloilla ydinaseiden kehitys perustui paljolti Saksasta paenneiden juutalaisten ja muiden tiedemiesten aivoissaan tuomaan tietotaitoon hiukkasfysiikasta. Myös avaruustekniikan kehityksessä Saksassa tehty kehitystyö oli keskeistä molemmilla valloilla. Nämä yhdistämällä saatiin ballistisia ydinohjuksia käyttöön. Seuraavassa vaiheessa nämä istutettiin sukellusveneisiin.
Lopulta päädyttiin pattitilanteeseen ydinasepelotteen osalta, joka tilanne ei ollut kummankaan osapuolen tavoitteiden mukainen. Tämä johti jatkuvaan tekniseen kilpajuoksuun.
Tässä kohden voi myös mainita Salomaan yksityiskohtaisista kuvauksista Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmista mm. pääkaupunkimme ja maamme valtataamisesta sekä Keski-Euroopan alueen hyökkäyskiilojen toiminnasta eri ase-lajien yhteistyönä, mukaanluettuna ydinaseet.
Entä Ruotsi?
Ruotsi sai Yhdysvalloilta turvatakuut huhtikuussa 1960. Tämä liittyi yhdysvaltalaisten sukellusveneiden vuorotteluun Ruotsin aluevesillä, jota puolestaan tarvittiin sen aikaisten sukellusveneiden vaatimalla noin 30 metrin pohjasyvyydellä ja läheisellä etäisyydellä Neuvostoliitosta. Ydinohjukset olivat suunnattu Moskovaan sekä Gorkiin, jossa sijaitsivat puolestaan Neuvostoliiton ydinasetehtaat.
Suomalaiset ovat spekuloineet, että olisiko Ruotsilla nykyäänkin voimassa olevat turvatakuut nimenomaan Yhdysvaltojen suunnalta. Tämä selittäisi mm. Ruotsin huolettoman yksipuolisen aseistariisunnan, sekä pitäytymisen Naton ulkopuolella. Tiedetään joka tapauksessa Ruotsin harjoittamasta laajasta Venäjään kohdistuvasta radiotiedustelusta. Tuossa käytetään yhdysvaltalaista huomattavalla alennuksella saatua kalustoa.
Neuvostoliiton yleisesikunnan tiedustelupäähallinto GRU oli tuosta Ruotsin - USA:n yhteistyöstä hyvin perillä. Itä-Saksan turvallisuuspalvelu Stasi näyttäisi olleen avainasemassa noiden tietojen keräämisessä.
Yhteenottoja vältettiin
Naton ja Varsovan liiton välialueilla suurvaltojen valtataistelu jatkui myös kylmän sodan aikana, mutta niin, että suurvallat eivät sallineet vetää itseään mukaan konflikteihin muualla kuin Koreassa ja Vietnamissa. Sielläkin varottiin tilanteita, joissa olisivat joutuneet suoraan vastakkain.
Kylmän sodan 1947 – 1990 aikana saavutettiin pariteetti sotilaallisessa voimassa sekä miesvahvuuksissa. Tämä päti sekä ydinaseisiin että erilaisiin tavallisempiin aselajeihin.
Suezin kriisi vuonna 1956 oli merkityksellinen ainakin parilta näkökulmalta. Tilanne olisi voinut laajeta uudeksi maailmansodaksi, mutta suurvallat pystyivät neuvottelemaan asiasta rakentavasti. Toisaalta Britannia ja Ranska kokivat suuren arvovaltatappion, ja tuon jälkeen kumpikaan maa ei ole aloittanut uusia konflikteja sopimatta asiasta ensin Yhdysvaltojen kanssa.
Kuuban kriisi
Vuonna 1960 suurvaltojen suhteen olivat ratkeamispisteessä, kun neuvostoliittolaiset onnistuivat ampumaan alas yhdysvaltalaisen vakoilukoneen Neuvostoliiton ilmatilassa. Hruštšev otti henkilökohtaisen loukkauksena tuon tapauksen, vaikka Yhdysvallat oli harjoittanut noita vakoilulentoja jo pitkään.
Vuonna 1961 John F. Kennedy käynnisti epäonnistuneen Sikojen lahden maihinnousun Kuubaan. Saman vuonna alkoi myös Berliinin kriisi muurin rakentamisen myötä.
Kuuban kriisi vuonna 1962 oli ehkä pahin tilanne, jossa käytiin maailmansodan syttymisen kynnyksellä. Tuohon täytyy lisätä huomio, että ennen kuin Neuvostoliitto oli sijoittanut keskipitkänmatkan ohjuksia Kuubaan, Yhdysvallat oli jo sijoittanut vastaavia ohjuksia Italiaan ja Turkkiin, jotka luonnollisesti uhkasivat Neuvostoliiton ydinalueita. Ilmeisesti osana kriisin ratkaisua Yhdysvallat veti nuo ohjukset pois. Tosin tuossa vaiheessa sukellusveneohjukset alkoivat jo korvaamaan maalle sijoitettavia ohjuksia. Tuon kriisin myötä perustettiin myös ”kuuma linja” eli suora puhelinyhteys Washingtonin ja Moskovan välille.
Eräs kiinnostava yksityiskohta Neuvostoliiton aatteellisen puolen kehityksessä on Otto Wille Kuusisen aikaisemmin oletettua suurempi rooli toimia pääsihteerin neuvonajana vaikkapa juuri tuossa Kuuban kriisissä. Tämä tasapainotti ainakin hieman Hruštševin impulsiivituutta. Käytännössä Kuusinen myös syrjäytti pääideologi Mihail Suslovin, joka olisi halunnut laittaa kovan kovaa vastaan Kuuban kriisissä. Onneksemme Hruštšev kuunteli Kuusista.
Brežnevin valtakausi
Kuuban kriisi aiheutti Neuvostoliiton valtapolitiikassa kuitenkin lopulta Hruštševin syrjäyttämisen mm. Mihail Suslovin toimesta. Tästä alkoi Brežnevin valtakausi, joka johti mm. Tšekkoslovakian miehitykseen.
Geopoliittisessa tilanteessa Euroopassa puolestaan alkoi erikoinen episodi vuonna 1979 kun sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat toivat Eurooppaan keskipitkänmatkan ydinaseita. Tällöin Länsi-Euroopan maissa toimivat rauhanliikkeet kanonisoivat neuvosto-ohjukset, mutta demonisoivat länsiohjukset. Tuollaisista liikkeistä tulee mieleeni monet nykyiset ”keisarilla ei ole vaatteita” -mielipideilmiöt vaikkapa yliopistonuorten joukoissa.
Kylmän sodan välikausi
Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän presidenttinä Bori Jeltsinin aikana kylmässä sodassa oli selkeä välivaihe. Tämä siitä huolimatta, että Venäjän sotilasdoktriini oli mahtipontinen suhteessa tuon ajan todelliseen toimintakykyyn.
Sotilaallisesti Jeltsin kaatui kahteen Tšetšenian sotaan, joista jälkimmäisen sodan pesänselvitys jäi Vladimir Putinin tehtäväksi. Ensimmäinen sota käytiin vuosina 1994 – 96 ja jälkimmäinen vuosina 1999 – 2009. Taisteluihin osallistui keskimäärin 70 000 – 80 000 Venäjän sotilasta, joista kaatui yhteensä noin 12 000. Jälkimmäisessä sodassa sissiliikkeet eliminoitiin käytännössä täysin. Putin valittiin presidentiksi vuonna 2000.
Suomi kylmän sodan aikana
Neuvostoliiton sotilastiedustelu piti Suomea kylmän sodan aikana epäluotettavana armeijamme johdon ja puolustusvoimien osalta. Vaikka poliitikkomme olivat yhteistyömiehiä, niin puolustusvoimien johtoon GRU ei saanut mitään otetta.
Britannian torjuvaa suhtautumista Suomeen Salomaa perustelee Mannerheimin tammikuussa 1945 tekemällä YYA-sopimusaloitteella. Mannerheim oli oivaltanut Stalinin linjauksen, jossa Neuvostoliitto tavoitteli samaa toimintavapautta Itämerellä, kuin mitä keisarien Neuvostoliitolla oli.
Salomaa arvioi, että Mannerheim ei olisi ymmärtänyt YYA-sopimuksen olevan ainakin kokonaisuudessa Suomen etujen vastainen. Itse en ole tästä Suomen edun vastaisuudesta mitenkään varma. Tuskinpa Länsi olisi puuttunut Neuvostoliiton ja Suomen suhteisiin tai mahdollisiin konflikteihin kylmän sodan eri vaiheissa sen enempää kuin mitä nämä suhtautuivat Saksan ja Neuvostoliiton yhteisvoimin tekemään Puolan valloitukseenkaan. Tai myöhempiin Itä-Saksan/Unkarin/Tšekkoslovakian kriiseihinkään.
Vaaran vuodet
Suomessa sodan jälkeen hallituksissa oli useita SKDL:n ministeriä, erityisesti mainittakoon sisäministeri Yrjö Leino, jonka johdolla syntyi punainen Valpo ajamaan kommunismin asiaa samalla tavoin kuin Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa. Myös liikkuva poliisi oli tällä tavoin kommunistien vallan välineenä. Sosiaalidemokraattien suostumattomuus yhteistyöhän kansandemokraattien kanssa oli yksi tekijä, joka erotti Suomen Itä-Euroopan maiden kohtalosta.
YYA-sopimusta hyödyntämällä meille syntyi nöyristelykultti, jonka voimakkuutta Salomaan mukaan jopa KGB ihmetteli. Nöyristelykultista voi olla helposti samaa mieltä.
Salomaa käy vielä läpi yöpakkasia, noottikriisiä, 70-luvun painostusta yhteisiin sotaharjoituksiin sekä ETY-kokousta. Salomaa muistuttaa myös, että kylmän sodan aikana Suomi palautti Neuvostoliittoon sieltä tulleet loikkarit.
Puolustus YYA-aikana
Salomaa on jonkin verran epäjohdonmukainen YYA-sopimuksen sotilaallisista seuraamuksista. Salomaan mukaan oli ilmeistä, että armeijamme johto toimisi tarvittaessa jopa poliitikoista välittämättä Neuvostoliittoa vastaan. Toisaalla Salomaa väittää Suomen olleen YYA-sopimuksen takia Leningradin puolustusvyöhykkeen uloin osa. Ja ilmeisesti Salomaa arvelee, että jos meillä ei olisi ollut YYA-sopimusta, Yhdysvallat ei olisi maalittanut Suomen alueelta strategisia kohteita (yhteensä 23 kappaletta) ydinaseillaan. Mielestäni erikoista logiikkaa Salomaalla.
YYA-sopimuksen mukaan Suomi sitoutui estämään Suomen kautta Neuvostoliittoon tehtävät hyökkäykset maalla, merellä ja ilmassa. Käytännössä yleensä ajatellaan, että tilanteen vaatiessa Neuvostoliitto olisi tullut auttamaan Suomea halusimmepa sitä tai emme. Logiikka on Salomaalla ilmeisesti siis se, että ilman YYA-sopimusta Neuvostoliitto ei olisi tullut ”auttamaan” Suomea vastaavassa tilanteessa. Jotenkin ristiriitaisen kuuloista.
Neuvostoliitto toimi kuitenkin loogisesti sopimustekstin mukaisesti toimittamalla Suomeen edullisesti mm. panssarivanuja, kenttätykistöä, ilmatorjuntatykistöä sekä pioneerikalustoa. Ilmavoimat saivat puolestaan hävittäjiä ja niihin ohjuskalustoa sekä helikoptereita.
Lännen suhtautuminen
Alueilmatorjuntajärjestelmiä Suomi sai ostettua Neuvostoliitolta vasta vuonna 1979, kun USA luopui vastustamasta Pariisin rauhansopimuksen ohjuskieltoon vedoten ohjushankintoja Suomeen. Tämä on selvinnyt Britannian ja USA:n kirjeenvaihdosta, jonka mukaan meillä olevat ilmatorjuntaohjukset olisivat vaarantaneet Yhdysvaltain tiedustelulentokoneiden ja strategisten pommikoneiden lennot Suomen poikki Neuvostoliiton ilmatilaan. Tähän liittyy myös Britannian haluttomuus myydä ilmatorjuntatutkia Suomelle samoihin aikoihin.
Alueilmatorjuntaohjusten tulo siirsi Yhdysvaltojen tiedustelulennot Suomen ilmatilasta kansainväliseen ilmatilaan. Norjan kentiltä nousseet Lockheed SR-71 ”Blackbird” -koneet lensivät ylimmillään noin 26 kilometrin korkeudessa ja ne olivat Suomen kannalta täysin tavoittamattomissa.
USA:lla puolestaan oli ydinaseiskujen lisäksi monipolviset suunnitelmat hidastaa ja vaikeuttaa Neuvostoliiton ajateltua hyökkäystä Länsi-Eurooppaan ja Atlantille. Tähän liittyi mm. suunnitelmat perustaa sissiosastoja miehitettyihin maihin, Suomeen myös tietenkin. Näillä osastoilla olisi ollut jopa kannettavia ydinaseita, sekä bakterologisia että kemiallisia aseita varusteinaan. Näillä olisi totetutettu sabotaasiohjelmaa sekä psykologista sodankäyntiä.
Juuri tähän kytketään yleensä ns. Marttisen miesten, eli Alpo Marttisen parikymmentä upseeria, jotka ainakin osittain olivat suunnittelemassa sotilaallista toimintaa USA:n armeijassa tilannetta varten, jossa Neuvostoliitto olisi miehitettänyt maamme.
Sukellusvenekriisi
Kylmän sodan aikana Yhdysvalloilla oli ns. Cocom -sopimus liittolaistensa kanssa. Tällä estettiin sotilaallisesti käyttökelpoisen tekniikan vientiä Neuvostoliittoon. Suomi ei ollut tämän sopimuksen osa, mutta käytännössä Suomi noudatti tuota pääpiirteissään. Tästä olikin Suomelle etua kaupankäynnissä. Rauma-Repolan valmistamat 6 000 metrin syvyyteen pääsevät kaksi sukellusvenettä aiheuttivat kuitenkin kriisin suhteissamme USA:han. Salomaa moittii tässä kyseistä yritystä ymmärtämättömyydestä poliittisiin kysymyksiin. Vaikea sanoa tähänkään mitään.
Itse ymmärrän asian niin, että sukellusveneissä ei ollut erityisesti Lännestä saatua tekniikkaa, vaan etupäässä Suomen omaa metallurgian osaamista, mutta ongelmaksi muodostuikin juuri tuon osaamisemme ylivertaisuus. Alusten toimituksen (1987) jälkeen kyseinen tytäryhtiö purettiin, eikä uusia sukellusveneitä enää valmistettu.
Sukellusvenejupakan jälkeen Suomen tiedonsaanti Yhdysvalloista maailmanpolitiittisiin tapahtumiin liittyen heikkeni huomattavasti.
Koivisto kylmän sodan murroksessa
Mauno Koiviston ajasta, jolloin Neuvostoliiton romahdus tapahtui, Salomaa tuo esille sen, että Suomi ja Koivisto vaikuttavat olleen aika pihalla tapahtumista. Koivisto vei kuitenkin läpi Pariisin rauhansopimuksen määrällisten ja laadullisten puolustusrajoitusten mitätöinnin. Tämä tehtiin sopimalla Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Salomaa moittii Koivistoa siitä, että YYA-sopimus päätettiin uuteen sopimukseen Venäjän kanssa siten, että siihen ei tullut mitään ehtoja vaikkpa luovutettujen alueiden palauttamisesta.
Salomaan mukaan: ”Koivisto oli koko virkakautensa ajan samantapaisessa kognitiivisessa Kremlin otteessa kuin Kekkonen.” Mielestäni kuulostaa liioittelulta.
Salomaa jatkaa: ”Kollaboraattorien pyrkimys luottamuksen ansaitsemiseen sai kilpailun mittasuhteet erityisesti SDP:ssä. Kalevi Sorsan lähipiirissä ilmiö sai katastrofaaliset muodot.” Näinkin voi varmaan sanoa. Toki kannattasi muistuttaa myös muiden puolueiden (en puhu nyt SKDL/SKP:stä) toimijoiden tekemisistä ainakin osittain samassa hengessä.
Suomettuminen
KGB puolestaan piti suomalaisia poliitikkoja lieassaan. Eri tiedustlupalvelujen asiakirjoissa mainitaan tällaisia kollaboraatiopoliitikkoja seuraavasti: SDP:llä ainakin 42, Keskustalla ainakin 20, Kokoomuksella ainakin 23, RKP:llä ainakin kolme, SKDL/SKP:llä ainkain 29, puolustusvoimissa ainakin 11, suojelupoliisissa ainakin viisi, elinkeinoelämässä ainakin 16 sekä muissa yhteisöissä ja tiedotusvälineissä ainakin 40. Valitettavasi suomalaisen tietosuojalain vuoksi nimiä ei voi julkistaa. Kommunistien (SKP) osalta on tarpeetonta yrittääkään laatia ”Tiitisen” -listoja, koskapa lähtökohtaisesti he olivat kaikki Kremlin ohjauksessa.
Suomen johto karttoi Lännen realimaailman asiantuntijoita. Esimerkkinä mainitaan Jimmy Cartterin turvallituuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinsky, joka ennusti Salomaan mukaan 12 kuukautta etukäteen (31.8.1988) Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton romahtamisen käynnistymisen ja edessä olevat kehitysvaihtoehdot. Hieman myöhempänä näkijänä Salomaa mainitsee George Friedmanin, joka kirjassaan vuoden 2009 alussa ennustaa, että Venäjä käynnistää viiden vuoden sisällä pyrkimykset syrjäyttää Kiovan ja Minskin hallitukset. No, itse en pidä tätä jälkimmäistä mitenkään vaativana ennustuksena.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton puolelta tuli useita esityksiä yhteisistä sotaharjoituksista kanssamme. Lisäksi meidät opetettiin välttämään sanan ”puolueeton” käyttämistä. Varmaan tämän takia noina aikoina alettiin puhumaan ”puolueettomuuspolitiikasta”.
Ydinsota
Lisään tämän kappaleen ihan omana kirjoituksenani tähän. Kylmän sodan aikana syntyivät kauhukuvat mahdollisen ydinsodan seurauksista. Monien lähteiden mukaan ehkä lähimpänä tätä tilannetta oltiin syyskuussa 1983, kun keskiyön jälkeen Moskovan lähellä strategisten ohjusjoukkojen valvontabunkkeriin tuli ennakkovaroitusjärjestelmän satelliiteilta havaintoja, jotka voitiin tulkita vain USA:sta lähetetyiksi mannertenvälisiksi ydinohjuksiksi.
Päivystysvuorossa ollut everstiluutnantti Stanislav Petrov kuitenkin kuittasi ilmoituksen järjestelmävirheeksi, jollaiseksi se myöhemmin osoittautuikin, eikä tehnyt hälytystä kuten ohjesäännön mukaan olisi pitänyt tehdä. Petrov perusteli päätöstään sillä, ettei uskonut Yhdysvaltojen aloittavan ydinsotaa vain viiden ohjuksen voimin.
Kun ottaa huomioon, että tuollaisessa tilanteessa hyökkäyksen kohteella olisi vain minuuttien järkevä toiminta-aika käynnistää vastaisku, antaa joukko-osastoille liikekannallepanokäskyt, käynnistää hallinnon suojaustoimet jne, niin lisätarkistukset tuskin olisivat selvittäneet mitään, vaan rähinä olisi kaiken varalta pantu käyntiin ilman Petrovin omapäistä toimintaa.
Nöyrät kiitokset.
