Tehokas reserviläisarmeijaTorstai 7.3.2019 klo 21:52 - Juha Vuorio Oheinen otsikko kuvaa iskulauseen oloisesti ajatuksiani puolustusvoimiemme tarvittavasta olemuksesta. Otsikko on päinvastainen kenraalikuntamme ajatuksille, joiden voi ajatella tavoittelevan ammattiarmeijaa, jonka osastot ovat käytettävissä kansainvälisissä operaatioissa muiden länsimaiden joukkojen kanssa. Tältä kenraaliemme ajatuksen ainakin mielestäni näyttävät. Eräs selkeä havainto on armeijan johdon reserviläisiin kohdistuva väheksyntä. Tämä näkyy vaikkapa kertausharjoitusten vähyytenä ja reserville varatun toimintakelpoisen kaluston hävittämisenä. ![]() Euroopan sotahistorian dosentin Markku Salomaan mukaan 2000-luvulla: ”Hävitettävää materiaalia polttoleikattiin ja sulatettiin romuraudaksi kahden sodanajan panssariprikaatin kaluston verran, kun prikaateja ei enää koettu tarvittavan. Hävitetystä materiaalista mainittakoon 240 venäläistä taistelupanssarivaunua, 220 venäläistä kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua, 200 venäläistä kenttähaupitsia ja -kanuunaa sekä lisäksi ilmatorjuntakanuunoita, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, 100 000 rynnäkkökivääriä, kranaattikonekivääreitä, miinoja, muita räjähteitä ja ampumatarvikkeita. Kaikki aseet, ampumatarvikkeet ja räjähteet olivat täysin toimintakelpoisia ja olisivat soveltuneet täysin alueellisten joukkojen käyttöön.” Kylmän sodan toinen erä, s. 292. Reservimme oli hiljattain vähennetty vain 230 000 mieheen, joka on nyt onneksi nostettu arvoon 280 000 miestä. Tuo kuulostaa paljolta, mutta tietääkseni tuo tarkoittaa vain 60 – 70 000 etulinjan taistelijaa maavoimissa. Aika vähän. Todellinen koulutuksen saanut reservimme on jopa 900 000 miestä. Kun vielä 90-luvulla meillä kävi porukkaa vuodessa 30 000 - 50 000 miestä kertaamassa, niin määrä on nyt laskenut noin 18 000:een vuotta kohden. Kertausharjoitusten keskimääräinen kesto on myös lyhentynyt kuudesta viiteen vuorokauteen. Kertausharjoituksiin käytetään vuodessa rahaa vain noin 14 miljoonaa. Nämä luvut pitäisi nostaa aivan eri tasolle. Kantahenkilökunnan määrä on hieman alle 12 000. Määrää tulisi nostaa selvästi, jotta sekä varusmiesten, että reserviläisten koulutus saadaan ylemmälle tasolle. Puolustuksemme tulisi perustua vain yhteen doktriiniin: maan haltuunoton tekemiseen mahdollisimman vaikeaksi, käytännössä epäsymmetrisen sodankäynnin keinoin. Keinoina olisi reservin koon kasvattaminen, varusmiesten maastoharjoitusten ja ammuntojen lisääminen. Lisäksi kenraalien tulisi lopettaa käyttökelpoisen aseistuksen hävittäminen, ja varmistaa että yksinkertaista tulivoimasta kalustoa löytyy reilusti. Lähtisin kehittämään myös kodinturvajoukkoja, jotka olisivat valmiiksi varustettuja asetta myöten. Näinhän on laita esimerkiksi Ruotsissa ja Virossa. Nämä tuovat nopeutta liikekannallepanoon, sekä ovat myös tavallista paremmin valmiiksi yhteen hitsautuneita toimijoita. Ilmapuolustuksen pääpainon tulee olla ilmatorjunnassa. Näkisin, että sopiva määrä hävittäjiä on 12 - 16 kappaletta. Lainaan tässä eversti Ahti Lappia, ohjuspuolustuksen asiantuntijaa ja ilmasotahistorian tutkijaa. Hävittäjiä tarvitaan rauhanajan ilmavalvontaan ja sodan uhan nousun tilanteisiin. Tällöin niihin riittää tavallisempikin kalusto. Sodanajan ilmapuolustusta tarvitaan strategisiin kohteisiin ja sotajoukkojen suojaksi. Ilmatorjuntaohjukset pystyvät hoitamaan tehtävän halvemmalla ja varmemmin kuin hävittäjät. Alivoimaisten ilmavoimien toimintamahdollisuudet sotatilassa ovat vähintäänkin heikot. Sen sijaan ilmatorjunnalla on paremmat mahdollisuudet toimia myös alivoimatilanteissa. 50 vuoden tilastoissa alivoimaisen osapuolen pudotuksista on 97 prosenttia tehty ilmatorjunnalla, siis vain 3 prosenttia hävittäjillä. Vaikka lasketaan mukaan myös ylivoimaisen puolen pudotukset, niin sittenkin ilmatorjunta on hoitanut niistä jopa 87 prosenttia. Huomattavaa on, että ajatelluilla uusillakaan hävittäjillä ei pystytä ohjustorjuntaan. Nykyaikaisella ilmatorjunnalla pystytään. Jostain syystä tämä oleellinen asia on vaiettu täysin valtamedian kritiikittömissä kirjoituksissa hävittäjiemme uusimis- eli HX-hankkeesta. Ilmatorjunta on myöskin tarvittaessa toiminnassa 24/7 periaatteella, hävittäjät eivät tähän pysty. Käytännössä hävittäjillä on mahdotonta suojella kiinteää kohdetta, kuten vaikkapa pääkaupunkiamme. Oman arvioni mukaan ajatellun HX-hankkeen koneilla voi tehdä kolme asiaa: 1) niillä voi osallistua nykyajan siirtomaasotiin, joita usein kriisinhallinnaksi kutsutaan, 2) niillä voi osallistua Naton ja Venäjän väliseen konfliktiin vaikkapa Baltian suunnalla ja 3) niillä voi ampua oikeat Mainilan laukaukset. En usko, että niillä voi puolustaa Suomea. Tällä hetkellä ilmatorjuntamme ulottuu käytännössä noin 5 – 6 kilometrin korkeuteen. Siis suunnilleen samaan kuin mihin pääsimme jatkosodan lopussa vuonna 1944. Tuotakaan korkeutta ei pidä tietenkään väheksyä, mutta se ei riitä. Jostain syystä poistimme käytöstä etuajassa jopa 20 kilometrin korkeuteen ulottuvan venäläisen BUK-M1 ilmatorjuntajärjestelmän, jolla georgialaiset pudottivat Wikipedian mukaan ilmeisesti kaikki vuoden 2008 sodassa Venäjän menettämät seitsemän lentokonetta. Lisäksi serbit pudottivat BUK-M1 järjestelmän edeltäjällä yhdysvaltalaisen F-117 häivepommittajan Jugoslavian pommitusten aikaan. Tosin väitetään, että pudotus tehtiin jopa vielä vanhemmalla venäläisellä kalustolla. Se siitä häivetekniikasta. Järjestämällä ilmapuolustus tässä kuvaamallani tavalla rahaa jäisi muuhun aseistukseen kuten maavoimien kehittämiseen, uusiin sodankäynnin välineisiin ja tekniikoihin kuten miehittämättömiin ilma-aluksiin sekä kybersodankäynnin kehittämiseen. Rahaa jäisi lisäksi ennen kaikkea meidän suomalaisten hyvinvointiin, jonka ylläpitäminen tuo myös puolustustahtoa, kun yhteiskuntamme tarjoaa kaikille uskottavia elämisen mahdollisuuksia. |
Avainsanat: armeija, puolustus, ilmavoimat, ilmatorjunta |