Aki Kangasharju ja talouden ilmestyskirjaLauantai 5.10.2024 - Juha Vuorio Luin hiljattain Etlan johtajan ekonomisti Aki Kangasharjun Talouden Ilmestyskirja -kirjan. Mielenkiintoinen teos. Paljon hyvää, jotain on jätetty pois - ehkä poliittisista syistä, joitain asioita hieman epäilen. Taloustieteen tohtori ja Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ottaa usein kantaa kansantalouden lukuihin ja ratkaisuihin. Tässä Kangasharjun ajatuksia hänen kirjastaan Talouden Ilmestyskirja (Docendo 2023) ja pohdintaa siellä esitetyistä ajatuksista. 1, Suomi on ollut stagnaatiossa vuodesta 2008 lähtien Kangasharju tuo yleisesti ottaen julkisuudessa paljon tarvittavasta talouden suunnanmuutoksesta, jota ao. kirjakin käsittelee. Kangasharju toteaa Suomen ongelmaksi nollakasvun (vuodesta 2008 lähtien) ja velkaantumisen. Jälkimmäistä voi pitää seurauksena edellisestä tilanteessa, jossa julkisen sektorin palveluita kuitenkin koko ajan kasvatetaan. Kirja alkaa jonkun verran huolestuneena pohdintana, saako Orpon vuoden 2023 alkupuolella aloittama hallitus uudistuksia alkukompurointien jälkeen aikaiseksi ja mikä urakka jää jäljelle seuraavalle hallitukselle. Kangasharju painottaa tutkimuksiin ja siis tietoon pohjautuvia ratkaisuja. Alussa Kangasharju (K) muistuttaa, kuinka paljon tekniikan ja yhteiskunnan kehittyminen on nostanut maailmassa elintasoa jopa 1980-luvulta lähtien tietyllä tulotasolla laskettuna 40 prosentista kymmeneen prosenttiin maailman väestöstä. Monet muutkin yleiseen hyvinvointiin liittyvät mittarit ovat kehittyneet edukseen. K. vertaa myös Suomea todeten, että olemme jääneet muiden Pohjoismaiden kelkasta. Monet mittarit kuten talouskasvu, tuottavuus, työllisyys, ikärakenne, viennin integroituminen kansainvälisiin arvoketjuihin, kansantalouden tasapaino, julkinen velka, yrityssektorin kehittyneisyys, koulutustaso, investoinnit ja tuotekehitys ovat taantuneet joko absoluuttisesti tai ainakin suhteellisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna. Suomi on sanalla sanoen jumissa. Hyvinvointi on rahoitettu velanoton kasvattamisella koska yrityssektori kasvoi heikosti. Julkista velkaa on jokaista asukasta kohden enemmän kuin Kreikassa, ollen yli sata prosenttia bruttokansantuotteesta. Olemme kuitenkin kansainvälisessä onnellisuustilastossa ykkösenä, oletettavasti, koska kurjuus on minimoitu. Kuitenkin korkeakoulutettujen määrä uusissa ikäluokissa on alkanut laskemaan huolestuttavasti (nykyään Chilen ja Turkin tasolla), Pisa-tulokset laskevat (jatkuvasti). Lyhyt ja pitkä tähtäin K. tulkitsee asiaa niin, että osaamme ratkaista akuutteja kriisejä, mutta pitkän tähtäimen varautuminen (strategia?) on jäänyt piippuun. Kirjan nimi viittaa Raamatun ilmestyskirjaan ja siinä kuvattuun petoon, joka tulee lopulta vastaamme, jos suunta ei muutu. Kangasharju viittaa myös vuoden 1956 Kuolleenmeren kirjakäärelöytöihin, joissa kuvataan myös tuolloin vaikuttanutta suurta velkaantumista nimenomaan ilmestyskirjan petona. Jeesus puolestaan Matteuksen evankeliumin vuorisaarnassaan pyytään antamaan velkamme anteeksi. Sumerien ajoista lähtien tuon alueen kulttuureissa oli tapana armahtaa velallisia aika ajoin. K. kertoo kuinka edellisessä kirjassaan kuvasi vuoden 2015 alkaneen nousun johtuvan maailmantalouden noususta ja sen päättyessä Suomen joutuvan entistä heikompaan tilanteeseen. Noin kävikin, vaikka vuoden 2016 kilpailukykysopimus paransikin tilannettamme. K. kertoo edellisen kirjansa kansantalouden parannusehdotuksistaan, joista paikallinen sopiminen ja osa-aikatyön lisääminen ovat osittain otetukin käyttöön. Tosin jälkimmäinen on yleistynyt osin sattumalta. Asuntomarkkinat puolestaan saivat sattumalta lisäpotkua laskeneen korkotason takia. Soteuudistuskin tehtiin, mutta siitä jätettiin pois kustannusten säästäminen ja tuottavuuden parantaminen. Yritystukia ei ole puolestaan uudistettu, eikä koulutusjärjestelmää tehostettu. Matalapalkka-alat ja maahanmuutto Kangasharjun ehdotusta, että sallittaisiin matalapalkkaisten työpaikkojen kasvu yhdistettynä sosiaaliturvan uudistukseen, jossa otettaisiin huomioon työn kannustavuus ja eriarvoisuus, ei ole toteutettu. Tämä kuuluu sarjaan, jota itse epäilen yhteiskunnallisesti; mielestäni meillä tarvittaisiin vain sellaisia työpaikkoja, joiden palkalla pystyy elämään. Tosin K. pohtii noita vastaväitteitä todeten, että meillä on liikaa heikosti koulutettuja, joille ei nykymaailmassa löydy sellaista työtä, jolla tulisi toimeen. Siksi tarvitaan sopivaa, mutta kannustavaa sosiaaliturvaa mahdollistamaan tällaistenkin ihmisten työllistymiset. Itse kritisoin asiaa sillä, että K. kannattaa maahanmuuton lisäämistä, kertomatta kuitenkaan tiedossa olevista maahanmuuton aiheuttamista ongelmista, myös taloudellisista. Tämä pudottaa pohjaa K:n väitteiltä tiedolla johtamisesta. Mielestäni maahanmuuton ongelmana on ja on ollut se, että olemme saaneet maahan heikosti koulutettua väkeä korkeammin koulutetun sijaan ja heikko koulutus ja sopeutumattomuus suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin näyttää olevan ylisukupolvista. Maahanmuuton pitäisi perustua samanlaisiin pisteytyksiin, joita käytetään, vaikkapa Yhdysvalloissa tai Australiassa. Sinällään kannatan Kangasharjun näkemystä, että tarvitsemme järjestelmän, jossa heikommillakin kyvyillä varustetut pystyisivät työskentelemään vaikkapa yhteiskunnan tuella. Kunhan pidetään huolta siitä, että maahanmuutto ei tuota enää lisää ao. väkeä, vaan korkeammin koulutettua ja/tai yhteiskuntaamme hyvin sopeutuvaa. K. muistuttaa hauskasti, kuinka pääministeri Sanna Marin määritteli pienimmäksi sopivaksi kuukausipalkaksi 3 000 euroa. Iltalehti otsikoi Kangasharjun pohdinnan tuosta asiasta ikäväksi, eikä kukaan lukenut itse pohdintaa. Marinin esitys kertoo paljon siitä, kuinka korkealla eliittimme jalat leijailevat. Kangasharjun mukaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan tason alentaminen ja keston lyhentäminen parantaisivat työllisyyttä. Työttömiä on sekä autettava että patistettava työn hakuun. Kangasharjun mielestä säästyvät ansiosidonnaiset käytettäisiin vaikeasti työllistettävien avuksi. Rahapolitiikka K. tuo esille rahapolitiikan hoitamista niin, että poikkeaviin tilanteisiin voitaisiin reagoida kohtuullisilla rahoituskuluilla. Pahasti velkaisilla mailla (Suomi) tämä ei välttämättä onnistu kovin hyvän. K. kertoo hauskasti, kuinka kansainvälisessä seminaarissa oli kuvaillut viime vuosien olleen hullunmyllyä ja poliittinen valtiosihteeri Ville Kopra oli tulkinnut Kangasharjun kutsuneen pääministeriämme (Sanna Marin) hulluksi. Mm. Helsingin Sanomat oli käyttänyt Kopran väitettä totena, vaikka oli saanut Kangasharjulta olemassa olevan YouTube-esityksen ao. puheenvuorosta. Inflaatio ja deflaatio ovat todellisia mörköjä, joista lievä inflaatio on kuitenkin usein tavoiteltu tilanne. K. sivuaa myös rahan historiaa jalometallien aikakaudella, jolloin inflaatio usein ilmeni kolikkojen jalometallipitoisuuksien laimentamisina. Kun ensimmäiset varsinaiset kolikot lyötiin Lyydiassa 2 600 vuotta sitten, on laimennettuja kolikkoja löydetty melkein yhtä vanhoina. Mielenkiintoisella tavalla monet nykyaikaisina helposti pidettävät asiat ovatkin ikivanhoja. Velka ja lainaaminen keksittiin jo ennen varsinaista rahaa 5 000 vuotta sitten, jolloin maksuvälineenä ja arvon mittana olivat maatalouden tuotteen kuten vilja sekä karja, että karjan ja luonnon tuotteet. Velassa oli keskeistä kehittyneen ja keskushallinnon omaavan valtion syntyminen. Historiassa ovat vaihdelleen jopa pitkät nollainflaation sekä nopeamman inflaation ajat, jolloin monesti myöskään tuottavuus ei lisääntynyt. Esimerkkinä oli aika ennen löytöretkiä ja niiden jälkeen. Maailmassa, jossa tuottavuus ei kehittynyt, tarkoitti inflaatio ihmisten köyhtymistä. Ja erityisesti köyhien vaikeuksia. Historian esimerkkeinä on keskiajan lämpökausi, joka lisäsi väestöä, musta surma, siitä toipuminen, uuden maailman löytäminen ja erityisesti sieltä alkanut hopeavirta Eurooppaan, samoihin aikoihin Eurooppaa vaivasi pikkujääkaudeksi kutsuttu kylmä jakso ja kurjuuden pohjakosketukseksi muodostui 30-vuotinen sota 1600-luvulla. Inflaatio ei ollut ongelmana pelkästään kolikkorahan vitsaus. Kiinan mongolijohtajan Kublai-kaanin aikana 1300-luvulla keksitty paperiraha koki inflaation ongelmat, ja Kiina joutui palaamaan kupari- ja jalometallikolikkoihin. Ranska puolestaan kokeili 1700-luvun alussa paperirahaa liittyen oletettuihin Ranskan Louisianan tuottoihin. Tämä ja myöhemmät rahauudistukset vallankumouksen myötä epäonnistuivat ja siten edesauttoivat Napoleonin valtaannousua. Saksa puolestaan hävityn maailmansodan myötä 1920-luvulla joutui hyperinflaation kouriin mm. ylisuurten sotakorvausten, vientiteollisuuden heikon tilan ja heikon rahapolitiikan vuoksi. Tuoreempiakin esimerkkejä hyperinflaatioista on. Fiat-raha Sanan ’fiat’ yhdistää helposti samanmerkkiseen autoon, mutta fiat on latinaa ja se tarkoittaa jonkin tulemista tai tekemistä. Esimerkiksi ’fiat lux’ tarkoittaa ’tulkoon valkeus’. Fiat-raha puolestaan viitannee siihen, että raha syntyy pääosin tyhjästä pankkijärjestelmässä myönnettyjen lainojen avulla. Fiat-raha toimii myös arvon mittana ja vaihdon välineenä, vaikka sillä ei itsessään olekaan arvoa. Raha on siis muuttunut vähitellen yhä abstraktimmaksi. Toiseksi viimeisin muutos oli vuoden 1944 Bretton Woods-järjestelmä, jossa USA:n johdolla länsimaat siirtyivät kultapohjaiseen Yhdysvaltojen dollarin määrittämään järjestelmään, johon muut maat sitoivat valuuttansa. Järjestelmä loppui 1970-luvun alussa (mm. Vietnamin sodan aiheuttamiin alijäämiin, jolloin usko USA:n kykyyn vastata dollarin arvosta kullalla hiipui maailmalla: tätä K. ei kertonut.). Nyt siirryttiin laajasti nykyiseen fiat-rahaan (tosin esimerkiksi kelluviin valuuttakursseihin ei siirrytty kuin vasta 1990-luvun alun laman myötä: tätäkään K. ei kertonut). Vaikka jalometallirahojenkin aikana on ollut inflaatiota, on se ollut keskimäärin huomattavasti pienempää kuin Fiat-rahan aikaan: 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti se on ollut keskimäärin 0,5–0,7 prosenttia, kun taas ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuoden 2008 finanssikriisiin asti se on ollut keskimärin viisi prosenttia. Inflaatio Nouseva inflaatio syö helposti palkan ostovoimaa, kun hinnat nousevat palkkaa nopeammin, kuten näimme Ukrainan sodan alettua sitä seuranneen energiakriisin myötä. Tosin sosiaaliturva usein korjaantui indeksien ansiosta kuten myös eläkkeet, jotka olivat sidottu ns. taitettuun indeksiin, jossa hintojen nousu oli suuressa roolissa. Inflaatio heikentää taloutta monella tavalla. Erityisesti yritysten toiminta vaikeutuu. Tosin velallisten tilanne saattaa parantua inflaation syödessä pääomaa, jos velallisen tulot puolestaan säilyvät. Korot kuitenkin usein nousevat, joka syö taloutta lisää, haitaten kaiken muun lisäksi tuotekehityspanosten kannattavuutta. Pieni inflaatio on siis yleisesti eduksi (usein määritellään 0–2 prosenttia sopivaksi), mutta tarkat raja-arvot riippuvat tapauksesta. Tällöin vaikkapa heikommin tuottavien alojen palkat laskevat ja toisaalta keskuspankilla on keinoja vielä laskea matalasuhdanteessa korkoja. Deflaatio Deflaatio on päinvastainen ilmiö, jossa hinnat laskevat. Rahan arvo siis nousee. Tällöin lainaa ei hevin kannata ottaa, koska tulevaisuudessa takaisinmaksu on vaikeampaa kuin lainaa otettaessa. Tavaroita ei myöskään kannata hankkia, koska tulevaisuudessa saman tavaran hinta laskee. Kuitenkaan yksittäisen tuoteryhmän hintojen lasku ei itsessään ole paha, vasta hintojen lasku suurimmassa osassa tuoteryhmiä on deflaatiota ja siis ongelma. Yksittäiset hinnat voivat laskea vaikkapa teknologisen kehityksen myötä. Kirjassa käytiin läpi Japanin 1990-luvun alussa alkanut deflaatiokierre, jota Japani hoiti massiivisella elvytyksellä, joka oli mahdollista oman valuutan ansiosta. Rutto ja Kolera Ekonomistit kutsuvat työttömyyden ja inflaation prosenttilukujen summaa kurjuusindeksiksi. Tämä oli Suomessa nykyaikojen suurin 1990-luvun laman syövereissä työttömyyden ollessa kuutisen ja inflaation laukatessa parhaimmillaan yhdeksän prosentin vauhtia, kurjuusindeksin saadessa siis arvon 15 pistettä. Tilanne oli hyvin eri verrattuna 1970-luvun alun energiakriisiin lähinnä inflaation ollessa ongelma. Ukrainan sota ja energiakriisi Kangasharjun mukaan, jos Eurooppa olisi osannut ennustaa Ukrainan sodan, olisi se voinut hankkiutua aikaisemmin eroon fossiilisista polttoaineista. Itse kyllä näen tuon toisella tavalla. Yksi keskeisimpiä ongelmia oli toistakymmentä vuotta kestänyt luopuminen ydinvoimasta ja sen lisärakentamisen puuttuminen Saksan kuuluisan energiakäännöksen myötä. Ukrainan sota syntyi Venäjän vastustaessa Ukrainan Nato-jäsenyyttä, jonka se koki itselleen eksistentiaaliseksi uhaksi. Kertoivathan lännen ja Naton toimijat tavoitteekseen mm. Venäjän hallituksen vaihtamisen. Venäjän johtajat alkoivat voimaperäisemmin vastustamaan Naton laajenemista Ukrainaan vuodesta 2007 lähtien; asia ei siis tullut mitenkään yllätyksenä tai luonnonlakina. Siitä huolimatta Eurooppa (Naton jäsenmaina) ei yrittänyt työskennellä sen eteen, että sota olisi saatu vältettyä. Mutta tänä päivänä tällaisten tosiasioiden kertominen on tietenkin yleisesti katsottu vihapuheeksi, eikä kenenkään kannata näitä tuoda esille sen enempää kuin suomettumisen aikoina Neuvostoliiton todellisuuttakaan (itse muistan hyvin). 1990-luvun lama – ensimmäinen eurokriisimme Otsikointi omani, K. käy asiaa läpi ja myöntää, että kriisi paheni valuuttakurssin arvon puolustamisen takia. Itse pidän tuota puolestani keskeisenä syynä tuon kokoluokan katastrofiin. Oletan, että syynä tuohon ’puolustamiseen’ oli jääräpäinen oman valuutan sitominen Euron esiasteena olleeseen valuuttakoriin ylikorkealla kurssilla, ilmeisesti presidentti Mauno Koiviston ajaman ideologian mukaisesti. Vaikka Esko Ahon hallituksen astuessa työhön talous oli pian vapaassa pudotuksessa, ei suostuttu edes edeltäjän Harri Holkerin hallituksen tekemän revalvaation (markan arvon nostamisen) purkamiseen. Eikä suostuttu markan devalvaatioon tai arvon kelluttamiseenkaan, ennen kuin oli aivan pakko. Väitän, että tuo lama olisi ollut puolta vähäisempi seuraamuksiltaan, jos kellutus olisi tehty vuotta aikaisemmin. Myös Ruotsi oli vaikeuksissa ja lopulta kellutti kruununsa, jossa kruunu on edelleenkin. Finanssikriisi 2007 Kriisi puhkesi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoille kehitettyjen uusien sijoitustuotteiden yhdistyessä mm. siihen, että elvytysmielessä korkotasoa pidettiin liian alhaisena. Todettakoon, että K. unohtaa mainita syinä kriisiin valvonnan aika täydellisen puuttumisen noilta uusilta sijoitusinstrumenteilta ja siksi asuntopaketeille määriteltyjen epärealististen korkeiden luottoluokitusten vaikutukset. Juuri jälkimmäisin asia sai aikaiseksi, että Brics-maissa alettiin puuhaamaan omia luottoluokittajia ja muita instituutioita. Eurokriisi 2009 Eurokriisi syntyi samoista syistä kuin aikaisemmatkin vastaavat. Valuuttaunionin epätasapaino maiden välisissä tasapainoissa ja ylivelkaantuminen. Kriisi koski erityisesti Kreikkaa, Italiaa, Portugalia ja Irlantia. Tilanne syntyi mainittujen maiden saadessa aikaisempaa edullisempaa lainaa heikommin tuottaviin tarkoituksiin. Kangasharju ei mainitse Saksan ja Ranskan keskeistä roolia tarjota noille maille luottoja omien teollisuusyritysten vientihankkeisiin. K. ei myöskään kerro, että ainakin Kreikka ja Portugali olivat väärentäneet kirjanpitonsa euroa perustettaessa 1990-luvun lopulla, ja on helppo päätellä, että sekä Euroopan Keskuspankki että Euroopan komission keskeiset ministerit aika lailla väistämättä tiesivät asiasta. Edelleen K. ei mainitse Wall Streetin pankkiireja, jotka auttoivat sekä Kreikkaa että Italiaa luovassa kirjanpidossaan, toki hyvää korvausta vastaan. Edelleen K. ei mainitse sitä, että suurin ongelma ei ollut esimerkiksi Kreikan ylivelkaantuminen, vaan Saksan ja Ranskan pankkien holtiton luotonanto (vientiteollisuutensa hyväksi), joiden tulisi olla ao. pankkien tai ainakin ao. maiden (Saksa ja Ranska) vastuulla. Nyt asiaa hoidettiin siten, että ao. pankkien/maiden vastuut jaettiin kaikille euromaille. Pysyvä stagnaatio On vaarana, että nyt korot laskevat liikaakin, joka voi johtua puuttuvista investoinneista; siis siitä, että tuottavia tai elinkeinoelämää virkistäviä investointeja ei tehdä. Syynä on osaltaan mm. ikääntyvä väestö. Jos korot ovat jo nollassa ja inflaatio hidastuu nollan tuntumassa, se tarkoittaa helposti deflaatiota, joka on myrkkyä taloudelle, kuten aiemmastakin ilmenee. Kangasharju pohdiskelee, että saattaa myös olla, että internetin, langattoman tietoliikenteen ja muun uuden tekniikan taloutta piristävät edut saatavat olla jo syöty. Ja toisaalta ei ole varmuutta tulevista vihreän teknologian, puolustusteollisuuden kasvu, keinoälyn kehittäminen ja maailmantalouden blokkiutuminen toisivat uutta nousua. K. ei mainitse mitä tuo maailmantalouden blokkiutuminen tarkoittaa. Se tarkoittaa mitä ilmeisimmin nousevien Brics-maiden G7-maiden johtaman lännen blokkeja. Brics-maat edustavat ostopariteettikorjatusta maailman bruttokansantuotteesta tänä päivänä noin 36 prosenttia G7-maiden vastatessa noin 31 prosentista, maailman väestösuhteiden ollessa 45 prosenttia Bricsille ja vajaa 10 prosenttia G7:lle. Tällä hetkellä yhdeksän maan Brics-yhtymään on liittymässä useita uusia maita, kenties jo nyt vuoden 2024 puolella. Keskuspankit Kangasharju tuo esille, kuinka nollakorkojen aika nosti keskuspankkien taseita huimasti. Syynä tuohon oli se, että ohjauskorkoja ei pystynyt laskemaan kovin paljoa nollan alle, koska silloin pankkien olisi pitänyt alkaa perimaan talletuksistakin korkoa ja ihmiset olisivat silloin siirtäneet rahansa patjan alle. En kyllä tiedä mitä ongelmaa tuosta olisi syntynyt; seteleitä olisi pitänyt tietenkin laskea liikenteeseen entistä enemmän ja olisiko ryöstelyt lisääntyneet helppojen kohteiden takia. EKP:n tase (EKP:n lainaamien rahojen määrä) nousi vuoden 2000 puolesta biljoonasta eurosta vuoden 2022 yhdeksään miljoonaan euroon. Valtava nousu siis. Sama koskenee myös USA:n Fediä. Onhan Yhdysvaltojen valtionvelka jo yli 30 biljoonaa dollaria. Ensin Fed aloitti valtioiden (etupäässä USA:n) velkakirjojen ostot vuonna 2009. EKP ei ensin uskaltanut tehdä samaa, olihan tuo EKP:n omien sääntöjen vastaista. Ensin käytettiin lievempää neutraloinniksi kutsuttua menetelmää, jossa mm. uusien liikepankkioperaatioiden lisäksi lopulta ostettiin markkinoilta asuntovakuudellisia sekä yritysten velkakirjoja. Sitten rohkeus voitti vuonna 2015 ja sama (Fedin operaatio) toteutettiin EU:ssa. Tuota toimintaa voidaan kutsua (katteettomaksi) rahan painamiseksi. Moderni rahateoria MMT Tuolla tarkoitetaan Suomen hallituspiireissäkin (Marinin hallitus) vaikuttanutta uskoa, että valtion ottamalla velalla ei ole enää merkitystä (elämmehän moderneja aikoja tai mitä lie tuo sana moderni tuossa tarkoittaakaan). Rinteen Marinin hallituksen ohjelmaa tehdessä oli kokoustilassa fläppitaulu, jossa luki ”RAHAA ON”. Olisi pitänyt lukea: ”KESTÄVYYSVAJE ON TODELLINEN”. Tuon MMT:n perusteita on vaikea uskoa, eikä siitä sen enempää. Muitakin vaihtoehtoteorioita K. tuo esille. Velka vielä kerran Velkaa kannattaa julkisen sektorin ottaa investointien rahoittamiseen, ei tietenkään juokseviin menoihin, jota kutsutaankin syömävelaksi. K. kannattaa hyvinvointialueen verotusoikeutta nykyisen valtionrahoituksen sijaan. Itse en kannata, koska silloin todennäköisesti menot kasvavat vielä enemmän, näin ainakin uskon. Itse olisin kyllä tehnyt koko HVA-uudistuksen pienin askelin kohdistaen voimavarat vain niihin asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat korjaamista. Nyt mentiin hallinto edellä ja kaikki vedettiin uusiksi. Lisäksi mielestäni hyvinvointialueet ovat hyvin eri laatuisia esimerkiksi väestörakenteeltaan, jolloin vaikkapa ikääntyvän väestön ylläpitoa ei kaikilla alueilla pystytä ylläpitämään ilman valtion apua tai talouksien tasaamista alueiden välillä. K. tuo esille, että maailman julkinen velka on kasvanut vuoden 2007 61 prosentista vuoden 2021 96 prosenttiin. Lisäksi yritysten ja kotitalouksien velkasuhde on kasvanut samana aikana 136 prosentista 154 prosenttiin. Hälytyskellojen kannattaisi siis soida. Kehittyneet maat kestävät suurempia velkataakkoja: vuonna 2022 Suomessa kotitalouksien ja yritysten velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on 230 prosenttia, kun julkinen velka oli 73 prosenttia nousun jatkuessa. Julkinen velka euroina on 193 miljardia (josta kuntien osuus on 33 miljardia). Valtionvelasta on peräisin ulkomailta noin 60 ja Suomen Pankista noin 40 prosenttia. Muutama prosentti on muita kotimaisia tahoja. Rahoitusvarallisuutta valtiolla ja kunnilla on 120 miljardia. Eläkerahastojen varallisuus Suomessa on 250 miljardin luokkaa, kun vastuut ovat (2 % diskontattuna) 822 miljardia, eli 343 prosenttia BKT:stä. Kangasharju kumoaa (mm. Yleisradion entisen toimitusjohtajan) Mikael Jungerin väitteen, ettei valtion velka jää lapsiemme maksettavaksi. Velka on myöhennettyä veronkantoa ja veron maksavat lopulta ihmiset joko tuloistaan, kulutuksestaan tai omaisuudestaan, ellei menoja myöhemmin leikata. Vaikka velkaa ei absoluuttisesti takaisin maksetakaan, siitä syntyvät velanhoitokulut koituvat tulevien sukupolvien hoidettavaksi ja lisävelka tulee lisäksi koko ajan kalliimmaksi. Valtionvelan vaarallisuuden tasoa on vaikea määrittää yleispätevästi: Japani porskuttaa ongelmitta 250 prosentin velkataakalla, kun Ukraina joutui velkajärjestelyyn vuonna 1998 jo 30 prosentin tasolla. Kangasharju muistuttaa, että vaikka valtiot ovat nykyaikoinakin usein jättäneet velkojaan hoitamatta, ovat velkoja aktiivisia vielä vuosienkin jälkeen vaatimassa saataviaan ja vaikeuttamalla ao. maan toimintaa velkamarkkinoilla. Argentiinan tapauksessa maa maksoi vanhat velkansa moninkertaisella hinnalla 15 vuotta myöhemmin. Suomella oli vuonna 1989 velkaa alle 15 prosenttia suhteessa velanhoitokykyyn eli BKT:hen. 1990-luvun lamassa noustiin noin 55 prosenttiin, sitten luku laski kunnes 2008 finanssikriisin myötä lähti nousuun, joka (ehkä Sipilän hallituksen aikaa lukuun ottamatta) jatkoi nousuaan näihin päiviin asti liikkuen nykyään 80 prosentin tuntumassa. Finanssikriisin myötä Suomi sai historiansa pisimmän stagnaation aikakauden, joka näyttäisi jatkuvan Kangasharjun kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Työllisyys Rinteen – Marinin hallitus tavoitteli työllisyysasteen nostamista. K. kritisoi suunnitelmia siitä, että luvut oli valittu siten, että työllisyys saattaa parantua hallituksen toimista riippumatta, jos suhdannetilanne oli suotuisa. K. pohtii tilanteita, jossa täällä työllistyvä säästäisi sillä sosiaalitukea 16 800 euroa vuodessa ja ansaitsisi työssään keskimäärin 36 400 euroa. Tällöin henkilön kokonaisveroaste nousisi samalla 36.2 prosentista 46,7 prosenttiin. Jos työllistys olisi tasaista yksityisen ja julkisen sektorin (24 prosenttia työvoimasta) suhteen, niin hallitustavoitteen 60 000 uutta työllistettyä parantaisi budjettitasapainoa 1,7 miljardia. Kun taas lukema olisi jopa 2,5 miljardia työllistymisen kohdistuessa pelkästään yksityiselle puolelle. Jos taas kaikki työllistyminen olisi julkiselle puolelle, huononisi budjettitasapaino 0,5 miljardia. Julkiselle sektorille työllistäminen heikentää lisäksi ajan oloon yksityisen sektorin koko vääjäämättä jollakin suhteella, siis edelleen huonontaen ainakin hienokseltaan lisää budjettitasapainoja. Kangasharju käy läpi myös palkkatuen vaikutusta, joka vain harvassa tilanteessa on oikeasti hyödyllinen kansantaloudelle. Työllisyysaste onkin noussut merkittävästi, mutta julkinen tasapaino ei ole tämän ansiosta parantunut paljoakaan. Kaiken lisäksi samalla on lisätty julkisia menoja. Marinin hallitus lisäsi velkaantumista 30 miljardilla eurolla, joista koronan ja Ukrainan sodan vaikutukset olivat 20 miljardia, muiden päätösten lisätessä velkaa 10 miljardilla. Lisään itse sen, että sekä Tanska että Ruotsi vähensivät samaan aikaan julkista velkaansa koronoista ja sodista huolimatta. Ehkä tämän olisi voinut mainita. Kangasharju myös summaa, ettei Marinin hallituksen toimia voinut pitää vastuullisena. Tosin K. arvioi, että Business Finlandin ja Suomen Akatemian lisärahoitukset auttoivat pitkällä tähtäimellä Suomen taloutta. Noiden laitosten hyödyllisyydestä olisi mukava saada lisätietoa, itse suhtaudun epäillen. Oppivelvollisuuden nostoa K. pitää onnistuneena, alun perin ulkomaisten tutkimusten pohjalta ja sitten ensimmäisten Suomesta saatujen seurantatietojen perusteella. K. pohtii vielä talouden kehittymisen luonnetta, johon liittyy paljon kuluttajien ja muiden osapuolten odotuksia; siis kaikkien osapuolten odotukset vaikuttavat näiden tämän päivän käyttäytymiseen. Yhteisen rahakirstun kirous Käytännössä yhteiskunnallisissa asioissa on usein ryhmiä, joiden etuja ajetaan, mutta joiden päätösten kustannukset tulevat kaikille maksettaviksi. Tällöin yksittäisten etukohteiden edunsaajilla on suurempi kannustin lobata asiasta vaikkapa kansanedustajia, kuin koko pottia rahoittavilla taviksilla. Mielenkiintoinen lausahdus mielestäni Kangasharjulta: ”Noin puoli miljoonaa kotitaloutta lämpenee sähköllä, joten sähkötuen tarve oli ilmeinen”. Eikö tuohon nyt kuuluisi jotain pohdintaa energiapolitiikasta, jolla pyrittäisiin välttämään tällaiset tukitarpeet? Kangasharju kuitenkin on tunnistavinaan toisessa asiassa vaalibudjetin luonnetta. K. näkee poliittisen järjestelmän sudenkuoppina hallitusten epävarmuudet suosiostaan ja uudelleen valinnoistaan. Tällöin jatkuvat mielipidemittaukset vaikuttavat tehtävään politiikkaan, jolla varmistetaan, ettei kukaan (tai ainakin mahdollisimman harva) pahoittaa mieltään hallituksen päätöksistä. Ilmiötä pahentaa puoluekentän pirstaleisuus. Tuon syynä näen vaalijärjestelmän, jota K. ei huomaa mainita. Kangasharju on myös tunnistanut hallitusneuvottelujen kompromissit, jotka saattavat heikentää äänestäjien kuluttajasuojaa. K. siteeraa Bengt Holmströmiä siinä, että olemme jo tulleet riippuvaisiksi yhteiskunnasta, joka on tukeutunut liian syvälle ihmisten elämään. Valtio on siis varastanut ihmisiltä osan vastuuntunnosta. Noin näen itsekin, siksi en uskokaan, että yhteiskuntamme taloutta pystytään pelastamaan. Onnellisuusmittarit peilaavatkin H:n mielestä valtion tarjoamaa hyvää, eivät yhteisöllisyyttä tai henkistä hyvinvointia. EU:n elpymispaketti K. mainitsee vain yhden kerran EU:n elpymispaketin (s. 186). Ehkä olisi ollut syytä perata asia tarkemmin. Tuossahan Suomi maksoi ja maksaa monille Euroopan maille, ja saa itse murusia takaisin. Ao. maksuista seuraava velka jää lapsillemme maksettavaksi. Maahanmuutto Kangasharju pitää pienenä lukua, että meillä olevasta väestöstä vain 7,5 prosenttia on ulkomailla syntynyttä. Kangasharju pitää hyvänä suuruusluokkaa 10–20 prosenttia. Voi vain pohtia, mistä tällainen väestönvaihtoon tähtäävä ajattelu on tullut. Itse ajattelen em. termillä lyhennettyä ilmaisua käsitteestä väestön vaihtuminen, joka on seurausta poliittisen johdon toimenpiteistä. Kangasharju ei huomaa mainita, että Kela-tukien määristä maahanmuuttotaustaiset edustavat pääkaupunkiseudulla jo noin puolta, ja kuten on jo kirjan julkaisun aikaan ollut tiedossa, ovat maahanmuuttajataustaisten oppimistulokset kuten lukutaito ala-arvoisessa tilassa. Käytännössä koulumme ovat kriisissä, jotka koskevat erityisesti vieraskielisiä oppilaita sisältäviä kouluja. Varmasti kohtuullisesta maahanmuutosta olisi hyötyä, jos se koskisi oikeita osaajia, käytännössä korkeasti koulutettuja ja kulttuuriimme hyvin sopeutuvilta alueilta tulijoita. Mutta tuo poliittisten päättäjien toiminta ei ole tällaiseen tähdännyt. Seuraukset ovat nähtävillä. Yrityssektorin pienuus Kangasharjun mukaan mm. Eurostatin tilastoista selviää, että Suomessa voittoa tavoitteleva yritystoiminta on selvästi Ruotsia alikehittyneempää. Kokonaisuudessaan yrityssektori työllistää Suomessa vähemmän työikäisiä kuin missään muussa Pohjois-Euroopan verrokkimaassa. Ruotsissa yrityssektori työllistää 50 prosenttia työikäisistä, Suomessa vain 40 prosenttia. Jos meillä olisi Ruotsin taso, niin meillä olisi häkellyttävät 300 000 työpaikkaa enemmän yrityssektorilla. Suomessa perustetaan kyllä yrityksiä, mutta ne jäävät yleensä yksinyrityksiksi. Yritykset pitäisi kaikissa kokoluokissa saada kasvamaan. Yrityssektorin pieni koko heijastuu myös investointien vähyyteen. Rakentaminen on ollut perinteellisesti korkealla tasolla, ja kun se poistetaan tilastoista, on tilanne huomattavasti heikompi. Ikääntyminen ja syntyvyyden aleneminen eivät helpota kansantalouden ongelmia. Mielenkiintoista, että myöskään Kangasharju ei pohdi voitaisiinko (tai olisiko voitu) perhepolitiikkaa tässä mielessä edistämällä edes hieman parantaa tilannetta. Ilmastonmuutos Itseäni aina korpeaa tuo epätieteellinen ilmaisu, joka on itsessään luonnontieteen mukainen, mutta siihen on sijoitettu piilomerkityksiä, joihin asiaa esille nostavat viittaavat, vaikka eivät sanokaan noita ääneen. Tuo tekee asiasta keskustelun mielestäni hankalaksi. Kangasharju tuntuu olevan – aiheellisesti – huolissaan siitä, että ’ilmastonmuutoksen’ hillinnän nimissä saadaan aikaiseksi nollakasvun tai talouden supistumisen tilanne, joka aiheuttaisi väistämättä valtavia ongelmia. Tuosta olen samaa mieltä. Mitä sitten pitäisi tehdä Kestävyysvajeen korjaamiseen pitäisi ryhtyä mahdollisimman nopeasti ongelman syntymiseksi. Suomessahan ei ole näin tehty. Kansainvälisessä vertailussa on sopeutustoimia ollut enimmillään jopa kolme prosenttia vuodessa kymmenen vuoden ajan. Mitään lähellekään tuollaista ei ole esitetty Suomeen. Orpon hallituksen ohjelma sisälsi kuuden miljardin sopeutusohjelmaa neljälle vuodelle. Se tarkoitti siis alle puolen prosentin tasoa. Tutkimukset ja siis talouden realiteetit osoittavat, että sopeutus tulisi tehdä jopa pelkästään menoihin, ja jättää verot pääosin rauhaan. Tästä on esimerkkejä esimerkiksi veronkorotukset puolestaan hidastavat kasvua erityisesti kireän verotuksen maissa (siis Suomessa). Esimerkkinä on Kataisen hallitus, joka sopeutustoimina kiristi veroja, ja sai tulokseksi talouden supistumisen, johon oli kuitenkin lisäksi muitakin syitä. K. pitää valtion omaisuuden myyntiä kategorisesti hyvänä ajatuksena. Itse en oikein ymmärrä miksi valtion tuottavan omaisuuden myynti on automaattisesti hyvä asia. Suomen julkinen sektori ei Kangasharjun mukaan pysty rationalisointeihin, vaikka toiminta on jo kriisiytynyt ja osin romahtanut. Julkisella sektorilla palvelujen tuottavuuden parantaminen kohtaa vaikeuksia mm. vaikean mitattavuuden takia. Itse lisään, että vaikkapa terveyspalveluissa niiden kysynnän kasvu julkisella sektorilla lisää kustannuksia, mutta avoimella sektorilla se puolestaan lisää tuottoja. Tuossapa ristiriita. Esimerkkinä K. kertoo, että kun Marinin hallitus yritti purkaa jonoja hoitajamitoituksella, se saattoi estää tuottavuutta edistävät toimet ja väistämättä lisäsi kustannuksia. Sen sijaan pitäisi tarjota välineitä tuottavuuden parantamiseen. K. valittelee, että vaikka vertailutietoa yksityiseltä puolelta on saatavilla tutkijoiden käyttää, sitä on vaikea saada julkiselta sektorilta. K. mainitsee esimerkkinä Helsingin bussiliikenteen kilpailutuksen vaikutuksista kaupunkikonsernin talouteen. Voitiin osoittaa, että 20 vuoden aikana saatiin säästönä melkein 500 miljoonaa euroa. Helsingin kaupungin verkkosivuillaan ylläpitämä vertailu osoittaa, että yksityisille lääkäriyrityksille ulkoistetuilla Ruoholahden ja Kannelmäen terveysasemilla on keskimääräistä lyhyemmät jonot lääkärin kiireettömän hoidon vastaanotolle. Kahdella yksityiselle lääkäriyritykselle yksityistetyllä terveysasemalla oli lääkärin kiireettömän jonon kesto keskimäärin 22 ja 23 päivää, kun 28 tavallisen terveysaseman keskiarvo oli 38 päivää. Keskimääräinen jonotusaika hoitajan kiireettömän hoidon vastaanotolle oli keskimäärin 33 vuorokautta, mutta noissa kahdessa ulkoistetussa terkkarissa ne olivat 13 ja 2,5 päivää. Mehiläinen puolestaan on tuottanut Kemi-Tornion alueella Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin tarvitsemat palvelut. THL:n tilastojen mukaan hoidon tarpeen arviointia yli 90 päivän ajan odottaneita oli vuoden 2022 marraskuussa kolme prosenttia, kun se sairaanhoitopiireissä keskimäärin oli 20 prosenttia. Julkisten menojen vähentäminen Tehtävä on vaikea, koska se sotii koko poliittista järjestelmää vastaan. Kulttuuriimme ei kuulu, että eduskunta säätäisi lakeja, jolla vähennetään jotain. Mutta tehtävien kriittinen tarkastelu puuttuu kokonaan. Sipilän hallitus lähes ainoana tarttui asiaan ja tavoiteltiin kolmen miljardin euron säästöjä kuntien tehtäviä karsimalla. Toisin kuitenkin kävi. On viitteitä siitä, että 2010-luvulla kuntien tehtävien lukumäärä on vain jatkanut kasvuaan. Sanna Marinin hallitus ei edes keskustellut säästämisestä kunnissa. Päinvastoin, tehtäviä vain lisättiin. VTM:n Anne-Mari Välikangas laski vuonna 2021, että kunnilla on lähes 700 lakisääteistä tehtävää. Vuonna 2010 niiden määräksi arvioitiin noin 500. Mistä sitten kasvua Lopussa kirjaa K. toteaa, että yksityisen sektorin talouskasvu olisi kuitenkin toteutuessaan muihin vaihtoehtoihin verrattuna satumaisen kannattavaa. Tuosta onkin helppo olla yhtä mieltä. Koska tämä on näinkin lopussa kirjaa, niin nämä asiat eivät ole kuitenkaan kirjan pääantia. Sanoisin että valitettavasti. Yhdenkin prosentin lisäkasvu bruttokansantuotteessa vuosittain antaa korkoa korolle ja parinkin kymmenen vuoden aikana huiman tuloksen. Kangasharju siteeraa Iiro Viinasta, joka korosti vientiteollisuuden merkitystä. Tuo on minunkin mielestäni avainasemassa. Valitettavasti vain ’kiinteä’ valuuttakurssi (euro) tekee tuosta vaikean. Erityisesti on vaikea saada julkinen sektori hyväksymään vientisektorin ykkösluokkaisuutta ja osallistumaan kilpailukyvyn parantamiseen. Toivottavasti olen väärässä. Kangasharju kuuluttaa lisää koulutusta. Tavallaan noin, mutta koulutuskin mielestäni tarvitsee leikkausta; nimenomaan siinä, että emme ylikouluta porukkaa eikä kouluteta sellaisille aloille, joille ei ole juuri kysyntää. Avointa sektoria ja erityisesti vientisektoria edistävää koulutusta kylläkin. Kangasharju pohtii myös T&K-panosten rahoittamista. Pankkisektori ei katso noiden epävarmoja tuloksia vaikkapa lainan vakuudeksi. Ja avoimen sektorin ’enkelirahoittajia’ meillä on vain niukasti. Siksi juuri tähän Kangasharju haluaa julkista rahaa. Olen samaa mieltä, kunhan siivotaan tutkimusrahoituksista nykyiset ’woke’-ideologian hankkeet vaikkapa afrikkalaisen kansanperinteen keräämisessä.
|