Sukupuutot teollistumisen aikoina

Kirjoitin jo aiheesta nimellä ’Kuudes sukupuutto – oliko se jo?’. Tuossa pohdin nykyihmisen levittäytymisen aiheuttamaa sukupuuttoaaltoa erityisesti isoille eläimille jääkauden lopun tienoilta nykyihmisen levittäytymisen myötä suunnilleen uuden ajan alkuun. Nyt jatkan lähemmäs nykyaikaa.

Aloitan siivettömän ruokin eli alkuperäisen pingviinin kohtalolla. Atlantin pohjoisosissa Newfoundlandista Floridaan ja Islannista Välimerelle saakka eli ennen ’Pinguinus impennis’, vesioloihin sopeutunut lentokyvytön lintu, jota helppona saaliina metsästettiin sitä mukaan, kun ihminen alkoi vierailla näiden pesimäalueilla usein syrjäisillä luodoilla ja kalliolla.

Merimiehet kutsuivat lintua pingviiniksi ja saapuessaan Etelämantereen tuntumaan he alkoivat kutsumaan sikäläisiä samanoloisia lintuja myös pingviineiksi. Tosin varsinaista sukulaisuutta näillä ei ole. Lintu oli suuri, lähes metrin pituinen ja sillä oli surkastuneet siivet, joita se käytti arvatenkin uimisen apuna. Lintu oli loistava uimari. Siivetön ruokki kuoli metsästyksen uhrina sukupuuttoon 1800-luvun alkupuolella. Edellä oleva on paljolti Elizabeth Kolbertin kirjasta ’Kuudes sukupuutto’.

Bill Bryson kirjoittaa puolestaan kirjassaan ’Lyhyt historia lähes kaikesta’: Mursua muistuttanut stellerinmerilehmä on yksi viimeisiä sukupuuttoon kuolleita jättiläisiä. Se oli todella isokokoinen – aikuinen yksilö saattoi kasvaa yhdeksän metrin mittaiseksi ja painaa kymmenen tonnia – mutta tunnemme sen vain, koska vuonna 1741 venäläinen tutkimusretkikunta sattui haaksirikkoutumaan ainoaan paikkaan, jossa niitä oli vielä jonkin verran jäljellä, eli Beringinmerellä sijaitseville Komentajasaarille.

Retkikuntaan kuului luonnontieteilijä Georg Steller, joka kiinnostui eläimistä. Steller teki valtavasti muistiinpanoja. Mittasi jopa eläimen viiksikarvojen pituuden. Hän otti myös talteen palan eläimen nahkaa. Tuossa vaiheessa jo sukupuuton partaalle metsästetyt merilehmät kuolivat sukupuuttoon ehkä 30 vuotta näiden tapahtumien jälkeen.

Bryson mainitsee myös Pohjois-Amerikassa eläneen papukaijalajin carolinanarattin. Smaragdinvihreän höyhenpukunsa ja kullanvärisen päänsä ansiosta se saattoi hyvinkin olla Pohjois-Amerikan huomiota herättävin ja kaunein lintu.

Tuo lintu oli erittäin kiintynyt muihin lajikumppaneihinsa. Kun ornitologi Charles Willson Peale kertoo, miten hän ampui haulikonlaukauksen toisensa jälkeen carolinanarattien lepopaikkana käyttämään puuhun, niin henkiin jääneet yksilöt eivät paenneet, vaan lennettyään muutaman kerran ympäriinsä, niin ne laskeutuivat taas katsomaan teurastettuja kumppaneitaan osoittaen niin selviä myötätunnon ja huolestumisen merkkejä, ettei voinut olla liikuttumatta. Metsästys jatkui ja viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1918, vain muutama vuosi sen jälkeen, kun myös viimeinen muuttokyyhky oli kuollut samassa eläintarhassa. Tuo viimeinen yksilö toimitettiin täytettäväksi mutta jossain välissä eläintarha hukkasi sen.

Erikoista on, että tuo Peale oli vannoutunut lintuharrastaja, mutta tappoi itse runsaasti lintuja, koska se oli niin kiehtovaa. Historia tuntee monia muita vastaavia tapauksia.

Tuon muuttokyyhkyn puolestaan sanotaan olleen 1800-luvun alussa maailman runsaslukuisin lintulaji; määräksi arvioitiin vähintään 10 miljardia yksilöä. Levinneisyysalue oli suunnilleen USA:n ja Kanadan itä- ja keskiosat. Wikipedian mukaan niitä metsästettiin suurimittaisesti ruuaksi orjille ja köyhille. 1800-luvun lopulla kannassa tapahtui suuri romahdus ja viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1915. Tässä tapauksessa jäljelle jäi yksi täytetty yksilö.

Koska lajilla oli niin suuri populaatio, voisi ajatella, että se on vaikuttanut merkittävästi ympäristöönsä ja hävitessään ehkä myös. Mutta tämä on pelkkää pohdintaa.

Rämetulikärki puolestaan kuuluu tai pitäisi kai sanoa kuului maailman suurimpiin tikkoihin. Se eli Yhdysvaltojen kaakkoisosissa, kuten Floridassa ja Louisianan alueilla sekä Kuubassa. Tämän häviäminen tapahtui sekä elinympäristön muutoksen, että metsästyksen seurauksena. Lopun aikoina tähänkin kohdistui vielä noiden lintuharrastajien keräilyt rasitteeksi. Tästä on kuitenkin kaksi epävarmaa havaintoa viime vuosikymmeniltä, joten lajia ei ole vielä virallisesti julistettu kuolleeksi, vaikka siltä vaikuttaakin.

Noihin aikoihin, sanotaan 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkupuolelle, oli useita varakkaita lintuharrastajia, jotka palkkasivat harvinaisten lintujen metsästäjiä. On tapauksia, että jopa ainoa koskaan tunnettu yksilö on joku näiden metsästämä.

Koskettavin esimerkki tästä äärimmäisyyksien aikakaudesta on kuitenkin lauluääneltään erityisen kauniin pohjoisamerikkalaisen pikku surukerttulin kohtalo. Sen alun perinkin vähälukuinen kanta heikkeni ja ensin katosi. Mutta yllättäen vuonna 1939 kaksi lintuharrastajaa löysivät samaan aikaan eri paikoista tällaiset yksilöt ja molemmat ampuivat löytönsä. Sen jälkeen surukerttulista ei enää kuultu (Bryson). Wikipedian mukaan siitä on kuitenkin tehty epävarmoja havaintoja tuonkin jälkeen.

Tasmaniassa puolestaan maksettiin tapporahaa pussihukasta siihen asti, että viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa. Pussihukka oli ainoa nykyajalle asti selvinnyt isokokoinen pussieläinpeto. Tuon lajin viimeisen yksilön jäännökset heitettiin roskien mukana menemään.

Austaliaa kohtasi suurehko katastrofi kanien muodossa. Kanit tuotiin Euroopasta 1800 -luvulla ja ne alkoivat pian levitä räjähdysmäisesti. Niiden vaikutus Australian ekologiaan on ollut tuhoisa ja niiden epäillään olevan merkittävin (myöhempien aikojen) tunnettu lajien häviämisen tekijä Australiassa. Kanit tuhoavat ensin luonnollisen laidunkasvillisuuden ja turvautuvat sitten puukuoriseen kasvillisuuteen. Kanien tiedetään usein kuorta syömällä tappavan nuoria puita hedelmätarhoissa ja luonnossa. Ne aiheuttavat myös vakavia eroosio -ongelmia, koska ne syövät kotoperäisiä kasveja jättäen maaperän alttiiksi luonnonvoimille. Maaperän uudistuminen vie usein pitkiä aikoja. Voisi arvata, että Australiassa olevien petoeläinten vähyys on lisännyt näitä ongelmia kanien kanssa.

Myös Suomessa on metsästetty useita eläinlajeja sukupuuton partaalle, jotka ovat kuitenkin useissa tapauksissa elpyneet. Hyvä näin, ehkä asiaa on auttanut, että monesti noiden eläinten asuinalueet ovat olleet huomattavasti laajemmalla kuin vain Suomessa.

Meillähän on yksi ainakin osittain epäonnistunut siirtoistutus eli kanadanmajavan tuonti tänne. Siirto onnistui, mutta nyt kun kuitenkin samaan aikaan euroopanmajava on myös elpynyt, on kanadalainen alkanut syrjäyttämään eurooppalaista. Wikipedian levinnäisyyskartan perusteella se on levinnyt jo Itä-Karjalaan. Lieneeköhän peli jo menetetty. Toki parempi että on edes yksi majava. Tuon lisäksi olemme saaneet vaivoiksi vieraspetoja kuten minkin.

Tähän loppuun voi mainita vielä nautaeläimistä amerikkalaisen biisonin kohtalon, joka onnekkaasti saatiin pelastettua ennen lopullista tuhoa. Myös biisoniahan metsästettiin tuohon soveltuvilla tuliaseilla ja voi ajatella että mikäs niitä oli ampuessa preerialla. Ainakaan suurta taitoa tuo ei vaatinut. Yksi metsästyksen motiiveista oli intiaanien hävittäminen, joiden ravintona biisonit myös olivat. Määrä putosi tuliaseiden ansiosta 50 miljoonasta pariin pieneen elossa olevaan laumaan, jotka olivat vielä olemassa kun lajin säilyttämiseen herättiin. Siltikään biisoni ei ole vielä kunnolla elinvoimainen luonnossa. Mainittakoon, että suurimmillaan uros voi painaa lähes tonnin.

Eurooppalainen biisoni eli visentti oli myös sukupuuton partaalla, toki paljon hitaamman kehityksen seurauksena. Sen palautus aloitettiin maailmansotien välissä ja toisesta maailmansodasta huolimatta se näyttäisi onnistuneen ja meitä lähin kanta elää Wikipedian mukaan Itä-Karjalassa. Mainittakoon, että eurooppalaisen visentin arvellaan olevan arovisentin ja alkuhärän risteymä viime jääkauden lopulla ehkä 11 000 vuotta sitten. Alkuhärkää yritettiin myös elvyttää maailmansotien välissä, mutta sota tuhosi nuo yritykset.

Edelliset ovat yksi otos aikajanalta 1700-luvulta ehkä vuoteen 1950. Tuossa on monenlaista tapahtumaa. Ehkä näitä kohtaloita voi kutsua jonkinlaiseksi lievemmäksi toisinnoksi nykyihmisen alkuperäisen leviämisen vaiheista. Näiden voi ajatatella olevan jo teollistuneen ja väkiluvultaan lisääntyneen ihmisen aikaansaannoksia usein muilla kuin Euraasian sivilisaatioiden alueilla. Tältä satunnaisen tarkkailijan kannalta ainakin näyttäisi. Pohjois-Amerikka ja Australia sekä pohjoiset merialueet ovat ehkä pääosissa.

Nämäkin prosessit näen pääosin päättyneiksi, mutta suurimpana ongelmana pidän jäljellä olevien isojen eläinten Aasiassa ja Afrikassa vaatimat elinpiirit, jotka helposti edelleen supistuvat ja yhdistettynä hitaaseen lisääntymiseen riski monen eläinlajin osalta on todellinen.

Nykyään ihminen dominoi biodynamiikkaa määrällään ja ruuantuotannollaan. Silti viimeiset tiedot osoittavat samalla, että maailman on vihertymässä. Jatkan tämän päivän tilanteista uusissa kirjoituksissa.