Ruotsinvallan Suomi - riistomaa

Viheliäinen Ruotsin aika - Teemu Keskisarjan kirjoitus parin vuoden takaa Duodecim-lehdessä:

Ruotsin ajan hyödyllisestä ja arvokkaasta perinnöstä on kirjoitettu monta kiitoslorua. Ne kuvastavat yläluokan ylpeyttä juuristaan, mutta eivät suomalaisten rivi-ihmisten elämää ja kuolemaa. Totta kyllä, myös valitusvirsistä osa on epätosia, suomikiihkolla sepitettyjä.

Suomi ei ollut siirtomaa vaan osa Ruotsia. Suurvallassa oli 1600-1700-luvuilla monenlaista sortoa - muttei rotusortoa. Alamaisten epätasa-arvo perustui säätyihin, ei äidinkieleen ja asuinpaikkaan.

Kuninkaat eivät yli sataan vuoteen käyneet Suomen lääneissä. Silti hallinnon kokonaisuus oli kiinteä, ja varsinaissuomalaiset, hämäläiset, pohjalaiset ja savolaiset kokivat siihen kuuluvansa.

Virkamiesten ruotsinkielisyys haittasi rahvasta vähemmän kuin voisi kuvitella. Rikoksista seurasi lainmukaisia rangaistuksia. Avioliitot, hautaukset ja kasteet hoituivat. Peltojen rajapyykit pätivät. Alamaisilla oli eräänlaisia perusoikeuksia, joskaan ei ihmisoikeuksia. Aatelismies ei voinut muitta mutkitta ruoskia kuoliaaksi kerjäläistyttöä.

Voimavaroiltaan Suomi ei ollut siirtomaa vaan riistomaa. Siitä riistettiin hitaasti uusiutuva luonnonvara - miehet. Suomalaisia sotilaita menehtyi suurvalta-aikana toistasataatuhatta Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla. Näin pääsi käymään siitä huolimatta, että Kustaa II Adolf ja Kaarle XII eivät säästelleet riikinruotsalaisia tai ajatelleet nimenomaan suomalaisten rykmenttien joutavan Molokin kitaan.

Suurvaltasodissa liikkuivat valtaisat varallisuusarvot väärään suuntaan. Suomeen - siis ruotsinkieliselle herrasväellekään - niitä ei kasautunut. Kovin vähän on meillä nähtävyyksinä 1600-l700-luvuilla rakennettuja kanavia, satama-altaita, oikeustaloja, opinahjoja, palatseja, porvariskortteleita tai edes kivisiä kartanoita.

Savutupien nokinaamat tuottivat Suomessa tervan, jota laivastot välttämättä tarvitsivat maailman merillä. He eivät saaneet edes mahaansa täyteen strategisella tuotteellaan. Terva pysyi bulkkina ja vaati monen vuodenajan raadantaa. Poltto ei ollut "raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan mailla" piristävää PK-yritteliäisyyttä vaan likipitäen pakkotyötä.

Luontoistalous olisi pyörinyt omillaan, mutta verottaja kiristi rahaa. Sen hankkimiseen oli vain yksi keino. Epäreilun kaupan terva ei poikinut huikeaa lisäarvoa Suomen pikkukaupungeillekaan. Voitot kasasi Tukholmaan tervakomppania, kasvottoman merkantilismin väline.

Englannin ja Hollannin siirtomaavaltojen orjalaivat valeltiin Suomen tervalla ja piellä - kuvaannollisesti suomalaisten verellä ja hiellä. Eihän kukaan vakavissaan syytä meitä kolonialismista, jolla valkoisempi mies riisti Afrikkaa? Sen on pakko olla netissä kyhätty olkiukko.

Typerän vitsin mukaan "Riikinruotsalaiset sotasankarit" on maailman lyhin kirja. Tosipohjaisemmin voidaan todeta, että humanitaarisen avun suurmiehiä ei tule montaa mieleen. Suomessa edesmennä hujahti 1690-luvun nälänhädässä satatuhatta henkeä, neljännes väestöstä. Mietipä tätä lukua, jos mielestäsi monta sataa koronavainajaa, kymmenen prosentin työttömyys ja talouden supistuminen viidellä prosentilla ovat paha juttu!

Elvytyksen puute ei johtunut Tukholman kruunupäiden pirullisuudesta. Heikot sortuu elontiellä oli yleismaailmallista normaalimeininkiä kansallisuuksista riippumatta. Suomen viheliäisyyttä ei silti käy kiistäminen. Eliniässä, elintasossa, tekniikassa, raha-asioissa ja kansanterveydessä Ruotsin aika ei ollut kultakautta eikä edes kuparikautta. Vielä 1800-luvun alussa olivat inhimillisen kehityksen mittarit Suomessa paukkupakkasen puolella.

Yhtä lailla kuin maatalous kituutti hengenviljelys. Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin väliaikana oli hiljaista. Suomalaisesta kulttuurista ei huolinut puhua - eikä voinutkaan, kun kirjakielestä puuttuivat muun muassa sanat kirjallisuus, sivistys, tiede ja taide. Sanaton kansa ei kyennyt aineen ja hengen nousuun. Siihen tarvittiin 1800-luvun kansallinen herääminen, kielitaistelu ja fennomanian läpimurto - historiamme siunauksellisin ja totuudellisin käännekohta.

Teemu Keskisarja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, Kaski 1893