Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner teki ihmeellisen neljän vuoden vierailun politiikkaan. Hän jää valtioneuvoston historiaan ontuvaksi osoittautuneen taksiuudistuksen tekijänä.

Bernerin näkyvintä aikaansaannosta, rysäyksellä lopetettua taksijärjestelmän säätelyä, nimitettiin voimaan tullessaan liikennepalvelulaiksi. Nimi ei voisi enemmän harhaan viedä. Totta on vain, että kyseessä on laki.

Liikenne surkastui. Maaseudulta on monin paikoin mahdotonta saada kyytiä. Taksi ei enää päivystä mummotaajamassa. Palvelu heikkeni. Hinnat pitää tunnustella ennakkoon ja ne vaihtelevat tunneittain. Taksamittariin ei voi luottaa, jos sitä ei ole.

Vaikka taksien määrä kasvoi, verotulot eivät. Verottaja joutuu selvittämään, onko Välimeren maista tuttu kuititta ajo uusi maan tapa.

Saattaa olla, että keskustan tulevassa historiankirjoituksessa vuosien 2015–2019 hallitustaipaleesta ”Perneri” halutaan sijoittaa alaviitteeksi.

Puolue mielellään unohtaisi, kuinka kummassa omaksi ministeriksi nostettiin aivan toisenlaisesta kulttuuripiiristä saapunut kivipintainen mutta politiikassa kokematon liikenainen.

Bernerin 47 kuukauden käväisy alkiolaisuuden juurilla on kiinnostava aihe politiikan tutkijoille. Berner ei ole koskaan kertonut, kuka tai mikä sai hänet valitsemaan verenperinnöltään agraarisen puolueen. Hän oli jo lupautunut kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi ennen tarttumista keskustalaisuuteen. Äkkikääntymys on omituinen.

Monista keskiverto keskustalaisista poiketen Berner oli aiemmin vaalirahoittanut kokoomusta. Keskustasta ei juuri löydy Bernerin tavoin lujasti Natoa kannattavia. Hakea saa ministeriä, joka on toiminut ultraliberaalin oikeistolaisen ajatuspajan puheenjohtajana.

Suomenruotsalainen Berner on Sveitsin kansalainen. Hän otti Suomen savipassin hetki ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja.

Lähimmäksi keskustan arvomaailmaa Bernerin tuo lapsuuden hevoshulluus Espoossa. Hevonen on maalta tuttu nelijalkaeläin, jota läpimennessään heinä muuttaa olomuotoaan.

Nopeana oppijana Berner ryhtyi uudessa puolueessaan puhumaan tupailloista ja torppareista aivan maalaisaidoin äänenpainoin.

Vain sisältö sakkasi. Hänestä yrittäjät ovat nykyajan torppareita eli tilattomia vuokraviljelijöitä, Väinö Linnan sanoin maaorjia. Rajua talouspoliittista uhrittamista.

Aivan nappiin hän ei saanut historiaa osumaan muutenkaan. Keväällä 2016 Berner esitti paluuta itsenäisen Suomen syntyaikoihin, ”jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto”.

Saattoipa kuvitelmissa ollakin. Todellisuudessa liitto oli keväällä 1918 kärjistynyt kahden osapuolen väliseen katseluun kiväärin piippua pitkin. Berner teki sisällissotaan vieneestä onnettomasta kahtiajaosta, trauman ajasta, rauhan aikaa.

Vanhan väyrysläisen tahtopolitiikan hengen Berner toi kyllä takaisin ja päivitti 2010-luvulle. Berner haastoi uskaliaasti vakiintuneita malleja, mutta pitkälti omin päin kaikkitietävän johtajan elkein.

Hallitus hämmästeli, kun Berner ei kertonut isoistakaan ratkaisuistaan etukäteen. Tietoja pyytäneitä ministereitä Berner piti ”väijyjinä”. Itse itsensä lobbaajana toimineen Bernerin määräaikainen tulos ja ulos -keskustalaisuus esti häntä pääsemästä yhdessä sovittuun neuvoteltuun lopputulokseen.

Keskustan eduskuntaryhmä sai tarpeekseen viime syksynä. Ryhmä repi kappaleiksi taksipalvelulakia muistuttaneen Bernerin postinparannusuudistuksen.