Isokallion madonluvut 2013

Kalle Isokallio – aikoinaan mm. Nokian toimitusjohtajanakin työskennellyt – antoi Ylelle radiohaastattelun Kataisen – Urpilaisen hallituksen puolivälissä vuonna 2013, ennen Stubbin pääministeriyden alkua. Sulkulauseet omia kommenttejani.

Toimittaja aloittaa kyselemällä TV:n jälkiviisaiden ohjelmasta, jossa Isokallio on mukana, että kuinka ihmeessä osallistujilla löytyy niin paljoa sanottavaa kaikesta. Isokallio vastaa lakonisesti, että tietämättömyys antaa runsaasti uskoa omien oletusten oikeellisuuteen.

Toimittajan mukaan nyt on viitisen vuotta katsottu laihoja vuosia, vaikka viisi vuotta sitten Nokiaa pidettiin Suomen lippulaivana ja sen osuutta Suomen BKT:stä oli 3–4 prosentin paikkeilla. Nyt pitää pelätä, että joudumme Kreikan peesiin. Mitä oikein tapahtui?

Isokallio halusi aluksi korjata väitteen (johon toimittaja viittasi), että hyvinvointivaltiota olisi leikattu ja puheet hyvinvointivaltion alasajosta ovat perusteettomia. Yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin käytetään vuosi vuodelta enemmän rahaa ja julkisen sektorin palveluksessa työskentelee enemmän ja enemmän ihmisiä.

Isokallio tuo lisäksi esille Nokian tapauksesta (kännykkäpuolen alasajo) tuon alan alihankintateollisuuden lopun, joka oli vielä suurempi asia kuin itse Nokian kännykkäpuolen lopetus. Yleisesti Nokia lähti liian myöhään reagoimaan maailman muuttumiseen. (Kaippa noinkin varovasti voi sanoa; itse sanon, että Jorma Ollilan kabinetti ja johtoryhmät olivat täysin pihalla asioista, itsekin kaikkiaan 20 vuotta Nokian palveluksessa olleena).

Suomen kansantalouden huono tila pohdituttaa Isokalliota. Viimeiset hyvät hallitukset ovat olleet Esko Ahon ja Paavo Lipposen I – hallitukset. Paavo Lipposen II – hallitukselta lähti jo mopo käsistä laittaen julkisen sektorin kustannukset järjettömään kasvuun. Tuon jälkeen kaikki hallitukset ovat olleet samassa kategoriassa (siis Vanhasen – Heinäluoman, Vanhasen – Kataisen ja Kataisen – Urpilaisen hallitukset).

Syy tähän on se, että Nokian menestys antoi harhakuvan, että meillä on varaa kaikkeen. Uskottiin, että Nokian menestys jatkuu kasvavasti ikuisesti. Rakennettiin sellainen julkinen sektori, johon meillä ei enää ikinä tule olemaan varaa.

Suomen kansantalous on mennyt sen pisteen yli, jossa ongelmat voitaisiin korjata rationaalisesti ja siis kääntää asiat paremmaksi. Kansantalous (ja elintaso) tulee ajamaan täysin kiville. Tuo käännepiste tarkoittaa sitä, että äänestämällä tätä asiaa ei voi saada enää kuntoon. On liian paljon ihmisiä, jotka elävät tästä ylimitoitetusta julkisesta sektorista tai sen tarjoamista ilmaispalveluista ja tukimekanismeista (tulonsiirrot).

Suomessa on tällä hetkellä tilanne, että 75 % ihmisistä ei maksa nettoveroja. Hiukan vaille neljäsosa julkisista menoista on suoria tulonsiirtoja. Meillä ei ole yhtään poliitikkoa, joka ymmärtää tilanteen vakavuuden. Toisaalta Isokallio ymmärtää poliitikkoja; kertomalla totuus häviää vaalit. Siksi asiaa ei korjata, ennen kuin mennään täysin kiville.

Isokallio kertoo aiheesta sanoneensa, että tilanne on niin huono, että se voidaan korjata joko sotilasvallankaappauksella tai ajamalla tilanne niin kiville, että on pakko tehdä todellisia muutoksia. Ehkä käy niin, että tulee ulkopuolinen päättäjä kertomaan mitä asioille tehdään. Maailmanpankki tai joku muu.

Raimo Sailaksen mukaan kansallisvarallisuus riittää (omaisuuttakin myydään jokaisen hallituksen voimin juokseviin menoihin tai turhuuksiin) Isokallion laskennallisen eliniän. Seuraavilla sukupolvilla on todellinen hätä.

Isokallio tuo esille, että valtionvelka on oikeaa velkaa, jonka pelkästään korkokulut tulevat joskus nousemaan pilviin. Isokallio muistaa ajan, jolloin korkoprosentti on käynyt 18:ssa. Samaten jos ja kun valtio jatkaa lainanottoaan, myös yritysten ja kotitalouksien lainanottomahdollisuudet vaikeutuvat.

Isokallio muistuttaa, että Kekkosen jäljiltä Suomi oli käytännössä velaton. Koiviston ensimmäiset kymmenen vuotta presidenttinä tuottivat 1990-luvun laman ja jyrkästi nousseen valtion velan.

Isokallio alkaa pohtimaan Ay-liikkeen aikaansaannoksia. Noihin kuuluu vaateteollisuuden, kenkäteollisuuden, elektroniikan alihankinnan, kauppamerenkulun kaataminen ja se on parhaillaan kaatamassa (2013) puutavarateollisuutta.

Ay-politiikkaa tehdään edelleen niin kuin Suomi olisi suljettu markkinatalous. Isokallio muistuttaa, että emme voi enää tehdä suljetun markkinatalouden politiikkaa. Isokallion mukaan ruotsalainen ay-liike on toiminut (hänen kokemustensa mukaan) älykkäästi yhteistyössä työnantajapuolen kanssa etsien yhdessä ratkaisuja havaittuihin ongelmiin.

(Itse lisään, että ehkä olisi kannattanut kysyä ennen euroon menoa asiaa myös ay-liikkeeltä; perinteelliseen tapaan todellista keskustelua aiheesta ei käyty etukäteen, saati pidetty Ruotsin tapaan kansanäänestystä.)

1990-luvun alun laman hoidossa suurin virhe oli se, että työttömyyskorvauksista tuli elinkeino. Pitkillä ansiosidonnaisilla etuuksilla on elänyt monesti aivan hyvin, eikä ole ollut kiirettä muuhun. Tällä saatiin aikaiseksi kannustusloukku, jolloin ay-liike ei voi enää reagoida markkinahintaiseen työhön.

Erityisesti pitäisi katkaista linkki ansiosidonnaiselta korvaukselta ja palkkatasolta (tuota olen minäkin aikoinaan ihmetellyt). Silti jos joku saa perusturvaa ja sen päälle vielä vuokratuet, niin elää monesti paremmin kuin kokopäiväisillä kaupan kassoilla, joka maksaa itse vuokraa.

Haastattelija kutsui tilannetta kannustinloukuksi, Isokallio järjettömyydeksi.

Kansalaispalkka, jos siinä olisi oikeasti perusturva, jolla yksinkertaistettaisiin kaikkia tulonsiirtomekanismeiksi, voisi olla Isokallion mielestä järkevä. (Itse lisään, että suurin ongelma kansalaispalkkaan liittyy siihen, että se on aina keskustelussa ylimitoitettu. Oikeasti pitäisi hyväksyä alhainen elintaso, jos ei ole työelämässä. Pitää vain mahdollistaa, että aina ottaessa työtä vastaan nousee elintaso.)

Isokallio kuvaa, kuinka puunjalostusteollisuudessa ay-liike onnistui saamaan vakanssipohjaiset sopimukset, jolla ylläpidettiin tarpeettoman suurta porukkaa tehtailla. Teollisuus kyllä teki omiakin virheitä, mm. investoimalla USA:han, kun olisi kannattanut investoida kasvaville markkinoille.

Kysyttäessä Isokallio kertoo, että olemme tilanteessa, jossa tätä ei pysty enää korjaamaan. Isokallio muistuttaa, että Suomessa on enemmän julkisen sektorin työntekijöitä kuin Kreikassa (varmaan suhteellisesti). Isokallio kyllä ennustaa, että ajaudumme kymmenessä vuodessa maailmanpankin holhoukseen. (Noinhan ei ole käynyt, mutta Suomen talousluvut ovat muutoin juuri niin huonoja kuin Isokallio kuvaakin. Mm. Suomen BKT ei ole kasvanut 15 vuoteen.)

Suomelle tullaan jossain välissä sanelemaan samanlaiset ehdot, kuin mitä EU ja Maailmanpankki sanelivat Kreikalle. Kreikan tiellä olemme, tosin ehkä meillä on jotain vientiteollisuutta silloin jäljellä. Isokallio ihmettelee erikseen päivän politikkaa, kun Suomen Pankin ilmoittaessa (oletettavasti loppuvuodesta 2013), että teollisuutemme volyymi on pudonnut 10 prosenttia, niin pääministeri Katainen ilmoittaa, että ensi keväänä pitää miettiä mitä tehdään. Isokallio vertaa asiaa siihen, että oikean tulipalon syttyessä palomestari ilmoittaa palaavansa ensi vuonna asiaan.

Isokallio ei muista, että olisi hänen aikanansa ollut näin huonoa hallitusta (sanoisin, että meni edelle Holkerin hallituksesta, mutta myöhemmän Sanna Marinin hallitus on tehnyt Suomen valtiollisen historian pohjat. Tuo Kataisen lausunto johtunee myös siitä, että Katainen tiesi pian saavansa komissaarin paikan, jolloin ei kannattanut enää ottaa turhia paineita.)

Naapurimaiden tilanteesta Isokallio toteaa, että Norjalla on öljyvarojensa ansiosta hyvä asema, varsinkin kun sikäläiset poliitikot ovat osanneet rahastoida Norjan varallisuutta päinvastoin kuin Suomessa. (Suomihan on tuohon asti ja tuosta eteenpäin koko ajan myynyt tuottavaa omaisuutta ja laittanut rahat käyttötalouteen.)

Ruotsissa ovat suorat tulonsiirrot rikkailta vähemmän rikkaille pienemmät kuin Suomessa. Ammattiyhdistys on siellä joustavampia. Isokallio on ollut Ruotsissa töissä (johtajana), eikä Isokallio omien sanojensa mukaan olisi pärjännyt mitenkään, ellei tällä olisi ollut niin älykkäitä pääluottamusmiehiä apuna. Siellä on kulttuuri paljon joustavampi, ainakin käytännössä. Julkisella sektorilla on myös vähemmän henkilöstöä asukasta kohden. Siellä hoidetaan myös julkissektorin hallinto meitä älykkäämmin.

Isokallion mukaan Ruotsi teki älykkään tempun poistamalla perintöveron. Tällöin moni ökyrikas on palannut takaisin Ruotsiin, vaikka tulovero onkin isompi kuin vaikkapa Britanniassa. Isokallio epäilee yleisesti Suomen poliitikkojen laskutaitoa, erityisesti Kataisen ja Urpilaisen osalta.

Kysyttiin Pk-yritysten mahdollisuuksista työllistää. Isokallio toteaa ensiksi, että uusia työpaikkoja syntyy helpommin uusiin yrityksiin kuin suuryrityksiin. Isokallio yleisesti arvelee, että Suomessa on palkattu jo suurin osa kyvykkäästä porukasta. (Itse lisään, että luontevinta olisi tarjota mikroyrityksille reilu alv-vapaa tulomäärä; esim. 50 000 euroon asti.)

Pitäisi alkaa katsomaan työn teettämisen kustannuksia, siis sivukustannuksia. Tätä ei voi tehdä, mikäli säilytämme nykyisenkokoisen julkisen sektorin, jossa 20 prosenttia porukasta on hallinnon palveluksessa. Tämä käsittämätöntä, koska kaikissa palvelusektorin yrityksissä on johtavana ajatuksena saada hallinto niin pieneksi ja kaikki henkilöstö niin lähelle asiakasta kuin suinkin mahdollista.

Meillä julkinen sektori rakennetaan päinvastoin teollisuuslaitoksen tapaiseksi monimutkaisuudessaan. Poliitikoilla on Isokallion mukaan käsitys, että kansalaiset ovat itse täysin kädettömiä ja virkamiehet ovat ketkuja, niin olemme lisäksi rakentaneet ison valvontakoneiston tuonne mukaan ja me raportoidaan jokainen tapahtuma.

Jos terkkareissa vapautettaisiin lääkärit paperinpyörityksestä, niin terveydenhuolto toimisi loistavasti. Meillähän lääkäreitä asukasta kohden enemmän kuin ikinä.

Isokallio haukkuu rakentamamme valtavat/megalomaaniset tietojärjestelmät – Apotti erikseen mainiten – jotka vievät valtavasti ihmisten aikaa terveydenhuollosta. Aika menee papereiden eikä potilaiden hoitoon. (Apotissa on totta tosiaan käynyt juuri niin kuin Isokallio ennusti).

Sitten päästään Kataisen hallituksen kunta- ja soteuudistukseen. Järjettömässä raportointi- ja valvontahalussaan kunnille luodaan koko ajan lisää velvoitteita, joilla ei ole mitään tekemistä kunnan antamien palvelujen kanssa. Toisin sanoen siellä on suuri määrä velvoitteita, jotka eivät kuulu mihinkään.

Jos tehtäisiin älykästä kuntauudistusta, ensin karsittaisiin palvelut minimiin. Lisäksi Isokallio muistuttaa, että pieniin kuntiin sopii aivan erilainen lainsäädäntö kuin vaikkapa Helsinkiin. Kolme kuntatasoa olisi lainsäädännön kannalta sopiva määrä.

Jos tuo uudistus toteutuisi (ei onneksi toteutunut), niin hallintokustannukset nousevat (entisestäänkin) aivan järjettömästi. (Olin itse Oulun seutukunnan ja Iin yhdistysmishankkeen poliittisessa seurantaryhmässä noina aikoina ja voin kertoa, että kaikki muut – kuin Oulu – hyvin yksituumaisesti vastustivat tätä hanketta). Todettakoon, että vuoden 2023 alusta toteutunut hyvinvointialueuudistus on toteuttanut hyvin Isokallion dystopiat.