Enron - kultaa kaasusta

Rahan Nousu – Maailman rahoitushistoria, Niall Ferguson, Terra Cognita (2008/2009)

Käyn läpi erityisesti Terra Cognita erinomaisen kirjan pohjalta tätä energiayhtiö Enronin nousua ja tuhoa. Todettakoon lisäksi, että Niall Fergusonin kirja käy rahoitushistoriaa läpi hyvinkin oivaltavalla ja selkokielisellä tavalla, ja Ferguson pitää juuri rahoitusmenetelmien kehittymistä myös sivilisaation kehittymisten edellytyksenä.

Enron oli alkujaan pieni kaasuyhtiö Omahassa, Nebraskassa. Uusi johtaja Kenneth Lay siirsi pääkonttorin Houstoniin Teksasiin. Layn tunnuslauseeksi muodostui ”valmistaa kultaa kaasusta” suurena ajatuksena ollen muodostaa eräänlainen energiapankki tuottajien ja kuluttajien väliin.

Teksasin energiateollisuuden pitkäaikainen liittolainen, myöhempi presidentti Bush (vanhempi) tuki vuonna 1992 lainsäädäntöä, joka poisti alan säätelyn ja valtion hintasäännöstelyn. Sekä Enron, että Kenneth Lay vaimoineen avustivat runsaasti republikaaneja (ja myös demokraatteja). Senaattori Philip Gramm, joka oli Enronin vaalituen toiseksi suurin saaja ajoi merkittävästi Kalifornian energia-alan sääntelyn purkamista.

Vuoden 2000 lopussa Enron oli USA:n neljänneksi suurin yhtiö ja se työllisti 41 000 ihmistä. Se hallitsi neljännestä maan maakaasuliiketoiminnasta. Yhtiö hyödynsi globaalia energia-alan yksityistämistä ja osteli omaisuutta eri puolilta maailmaa.

Melkoinen osa Enronin ulkomaantoimista kohdistui Etelä-Amerikkaan, jossa se mm. George Bush nuoremman avustuksella osti Argentiinassa enemmistön maailman suurimmasta maakaasuverkosta.

Mutta ennen kaikkea Enron kävi kauppaa, eikä vain energialla, vaan kaikilla Maan muinaisilla alkuaineilla vedellä, ilmalla ja tulella. Se väitti jopa voivansa käydä kauppaa Internetin kaistanleveydellä (tuleepa mieleeni suomalaiset, jotka kerran ostivat runsaasti ilmaa Saksasta).

Oudosti Puhallus-elokuvaa muistuttaen, sijoittajat kuljetettiin läpi lavastettujen meklarisalien, jossa teeskenneltiin käytävän kauppaa Internetin kaistanleveydellä. Enron oli kuin toisinto aikaisempien vuosisatojen pörssipuhalluksista. Vuoden 1997 jälkeen kurssi kolmessa vuodessa nousi alle 20 dollarista yli 90 dollariin.

Olemassaolonsa viimeisenä vuotena Enron maksoi 140 johtajalleen keskimäärin 5,3 miljoonan dollarin vuosipalkkaa. Enronin operatiiviseksi johtajaksi vuonna 1997 nimitetty Skilling totesi: ”Olen ajatellut tätä paljon ja vain rahalla on merkitystä. Uskollisuus ostetaan rahalla. Tämä epämääräinen käsite ei ole yhtä tärkeää kuin käteinen. Se on suorituksen käyttövoima.”

Ainoa ongelma oli, että kuten britti John Lawn (Intian sijoitusyhtiön kupla 1700 luvun alun Ranskassa) järjestelmä, niin myös Enronin järjestelmä oli monimutkainen huijaus, joka perustui markkinoiden manipulointiin ja virheelliseen kirjanpitoon.

Vuonna 2004 julki tulleissa nauhoitteissa, Enronin meklarit pyysivät El Pason sähköyhtiötä lopettamaan tuotannon hintojen ylläpitämiseksi. Toinen keskustelu liittyi ”kaikkeen rahaan, jonka te kaverit ryöstitte Kalifornian isoäitiparoilta.”  Tällainen peukalointi ei pelkästään nostanut hintoja vaan lisäsi sähkökatkosten määrää. Toisella nauhalla meklarit katsovat uutista metsäpaloista ja huusivat ”Pala, pala”, kun sähköpylväät kaatuilivat.

Kaiken lisäksi yhtiön ilmoittamia varoja ja voittoja liioiteltiin merkittävästi, kun taas velat piilotettiin tytäryhtiöihin.  Ongelmaksi muodostui se, että koko ajan oli käytettävä entistä enemmän erilaisia manipulointitemppuja kulissin pystyssä pitämiseksi. Itse muistelen, että Enron laski myös oletettuja tulevia voittoja taseeseensa.

Kun maa alkoi polttamaan alla, alkoivat esimerkiksi talousjohtaja Andrew Fastow kollegoineen myymään salaa osakkeitaan todellisuudessa yliarvostetusta Enronista. Sijoittajille ilmoitettiin Enronin osakkeen hinnan pian saavuttavan sata dollaria. Mutta, kun operatiivinen johtaja Skilling ilmoitti yllättäen eroavansa henkilökohtaisista syistä (elokuu 2001), hinta putosi alle 40 dollariin.

Lokakuussa Enron ilmoitti 618 miljoonan dollarin tappioista kolmannelta vuosineljännekseltä ja 1,2 miljardin dollarin osakepääoman pienennyksestä. Fastow erosi talousjohtajan paikalta. Marraskuussa Enron määrättiin ilmoittamaan uudelleen voittonsa edeltävältä viideltä vuodelta ja kävi ilmi, että niitä oli liioiteltu merkittävästi.

Kun Enron hakeutui vararikkoon 2.12.2001, niin paljastui, että Enronin velat eivät olleetkaan 13 miljardia, vaan 38 miljardia dollaria. Joulukuun lopulla Enronin osake maksoi enää vain 30 senttiä (vähän niin kuin Sonera; toki erona, että Soneralla ei ollut suoranaisia huijauksia takana, vaan lähinnä pihalla ollut yritysjohto ja olematon pääomistajan – siis valtion – valvonta).

Toukokuussa 2006 pääjohtaja Lay todettiin syylliseksi kaikkiin kymmeneen syytekohtaan, mm. salaliittoon, vääriin lausuntoihin, arvopaperihuijaukseen ja pankkihuijaukseen. Operatiivinen johtaja Jeff Skilling todettiin syylliseksi 18:aan kaikkiaan 27 syytteestä. Lay kuoli lomaillessaan Coloradon Aspenissa ennen tuomion julistamista. Skilling sai 24 vuoden ja 4 kuukauden vankilatuomion. Skilling määrättiin maksamaan takaisin 26 miljoonaa Enronin eläkerahastolle.

Enronin tilintarkastusyhtiö Arthur Andersen tuhoutui skandaalissa. Suurimpana häviäjänä olivat kuitenkin tavalliset työntekijät ja pienosakkaat, jotka menettivät säästönsä – aivan kuten Intia-yhtiön romahduksessa miljoonat livret muuttuivat ”pieruiksi” (aikalaisilmaisu).

Lopuksi Ferguson pohtii mitkä seikat mahdollistivat toisaalta Intian sijoitusyhtiön, toisaalta Enronin kuplat. Britti John Law ei olisi onnistunut ilman hallitsemaansa Banque Royaliaan. Samoin Ken Lay ei olisi onnistunut ilman FED:in löysää rahapolitiikkaa. Vastakkaisena esimerkkinä on Hollannin alkuperäisen Itä-Intian kauppakomppanian terveempi rahoitus pohjautuen Amsterdamin Wisselbankin malliin, joka pystyi ehkäisemään rahoituskuplia. Ferguson on aiemmin kirjassaan käynyt myös tuota tapausta läpi.