USA:n sijaissota Venäjää vastaan

USA:n sijaissota Venäjää vastaan.

https://www.youtube.com/watch?v=rgM_Aj7EESw

Neutrality Studies -sivuston sveitsiläinen tubettaja Pascal Lottaz käy länsimaisen sotapropagandan kimppuun säännöllisesti. Tällä kertaa vieraana Columbian yliopiston kansainvälisen talouden professori Jeffrey Sachs.

Sachs oli kirjoittanut Common Dreamsin sivuillaan jutun: ”USA:n yhä jatkuva sijaissota Venäjää vastaan Ukrainassa”. Lottaz käy Sachsin kanssa läpi ao. kirjoitusta ja aihepiiriä. Ohessa omilla sanoillani yhteenvetoa keskustelusta.

Lottaz: sijaissotaa on nyt käyty 4,5 vuotta. Lottaz kertoo, että kun käyttää kotimaassaan Sveitsissä sanaa ’sijaissota’, ihmiset usein huomauttavat, että tuohan on Venäjän propagandaa.

Sachs: vahvistaa, että kyseessä on tosiaankin sijais- eli proksisota. Joka on kestänyt jo 12 vuotta lähtien Maidanin vallankaappauksesta ja Ukrainan vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämisestä vuodesta 2014 lähtien. Sen voidaan myös sanoa alkaneen jo vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän muodostuttua Neuvostoliiton juridiseksi seuraajaksi.

Kun siis Neuvostoliitto kaatui, niin USA:n seuraavaksi kohteeksi tuli Venäjän kaataminen. Voi myös ajatella, että sijaissotaa on käyty jo 81 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä lähtien, jolloin USA:n ja Britannian strategit totesivat seuraavan taistelun olevan Neuvostoliiton kukistaminen.

Itse lisään kaksi muuta rajapyykkiä: vuonna 2008 USA esitti Naton huippukokoukselle Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyttä; mm. Saksa ja Ranska vastustivat tuota, mutta joutuivat taipumaan ja päätöslauselmaksi tuli juuri tuo ehdotus. Georgian sodan syttyminen saman vuonna oli ilman muuta seurausta tuosta päätöslauselmasta. Samalla alkoivat Venäjän pakotteet, jotka ovat jatkuneet siitä lähtien.

Toinen rajapyykki on Krimin sota 1850-luvulla, jossa Britannia ja Ranska valloittivat verisessä sodassa Sevastopolin laivastotukikohdan Venäjältä (mitä ihmettä nuo tekivät Mustalla merellä).  Vaikuttaa siltä, että Britannian johto käy edelleen Krimin sotaa.

Sachs toteaa edelleen, että tuo USA:n syvän valtion pitkään kestänyt toiminta Venäjää vastaan osoittaa, että narratiivi Venäjän yksipuolisista aggressioista ei pidä paikkaansa.

Sachs muistuttaa, että Venäjä oli 1990-luvulla heikko ja halusi kumppanuutta Euroopan ja USA:n kanssa. Venäjä jopa halusi Naton jäseneksi noin vuoden 2000 paikkeilla.

Ukrainan sota on seurausta USA:n ja Britannian toimintaperiaatteista, joiden mukaan USA on maailmanvaltias, ja sen pitäisi saada vallata mitä tahansa alueita maailmassa omaan valtapiiriinsä. Myös muu Eurooppa yhtyi – kylläkin jälkijättöisesti – tähän ajattelutapaan.

Ukraina puolestaan oli yhdysvaltalaisten strategien silmissä kiiluva palkinto (ehkä myös välivaihe) Venäjän kaatamisessa.

Edellä mainituista asioista alkoi keskustelu välittömästi Neuvostoliiton kaatumisen myötä ja päätös Naton laajentamisesta tehtiin vuoteen 1992 mennessä. Tuo päätös oli täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä yhdysvaltalaiset ja saksalaiset poliittiset johtajat lupasivat sekä Gorbatshoville että Jeltsinille vuosina 1990 ja 1991 Saksan yhdistämisen ehtona, että Nato ei laajene tuumaakaan tuosta itäänpäin.

Kuitenkin Neuvostoliiton kaaduttua samat hemmot sanoivat, ettei tuo sido heitä enää, vaikka samat tyypit hyväksyivät Venäjän Neuvostoliiton juridiseksi seuraajaksi. Lisään itse: kannattaa muistaa, että länsi pettää sopimuksensa aina kun siitä on etua, katsokaa vaikka USA:n tekemiä sopimuksia alkuperäisväestönsä kanssa, lähes kaikki rikottiin. Trumpin sopimuksista nyt puhumattakaan, mutta Trump ei ole yksin rikkomassa USA:n sopimuksia.

Ja pian yksi keskeinen strategi Zbigneiw Brzezinski julkaisi (1997) heidän ajatuksensa kirjalla: Suuri Shakkilauta. Tuossa Brzezinski mm. suunnitteli Naton laajentumisen Ukrainaan saakka ja kutsui nyt kuluvaa vuosisataa nimellä yhden luvun otsikossa: ”Amerikan ensisijaisuus Euraasiassa”. Tuossa Brzezinski kuvaili, kuinka USA:sta tulee hegemoni Euraasiassa. Siksi Venäjää piti heikentää ja myöhemmin alistaa.

Brzezinsky mm. päätteli, ettei Venäjä voi mitenkään estää USA:n valtapiirin laajenemista eikä se koskaan liittoudu Kiinan tai Iranin kanssa. Venäjä ei voi kuin antaa periksi. Ei tainnut mennä ihan nappiin.

Eli Yhdysvallat on toistanut Britannia ”Suuren Pelin” Venäjää vastaan Aasiassa (johon tuo 1850-luvun Krimin sota liittyi) ja pelaa sitä nyt luokkaa 150 vuotta myöhemmin uudelleen.

Huomionarvoista on, että USA:n ulkopoliittisissa asiantuntijoissa oli kuitenkin merkittävä oppositio noille suunnitelmille, kuten George Kennan, jonka mukaan tuo politiikka on ollut USA:n historian suurin ulkopoliittinen virhe. Myös vuoteen 2008 USA:n Moskovan suurlähettiläänä toiminut ja seuraavan vuoden aikana CIA:n pääjohtajaksi ylennyt William Burns kertoi sähkeessään Moskovasta, että Ukrainan Nato-jäsenyys on punaisin kaikista takarajoista koko Venäjän poliittiselle luokalle. Angela Merkel puolestaan kertoi ajatelleensa, että Naton laajeneminen Ukrainaan on Venäjän kannalta sodanjulistus.

Ennen helmikuun 2014 presidentti Janukovitsin syrjäyttämistä suurin osa ukrainalaisista vastusti Nato-jäsenyyttä. Janukovits valittiin kahdesti, ensin vuonna 2009 ja sitten vuoden 2010 lopussa puolueettomuuden teemoilla Venäjän ja Euroopan sekä USA:n välissä.

Kuten tunnettua kylmän sodan historiasta, niin Yhdysvallat ei ole voinut sietää puolueettomuutta vaan on noudattanut (kommunistien opin mukaisesti) periaatetta: ”Jollet ole puolellamme olet meitä vastaan”.

Ao. vallankaappauksen tapahduttua Itä-Ukraina irrottautui Kiovan hallinnasta eikä hyväksynyt vallankumouksen myötä noussutta uutta johtoa. Venäjä puolestaan varmisti, ettei Krim joudun Naton käsiin. Sota alkoi.

Sachs korostaa, että USA on koko ajan käynyt sotaa Venäjää vastaan, mutta tuon sodan voittaminen on mahdotonta. Sota voi pahimmillaan päätyä täydelliseen ydinsotaan.

Itse vedän yhteen: Venäjän kannalta kyse on eloonjäämiseen liittyvästä sodasta. Toki niin on Ukrainallakin, mutta pitäytymällä puolueettomuudessa, olisi nähdäkseni Ukraina edelleen alueeltaan sama kuin mikä se oli vuonna 1991.

Koko ajan, kun prosessi on edennyt vuodesta 2008 eteenpäin, on Venäjä esittänyt vaatimuksia em. ajatusten pohjalta. Länsi (USA, EU ja isot Euroopan maat) ja Ukraina ovat aina tyrmänneet ne. Sitten Venäjä on edennyt ja esittänyt uudet näkökohtansa, jota ovat tulleet tyrmätyksi. Näitä Venäjä on esittänyt vuoden 2023 loppuun asti. Sen jälkeen Venäjä on jatkanut sotaa, koska sodan lopettaminen ei takaisi Venäjän turvallisuusnäkökohtia. Kun sota on aloitettu, on sen lopettaminen vaikeaa. Vielä huhtikuun 2022 alussa jatkuivat Istanbulin rauhanneuvottelut hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta sitten tuli Boris Johnson ja kehotti Zelenskyä irtautumaan lähes valmiista sopimuksesta. Sota alkoi täysillä.

Ukraina puolestaan koko ajan kokee tappiota ja näkee mahdottomana sodan lopettamista, koska joutuisi suuriin alueluovutuksiin. Vuodesta toiseen Ukrainan asema on heikentynyt ja todennäköiset alueluovutukset kasvavat, joten rauhaa ei tule.

Sachs: todennäköisesti ydinsotaa ei kuitenkaan tule, koska Venäjä on voittamassa tavanomaisin asein Ukrainassa. Jos kuitenkin Lännen sijaissota Venäjää onnistuisi olisi laaja ydinsota edessä.

Yhteenveto: koko tämä sijaissota on sotaa Yhdysvaltojen valta-aseman vahvistamisesta maailmalla. Nyt se kuitenkin on häviämässä ja samalla tuhoaa Ukrainaa. Kyseessä on 30 vuotta kestänyt USA:n syvän valtion toiminta ao. asiassa.

Eurooppalaiset johtajat ovat puolestaan menettäneet täysin järkensä. Reilu parikymmentä vuotta sitten Sachsin sanomisia olisi pidetty aivan kurantteina. Nyt kuitenkin pää on kääntynyt ihan kummaan asemaan, ja noista on tullut pahimmanlaatuisia sotahaukkoja. Myöskään eurooppalaisten johtajien puheissa ei ole useinkaan totuutta mukana.

Sachs kuitenkin pohtii, ovat nuo johtajat täysin tietämättömiä, tyhmiä, itsesuggestion seurauksia vai tietoisia harhaanjohtajia.

Mainittakoon, että Sachs toimi mm. Boris Jeltsinin neuvonantajana, mutta Sachsin mukaan nimenomaan USA:n toimet alkoivat heti toimimaan Venäjää vastaan. Lottaz muistuttaa, että juuri tuolloin oli runsaasti liennytystä tavoittelevia ulkopolitiikan toimijoita kuten Kennanin lisäksi Jack Matlock, mutta nämä siis hävisivät syvälle valtiolle. Tuosta löytyy Youtubesta edelleen mm. Kissingerin ja Matlockin keskustelu, jossa toimittaja antoi molempien tuoda näkökohtansa esille.

Kissinger kannatti tuossa 1994 keskustelussa Naton laajentumista ja kun toimittaja kysyi että onko Venäjä uhka. Kissinger vastasi, ettei ole. Edelleen Kissinger kertoi kysyttäessä, että tuo tulee ärsyttämään Venäjää. Kissinger perusteli Naton laajentamista seuraavalla lauseella: ”jos et pysty ärsyttämään Venäjää, kun se on heikko, mitä voit tehdä, kun se on vahva?” Olen itsekin nähnyt tuon haastattelun. Logiikka on siis aivan järjetön; koska tulevaisuudessa voi olla konflikti, niin konflikti kannattaa aloittaa heti. Ei minkäänlaista ajatusta, että kannattaisi tavoitella rauhaa.

Sachs käy vielä läpi USA:n syvän valtion toimijoiden ylimielisyyttä ja maailman hallinnan tavoitteita. Silti pienet pelurit kuten Brzezinsky ja Kissinger ovat tulleet myöhemmin toisiin ajatuksiin, mutta uudet hemmot ovat nyt keulakuvina.

Sachs kertoo, kuinka vuoden 1948 eräässä ulkopoliittisessa asiakirjassa sanotaan, että koska USA:lla on maailman suurin vauraus, tulee muu maailma meille kateelliseksi. Siksi meidän pitää suojella jämäkästi etujamme. Sachsin mukaan tuo on hyvin paljastava kertomus Yhdysvaltojen politiikasta.

Seuraavassa vielä Sachsin alussa mainittu kirjoitus lainattuna suomeksi.

     ***     ***     ***

Ukraina: Amerikan pitkäkestoinen sijaissota Venäjää vastaan

Eisenhowerin varoitus siitä, että tieteellisteknologinen eliitti kaappaisi Yhdysvaltojen politiikan, antaa erityisen syyn sille, miksi Yhdysvallat jatkaa Ukrainan sotaa: Ukrainasta on tullut ainutlaatuinen, laajamittainen elävä laboratorio tekoälysodankäynnille.

Jeffrey D. Sachs Sybil Fares

21. heinäkuuta 2026 Common Dreams

Jäähyväispuheessaan tammikuussa 1961 Dwight Eisenhower varoitti amerikkalaisia ​​“sotilas -teollisen kompleksin hankkimasta perusteetonta vaikutusvaltaa, olipa se sitten tavoiteltua tai ei ”, ja vaarasta, että “julkinen politiikka voisi itsestään joutua tieteellisteknologisen eliitin vangiksi ”. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Eisenhowerin varoitukset ovat toistuvasti ja traagisesti osoittautuneet oikeaksi. Amerikan demokratia roikkuu hiuskarvan varassa, kun taas sotilasteollinen kompleksi, johon nyt kuuluu myös Piilaakso, johtaa Amerikan ulkopolitiikkaa amerikkalaisten vastustuksesta huolimatta.

Tavoitteena on Amerikan ylivalta, joka tarkoittaa amerikkalaisen eliitin kiistatonta vaurautta, valtaa ja etuoikeuksia, joita mikään muu kansakunta tai kansakuntaryhmä ei voi rajoittaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Wall Street , sotilasurakoitsijat, Piilaakso ja öljy-yhtiöt kontrolloivat Amerikan ulkopolitiikkaa maksimoidakseen eliitin vaurauden ja pääsyn globaaleihin resursseihin, toimitusketjuihin ja strategisiin pullonkaulapisteisiin. Muun maailman on määrä tukea näitä tavoitteita.

Kuvateksti ja linkki: John Roberts on Yhdysvaltain politiikan suurin huijari

Kuvateksti ja linkki: Saatat olla seuraava: Trumpin Gestapo-taktiikat pahenevat

Sotilasteollisuuskompleksi käyttää työkalupakkia, jota tiivistämme “hallinnon valvonnaksi”, ja jonka tarkoituksena on alistaa muut maailman hallitukset Yhdysvalloille. Hallinnon valvonnan instrumentteihin kuuluvat kaupan esteiden asettaminen tai poistaminen; teknologioiden saatavuus tai niiden kieltäminen; taloudellisten pakotteiden käyttöönotto tai poistaminen ; ulkomaisen median omistaminen ja manipulointi; vaihtelevassa määrin vaaleihin puuttuminen; poliittiset salamurhat, värivallankumoukset, CIA:n tukemat vallankaappaukset; ulkomaisten pankkipakojen lietsominen ja hätälainojen myöntäminen osavaltioiden antaessa taipumuksensa; ulkomaisten varojen jäädyttäminen ja vapauttaminen; ulkomaisten virkamiesten kohdistaminen korruptioväitteisiin, luovuttamiseen tai kidnappauksiin; ja kun mikään näistä ei riitä hallinnon hallintaan, suora sota. Yhdysvaltojen valitsemat sodat (oikeastaan ​​sodat hallinnon valvonnasta) ovat jatkuvia ja tuottoisia sotateollisuudelle, vaikka syvävaltiot tyypillisesti haluavat, että muut hallitukset antavat periksi ilman taistelua.

Geopoliittiset käännekohdat ja Amerikan ylivalta

Zbigniew Brzezinskin teoksessa Suuri shakkilauta (1997) esitettiin hallinnon hallinnan tavoite huomattavan avoimesti. Euraasia on lauta, jolla Amerikan globaali ylivalta on turvattava. Menestyäkseen Amerikan tulisi hallita "geopoliittisia keskipisteitä", eli valtioita, jotka sinänsä eivät ole Amerikalle tärkeitä, mutta ovat hyödyllisiä toisen suurvallan heikentämisen kannalta. Brzezinski nimesi keskeisiä geopoliittisia keskipisteitä, joista tärkein oli Ukraina. Hän julisti toistuvasti, että Venäjä ilman Ukrainaa lakkaa olemasta suurvalta. Hän tunnisti Iranin toiseksi keskipisteeksi. Iranin hallinta turvaa Amerikan otteen Persianlahdella, Lähi-idän öljyvaroilla ja Kaspianmeren alueella. Ei ole yllätys, että Yhdysvaltojen sodat raivoavat molemmissa paikoissa.

Yhdysvallat ei halua turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Se haluaa ensisijaisuutta, mikä on aivan eri asia.

Tämä on tärkeää ymmärtääkseen kuuden näennäisesti erilaisen presidentin päätöksiä, jotka kaikki noudattivat samaa johdonmukaista Ukrainan-politiikkaa. Bill Clinton pyrki laajentamaan Natoa Ukrainaan ja muihin Venäjän rajavaltioihin laskelmien Venäjän olevan liian heikko vastustaakseen sitä. Hän ja myöhemmät presidentit olettivat, että Venäjä lopulta hyväksyisi heikentyneen globaalin asemansa, hyväksyisi Naton todellisuuden rajoillaan ja asettuisi alisteiseen rooliin raaka-aineiden toimittajana lännelle Amerikan järjestämässä Euraasiassa.

Clinton käynnisti Naton laajentumisen 1990-luvulla George Kennanin varoituksesta huolimatta, jonka mukaan se oli " koko kylmän sodan jälkeisen ajan amerikkalaisen politiikan kohtalokkain virhe ", ja huolimatta Yhdysvaltojen Mihail Gorbatšoville vuonna 1990 antamista laillisesti sitovista vakuutteluista, että Nato ei liikkuisi "tuumaakaan itään ". George W. Bush vetäytyi ohjusohjussopimuksesta ja Bukarestissa vuonna 2008 sitoutti Ukrainan ja Georgian Naton jäseniksi, ylittäen siten sen, mitä silloinen Moskovan-suurlähettiläs ja myöhemmin CIA:n johtaja William Burns yksityisesti kutsui " kaikista kirkkaimmista punaisista takarajoista " koko Venäjän eliitille. Barack Obaman hallinto tuki Ukrainan vaaleilla valitun, puolueettoman hallituksen syrjäyttämistä vuoden 2014 Maidanissa (tiedämme tämän Victoria Nulandin siepatusta puhelusta, jossa hän keskustelee seuraavan pääministerin valinnasta ), ja tuki sitten uuden hallinnon pyrkimystä liittyä Natoon. Donald Trump lähetti ensimmäisellä kaudellaan Javelin-järjestelmiä Yhdysvaltojen tukemalle hallinnolle Kiovassa auttamaan taistelussa itsenäistä, venäjänkielistä Donbasia vastaan. Joe Biden hylkäsi Venäjän joulukuussa 2021 laatimat turvallisuussopimusluonnokset neuvottelematta ja kaatoi Venäjän ja Ukrainan välisen lähes valmiin sopimuksen Istanbulissa keväällä 2022, joka olisi lopettanut sodan. Ja niin sota jatkuu tähän päivään asti.

Trumpin tyhjät sodanvastaisen kampanjan lupaukset

Donald Trump kampanjoi vuonna 2024 miehenä, joka lopettaisi Amerikan ikuiset sodat. Tämä osoittautui kaukana totuudesta.

Vuosi 2025 alkoi näyttämöllä, johon kuului Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyn nöyryytys Valkoisessa talossa helmikuussa, Ukrainan "kortteja vailla" piiskaaminen ja maaliskuussa Yhdysvaltojen ja Kiovan välisen tiedustelutietojen jakamisen viikon mittainen keskeytys. Tuo viikko todisti kaksi asiaa. Ensinnäkin kyseessä on amerikkalainen sota: Ukrainalta riistettiin Yhdysvaltojen tiedustelutiedot vain muutamaksi päiväksi, ja sen syväiskukyky ja taistelukentän tuntemus heikkenivät näkyvästi. Toiseksi Valkoisen talon painostus ei tähtäsi rauhaan Moskovan kanssa, vaan Kiovan tottelevaisuuteen. Yhdysvaltain armeijan liitäntähana avattiin uudelleen, ja sitä seurasi huippukokousten ja puheluiden jälkeen Yhdysvaltojen sotilaallisen roolin järjestelmällisin eskalointi sitten vuoden 2022.

Kesäkuussa 2025 Trump allekirjoitti toimeenpanomääräyksen 14307 , ”Amerikkalaisen droonien vapauttaminen”, joka ohjaa amerikkalaisen drooniteollisen tukikohdan uudelleenrakentamista ja määrää, että Pentagonin ” on kyettävä hankkimaan, integroimaan ja kouluttamaan edullisia ja tehokkaita drooneja”. Heinäkuussa puolustusministeri Pete Hegseth järjesti droonien esittelyn Pentagonissa ja poisti hankintarajoituksia ”vapauttaakseen” sotilaallisen droonien vallan. Samassa kuussa puhelussa Zelenskyin kanssa Trump kysyi Financial Timesin myöhemmän raportin mukaan, voisiko Ukraina iskeä Moskovaan, jos sille annettaisiin pidemmän kantaman aseita.

Kesäkuusta 2025 lähtien Yhdysvallat toimitti tiedustelutietoja Ukrainan pitkän kantaman lennokkikampanjaan Venäjän jalostamoja, putkistoja ja voimalaitoksia vastaan, muokaten reittisuunnittelua, korkeutta, ajoitusta ja tehtäväpäätöksiä; joidenkin virkamiesten mukaan se asetti itse kohteiden prioriteetit. Elokuussa koitti Alaskan huippukokous, joka viittasi diplomatiaan, mutta samaan aikaan Ukrainalle myytiin pitkän kantaman hyökkäysammuksia , joista eurooppalaiset liittolaiset maksoivat. Lokakuuhun mennessä Trump oli virallisesti valtuuttanut Pentagonin ja tiedustelupalvelut luovuttamaan Ukrainalle kohdistustietoja iskuista Venäjän sisämaassa sijaitsevaan Venäjän energiainfrastruktuuriin. Bidenin hallinto itse oli kieltäytynyt tästä liian eskaloituneena toimenpiteestä, kun taas Washington painosti Nato-liittolaisia ​​tekemään samoin ja keskusteli avoimesti Tomahawkeista, joiden kantama oli riittävä Moskovaan. Kaiken tämän ajan CIA:n johtaja John Ratcliffe piti viraston läsnäolon Ukrainassa korkeimmalla tasolla, lisäsi sen ohjelmien rahoitusta siellä, koordinoi Ukrainan iskuja Venäjän jalostamoihin jakamalla tiedustelutietoa infrastruktuurin haavoittuvuuksista ja ohjasi kärsivällisesti Trumpia siunaamaan kampanjaa. Kävi ilmi, että Yhdysvallat oli käyttänyt miljardeja Ukrainan lennokkiohjelman rakentamiseen alusta alkaen, CIA:n tukemassa ponnistelussa koko ajan.

Trump valehtelee jatkuvasti, ja suuri osa siitä on turhamaisen ja huolimattoman miehen improvisaatiota. Mutta seurauksellinen valehtelu on järjestelmällistä ja yhteen suuntaan: sotilasteollisen kompleksin palveluksessa.

Laboratorio

Eisenhowerin varoitus siitä, että tieteellisteknologinen eliitti kaappaisi Yhdysvaltojen politiikan, tarjoaa erityisen syyn sille, miksi Yhdysvallat jatkaa Ukrainan sotaa. Ukrainasta on tullut ainutlaatuinen, elävä laboratorio tekoälysodankäynnille laajassa mittakaavassa: miljoonia drone-lentoja, jatkuva sopeutumiskilpailu vertaisvastustajaa vastaan ​​ja tuhansia tunteja taisteludataa, joka muodostaa maapallon arvokkaimman sotilaallisen tekoälyresurssin.

Tämän keskiössä on CIA:n alkupääomasta syntynyt Palantir, joka johtaa Pentagonin Maven-kohdistushanketta ja on pujottanut Britannian turvallisuusjärjestelmän läpi pyöröoven kautta, johon kuuluu entinen MI6-päällikkö yli 30 yrityksen palkkaaman tai sopimussuhteisen brittiläisen virkamiehen joukossa. Sen toimitusjohtaja kerskuu avoimesti, että Palantirin ohjelmisto suorittaa " suurimman osan Ukrainan tekemästä kohdistuksesta". Tammikuussa 2026 Ukrainan puolustusministeriö ilmoitti, että Palantir rakensi "Brave1-tietohuonetta" syöttääkseen todellista taistelukenttädataa sieppauslennokkien tekoälyaivoihin. Toukokuussa ministeri ja toimitusjohtaja keskustelivat jo laajennetusta yhteistyöstä taistelukenttäanalyysissä ja sotilassuunnittelussa, ja ministeriö lupasi "siirtää sodan Venäjän alueelle ".

Iran ei myöskään ole erillinen tarina Ukrainan saagasta. Muistakaa, että Brzezinskin maantieteessä Persianlahdelta Kaspianmeren kautta kulkeva kaari on toinen suuri palkinto, ja Iran on sen keskeinen keskus. Ukrainalaiset torjuntaryhmät on sijoitettu Jordaniaan Iranin lennokkeja vastaan ; Venäjää vastaan ​​todistettuja lennokkien vastajärjestelmiä markkinoidaan Persianlahdella. Kaksi geopoliittista keskuspistettä, yksi shakkilauta ja yksi näiden kahden valitun sodan perimmäinen lähde: sotilasteollisuuskompleksi.

Kissingerin kehotus Yhdysvaltojen ystäville

Henry Kissingerille annetaan tunnetusti kunnia totuuden kertomisesta kansoille, jonka Yhdysvallat käyttäisi ja hylkäisi: Yhdysvaltojen vihollisena oleminen voi olla vaarallista, mutta ystävänä oleminen on kohtalokasta.

Ukraina on kuolemassa amerikkalaisten käsissä. Kolmekymmentä vuotta siitä, kun Brzezinski viittasi Ukrainaan Amerikan ylivallan keskeisenä geopoliittisena keskuksena, Ukraina on väestöllisesti tyhjentynyt ja alueellisesti katkaistu, sen energiaverkko on murskattu, vaalit on keskeytetty ja politiikka on supistunut korruptoituneiksi palatsijuonitteluiksi. Tämän kuun välirikon Kiovassa osoittaa, että keskellä sitä, mitä länsimainen media kutsuu Ukrainan suureksi paluuksi, Zelensky hajotti hallituksensa neljännen kerran sodassa; lähetti pääministerinsä Washingtonin suurlähetystöön hoitamaan "keskeistä kumppania"; ja erotti summittaisesti Myhailo Fedorovin , suositun ministerin, jota juhlitaan drone-ekosysteemin arkkitehtinä. Maa, joka todella voittaa sotansa, ei käyttäydy näin.

Syvintä julmuutta on se, että Venäjä pyrki toistuvasti ja 30 vuoden ajan sellaiseen turvallisuusjärjestelyyn Yhdysvaltojen kanssa, jossa molemmat maat ja niiden naapurustot eläisivät rauhassa, keskinäisessä kunnioituksessa ja jakamattomassa turvallisuudessa. Yhdysvallat ei kuitenkaan halua turvallisuutta keskinäiseen kunnioitukseen. Se haluaa ensisijaisuutta, mikä on aivan eri asia. Samalla se uhraa Ukrainan ja Iranin omalle ylimielisyydelleen.

Rauha Ukrainassa edellyttää vain, että Yhdysvallat luopuu vuosikymmeniä ylläpitämästään ylimielisyydestä, jonka mukaan Venäjä voidaan painostaa antautumaan, ja sen sijaan hyväksyy Ukrainan puolueettomana siltana Euroopan ja Venäjän välillä sen sijaan, että se olisi geopoliittinen käännekohta, jota voitaisiin käyttää Venäjää vastaan. Eisenhower näki ennalta, miksi rauhan hyväksyminen olisi niin vaikeaa: Sotilasteollisuuskompleksi ei ainoastaan ​​vaikuta politiikkaan; se määrittelee sen. Siihen asti, kunnes amerikkalaiset saavat demokratian takaisin Palantirilta, BlackRockilta , SpaceX:ltä, Chevronilta ja heidän kaltaisiltaan, taistelukentän "laboratoriot" pysyvät auki, ja Ukraina maksaa kohtalokkaan hinnan amerikkalaisesta "ystävyydestä".