Pax Americana 2025

Pax Americanan tilanne ja tavoitteet Trumpin kauden alussa 2025

Siteeraan soveltuvin osin Foreign Affairs -lehden artikkelia nimeltään: Miksi menestys ulkomaille tekee omasta maasta epäonnistuneen.

(The Strange Triumph of a Broken America - Why Power Abroad Comes With Dysfunction at Home? Michael Beckley, Published on January 7, 2025)

[Laitan omia huomioitani hakasulkuihin]

     ***     ***     ***

Kaikesta päätellen Yhdysvallat on sekaisin. Kaksi kolmasosaa amerikkalaisista uskoo, että maa on väärillä raiteilla, ja lähes 70 prosenttia arvioi talouden "huonoksi" tai "huonoksi". Kansalaisten luottamus hallitukseen on pudonnut puoleen, vuoden 2000 40 prosentista nykyiseen 20 prosenttiin.

Rakkaus maahan on myös hiipumassa, ja vain 38 prosenttia amerikkalaisista sanoo nyt, että isänmaallisuus on heille "erittäin tärkeää", kun se vuonna 2000 oli 70 prosenttia. Kongressin polarisaatio on saavuttanut korkeimman pisteensä (sisällisodan) jälleenrakennuksen jälkeen, ja väkivallan uhka poliitikkoja kohtaan on lisääntynyt.

Yhdysvaltain entinen presidentti Donald Trump kohtasi kaksi salamurhayritystä matkalla takaisin Valkoiseen taloon ja voitti kansanäänestyksen, vaikka monet amerikkalaiset uskovat hänen olevan fasisti.

Jotkut tutkijat vetävät yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen ja Weimarin Saksan välille. Toiset vertaavat Yhdysvaltoja Neuvostoliittoon sen viimeisinä vuosina - hauras vanhusten johtama valtakunta, joka mätänee sisältäpäin. Toiset taas väittävät, että maa on sisällissodan partaalla.

Kuitenkin maan osuus maailman vauraudesta on suunnilleen yhtä suuri kuin 1990-luvulla, ja sen ote globaaleista valtimoista - energiasta, rahoituksesta, markkinoista ja teknologiasta - on vahvistunut. Kansainvälisesti Yhdysvallat on saamassa liittolaisia, kun taas sen päävastustajat Kiina ja Venäjä ovat yhä enemmän taistelussa. Inflaatio, massiivinen velkaantuminen ja heikko tuottavuus ovat edelleen vakavia huolenaiheita, mutta ne kalpenevat muiden suurvaltojen taloudellisten ja demografisten vastatuulien rinnalla.

[FA:n artikkeli ei näytä ottavan huomioon Kiinan vahvistumista, jossa ostovoimapariteetilla mitattuna Kiina on selvä ykkönen, ja mainittuna aikajänteenä USA on siis pudonnut kakkoseksi. Myöskään Brics-liittouman etenemistä ei näemmä huomioida].

Tämä on amerikkalaisen vallan paradoksi: Yhdysvallat on jakautunut maa, jonka katsotaan jatkuvasti olevan taantumassa, mutta se on jatkuvasti maailman rikkain ja voimakkain valtio - jättäen kilpailijat taakseen.

[Tämä pitää toki pääosin paikkaansa; tähän yhdistyy Yhdysvaltojen 750 sotilastukikohtaa ympäri maailman, joiden toimintaa pystytään rahoittamaan paljolti (fiat-) dollarin reservivaluutan aseman ansiosta.]

Kuinka tällainen valta-asema voi syntyä epäjärjestyksestä? Vastaus on, että Yhdysvaltojen tärkeimmät voimavarat - sen valtava maa, dynaaminen väestörakenne ja hajautetut poliittiset instituutiot - luovat myös vakavia vastuita. Toisaalta maa on taloudellinen linnoitus, täynnä resursseja ja siunattu valtamerirajoilla, jotka suojaavat sitä hyökkäykseltä ja yhdistävät sen maailmankauppaan. Toisin kuin kilpailijansa, joiden väestö vähenee, Yhdysvalloissa on kasvava työvoima, jota tukee korkea maahanmuutto. Washingtonin poliittisesta umpikujasta huolimatta maan hajautettu järjestelmä antaa mahdollisuuden dynaamiselle yksityiselle sektorille, joka omaksuu innovaatioita kilpailijoitaan nopeammin. Nämä rakenteelliset edut pitävät Yhdysvallat edellä - vaikka sen poliitikot riitelevät.

[Edelliseen pitää lisätä, että Yhdysvallat on onnistunut alistamaan Britannian (ja Kanadan, Australian sekä Uuden Seelannin), useat Latinalaisen Amerikan maat, Euroopan Unionin, Japanin, Etelä-Korean sekä Taiwanin vasalleikseen, jotka toteuttavat Yhdysvaltojen talous-, sotilas- ja tarvittavia muita politiikkoja.]

Jutussa myös todetaan, että  Yhdysvallat pyrkii johtamaan maailmannäyttämöllä, mutta usein sillä ei ole resursseja tavoitteidensa täydelliseen saavuttamiseen, mikä tahattomasti ruokkii kalliita konflikteja.

[Tässä selvästi tarkoituksellisesti jätetään huomioimatta, että kalliit konfliktit ovat päivänselvästi tavoiteltu olotila. Noista on Yhdysvaltojen eliitille (sotateollisen kompleksin edunsaajille) selvää hyötyä, joiden haittoja muille osapuolille eliitin hallussa oleva valtamedia pyrkii häivyttämään. Esimerkiksi myös sodat Euroopassa ovat Yhdysvaltojen selkeä etu.]

Yhdessä nämä haavoittuvuudet – kotimainen pirstoutuminen ja strateginen maksukyvyttömyys – uhkaavat Yhdysvaltojen vakautta ja turvallisuutta luoden kaksinaisuuksia, jotka määrittelevät sen vallan. Taloudellinen nousukausi elää rinnakkain kansalaisten romahduksen kanssa. Vertaansa vailla oleva aineellinen vahvuus tuhlataan usein holtittomalla ulkopolitiikalla. [Kts. edellä, niin kyse on siis rahanpesusta.]

Kauppa ja maahanmuutto rikastuttavat maata, mutta rasittavat sen yhteiskuntarakennetta ja tuhoavat työväenluokan yhteisöjä. Amerikan johtajien haasteena on navigoida näissä ristiriidoissa. Jos Yhdysvallat pystyy tasapainottamaan tavoitteensa resurssiensa kanssa ja kuromaan umpeen sisäiset kuilunsa, se voisi paitsi säilyttää valtansa myös edistää vakaampaa maailmanjärjestystä. [USA ei siis oikeasti tavoittele vakaampaa maailmanjärjestystä]. Muuten amerikkalaisen vallan paradoksi saattaa jonain päivänä romahduttaa kaiken. [Näin voi tietenkin käydä].

Yhdysvaltojen osuus maailman bruttokansantuotteesta on 26 prosenttia, sama kuin 1990-luvun alun "yksinapaisen hetken" aikana. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen ja euroalueen taloudet olivat kooltaan lähes yhtä suuret, mutta nykyään Yhdysvaltain talous on kaksi kertaa suurempi. [Totta, varsinkin Eurooppaan verrattuna. Mutta vertailu muualle maailman edellyttää ostovoimapariteetin kautta tehtyä vertailua, joka antaa varsin erilaiset luvut].

FA:n jutussa edelleen todetaan, että esimerkiksi japanilaisten varakkuus yhdysvaltalaisiin verrattuna on laskenut 30 vuodessa valtavasti. [Tässä täytyy huomauttaa, että tuo varakkuus Yhdysvalloissa keskittyy paljolti varakkaaseen väkeen, eikä väestön enemmistöön, joka on kuitenkin paremmassa asemassa kuin monen muun maan köyhällistö. Lisäksi Japanin talous lähti laskuun vuoden 1985 Plaza -sopimuksen myötä, jolla muutettiin jenin ja dollarin suhdetta niin, että Japani vajosi pitkäaikaiseen talouden stagnaatioon. Nöyrää väkeä nuo japanilaiset].

Tämä yksilöllisen vaurauden ja pelkän taloudellisen koon yhdistelmä erottaa Yhdysvallat. Toisin kuin Kiina ja Intia (jotka ovat väkirikkaita mutta köyhiä) tai Japani ja Länsi-Euroopan maat (jotka ovat pieniä mutta varakkaita), Yhdysvallat yhdistää mittakaavan tehokkuuteen ja tuottaa vertaansa vailla olevaa aineellista voimaa.

USA:ssa tuottavuus on edellen positiivinen, vaikkakin lievästi. Sen sijaan Kiinaa ja Eurooppaa vaivaavat negatiiviset korot. [Onkohan tuo tieto negatiivisista koroista ajan tasalla; Suomen pankin tämän päivän luvut vaihtelivat 2,5 ja 3,0 prosentin paikkeilla].

Yhdysvaltain kokonaisvelka, mukaan lukien valtion, kotitalouksien ja yritysten velka, on massiivinen, 255 prosenttia BKT: stä vuonna 2024, ja liittovaltion velan korkomenot nousevat 14 prosenttiin, lähestyen maan puolustusbudjettiin käytettyä 18 prosenttia. Mutta se jää edelleen kehittyneiden talouksien keskiarvon alapuolelle, on edelleen selvästi alle Kiinan paisuvan velan, joka on yli 300 prosenttia suhteessa BKT: hen, ja on laskenut lähes 12 prosenttia vuoden 2021 huipustaan. [Mielestäni tässä kaunistellaan lukuja. Korona-ajan äkkinousu on osittain palautunut, mutta ei osoita kuitenkaan velkasuhteen pysyvää paranemista. Myöskään USA:n ja Kiinan ero 250/300 ei ole hirveän merkittävä].

Yhdysvallat on myös laajentanut sotilaallisia liittoutumiaan ja valvontaansa rahoitusjärjestelmissä, energiamarkkinoilla, kuluttajapohjassa ja teknologisessa kehityksessä, mikä lisää sen kykyä muokata järjestelmää, jossa muut maat toimivat. [Kätevää, eikö totta. Asiaa auttaa, kun on nöyriä liittolaisia ja loput osallisia olosuhteiden pakosta.]

Valuutan osuus maailman keskuspankkivarannoista on nyt lähes 60 prosenttia, kun se vuonna 2004 oli 68 prosenttia. Sitä käytetään noin 70 prosentissa sekä rajat ylittävistä pankkiveloista että valuuttamääräisten velkojen liikkeeseenlaskusta - vuodesta 2004 - ja lähes 90 prosentissa maailmanlaajuisista valuuttakaupoista.

[Totta, selkeästi Brick-liittouman yksi keskeinen olemassaolon syy on ollut luoda dollarin dominassin ulkopuolinen järjestelmä. Hanke on edennyt, mutta hitaasti.]

Dollarin hallitseva asema antaa Washingtonille mahdollisuuden asettaa pakotteita, varmistaa alhaisemmat lainakustannukset ja sitoa muiden maiden kohtalot omiinsa. [Niinpä niin].

Ulkomaiset hallitukset, joilla on suuret dollarivarannot, ovat käytännössä sitoutuneet järjestelmään, jossa Yhdysvaltojen taloudellinen terveys tukee heidän vaurauttaan, mikä saa heidät epäröimään toimia - kuten valuutan devalvaatioita tai pakotteita - jotka voivat lopulta vahingoittaa heidän omia etujaan. [Niinpä niin, osa kaksi].

Yhdysvaltojen energiamuutos on entisestään vahvistanut Washingtonin maailmanlaajuista vaikutusvaltaa. [Merkelin - Scholzin energiamuunnos Saksassa toimi päinvastoin.]

Yhdysvallat oli aikoinaan maailman suurin energian tuoja, ja se on nyt johtava öljyn ja maakaasun tuottaja ohittaen Venäjän ja Saudi-Arabian. Samaan aikaan se on ottanut käyttöön energiatehokkuuden ja uusiutuvan teknologian, mikä on vähentänyt hiilidioksidipäästöjä henkeä kohden. Tämä energiabuumi on pitänyt Yhdysvaltojen öljyn ja kaasun hinnat alhaisina jopa kansainvälisten konfliktien aikana.

Esimerkiksi eurooppalaiset yritykset maksavat tällä hetkellä kaksi tai kolme kertaa enemmän sähköstä ja neljästä viiteen kertaa enemmän maakaasusta, mikä saa jotkut ulkomaiset valmistajat siirtymään Yhdysvaltoihin. [Nord Streamin räjäytyksellä oli yksi selvä hyötyjä: Yhdysvallat. Juuri siksi USA vastusti julkisesti ao. putkihanketta pitkään, kunnes Biden ilmoitti hävittävänsä sen.]

Energiantuotanto on myös auttanut Washingtonia eristämään itsensä ja liittolaisensa ulkomaiselta pakottamiselta. [Totta, ja päinvastoin kuin EU:n poliitikot ovat toimineet].

Esimerkiksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan Yhdysvallat pystyi auttamaan venäläisestä energiasta vahvasti riippuvaista Eurooppaa paikkaamaan vajeensa lähettämällä sille öljyä ja kaasua. [Kovaan hintaa, tietty].

Samaan aikaan valtavat amerikkalaiset kuluttajamarkkinat, jotka vastaavat Kiinan ja euroalueen yhteensä, painostavat ulkomaisia yrityksiä ja hallituksia mukautumaan Yhdysvaltain kauppapolitiikkaan säilyttääkseen pääsyn maailman tuottoisimpaan tulonlähteeseen. [Kuten sanottua, niin Ukrainan sota pakotteinen ja Nord Streamin räjäytys ovat hyödyttäneet lähinnä Yhdysvaltoja. Ei tietenkään sattumaa].

Yhdysvaltalaiset yritykset tuottavat yli 50 prosenttia maailman korkean teknologian voitoista, kun taas Kiina saa vain kuusi prosenttia. Tämä innovaatioetu asettaa yhdysvaltalaiset yritykset toimitusketjujen kriittisiin kohtiin, jolloin Washington voi kiertää tuotantoverkkoja, kuten sen Kiinaa koskevien monikansallisten puolijohderajoitusten koordinointi osoittaa.

Lisäksi Yhdysvallat on laajentanut sotilasliittojaan vahvistaen kykyään ympäröidä kilpailijat ja projisoida valtaa Euraasiassa. Nato on toivottanut Suomen ja Ruotsin tervetulleiksi, kun taas Indopasifisella alueella AUKUSin ja Quadin eli Quadrilateral Dialoguen kaltaiset aloitteet ovat syventäneet Australian, Intian ja Japanin välisiä siteitä. Aiemmin kireät suhteet - kuten Japanin ja Etelä-Korean tai Yhdysvaltojen ja Filippiinien väliset suhteet - paranevat, mikä tasoittaa tietä laajemmalle puolustusyhteistyölle ja pääsylle Yhdysvaltain sotilastukikohtaan.

[Jostain syystä porukat ajattelevat, että USA toimii maailmalla - kuten Suomessa - koska haluaa auttaa meitä.]

Yhdysvallat houkuttelee myös inhimillistä pääomaa ja houkuttelee vuosittain tuhansia tutkijoita, insinöörejä ja yrittäjiä ympäri maailmaa. Vaikka matalan osaamistason työntekijöiden maahanmuutto on alentanut palkkoja joillakin aloilla, se on myös auttanut henkilöstöä keskeisillä aloilla, kuten vähittäiskaupassa, elintarvikepalveluissa, maataloudessa ja terveydenhuollossa, varmistaen, että nämä alat jatkavat toimintaansa toimitusketjun häiriöiden ja kansanterveyskriisien aikana.

Yhdessä korkeamman syntyvyyden kanssa yli miljoonan maahanmuuttajan keskimääräinen vuotuinen tulo tekee Yhdysvalloista ainoan suurvallan, jonka tärkeimmän työikäisen väestön ennustetaan kasvavan koko tämän vuosisadan ajan. Sitä vastoin muut johtavat vallat kohtaavat jyrkkää laskua: vuosisadan loppuun mennessä Kiinan 25–49-vuotiaiden työntekijöiden määrän ennustetaan laskevan 74 prosenttia, Saksan 23 prosenttia, Intian 23 prosenttia, Japanin 44 prosenttia ja Venäjän 27 prosenttia.

Silti USA:n sekä köyhyysaste että väkivaltarikosten määrät ovat edelleen suurempia kuin Länsi-Euroopassa. Sosiaaliturva ja Medicare auttavat eläkeläisiä, mutta työikäiset amerikkalaiset saavat paljon vähemmän tukea. Tämä ero luo jyrkän kontrastin: rikkaimmat amerikkalaiset ovat rikkaimpia ihmisiä vapaassa maailmassa, mutta köyhimmät amerikkalaiset ovat todennäköisimmin nälkäisiä.

Kiistanalaisin USA:n sisäisistä eroista on kaupunkien ja maaseudun jakautuminen, jota ironisesti ohjaavat samat tekijät, jotka ovat luoneet Yhdysvaltojen vaurauden yleisesti: mantereen mittakaava, hajautetut instituutiot ja maahanmuuton vauhdittama kasvu. 

Yhdysvaltain järjestelmä on siten köyhdyttänyt maaseutualueita ja voimaannuttanut niitä poliittisesti, mikä uhkaa amerikkalaisen demokratian vakautta.

Pohjois -Amerikan vapaakauppasopimus 1990 -luvulla ja se, mitä tutkijat kutsuvat "Kiina-shokiksi" seuraavalla vuosikymmenellä, jotka molemmat lähettivät työpaikkoja ulkomaille, tyhjensivät amerikkalaiset teollisuuskaupungit.

Vuosina 2000–2007 Yhdysvallat menetti 3,6 miljoonaa valmistusteollisuuden työpaikkaa, jota seurasi vielä 2,3 miljoonaa vuoden 2008 finanssikriisin ja sitä seuranneen taantuman aikana.

Maaseutukaupungit, jotka ovat usein riippuvaisia yhdestä tehtaasta kaupan ja verotulojen saamiseksi, kärsivät eniten. Kun työpaikat katosivat, sinikaulustyöntekijät pakotettiin matalapalkkaisille aloille, kuten rakentamiseen, maatalouteen, varastointiin ja vähittäiskauppaan. Näillä aloilla maahanmuutto alensi vähiten koulutettujen syntyperäisten työntekijöiden tuloja 0,5–1,2 prosenttia jokaista maahanmuuttajatyövoiman tarjonnan prosentin nousua kohden kansallisten tiede-, tekniikka- ja lääketieteen akatemioiden kattavan katsauksen mukaan.

Vaikka kaupunkialueet, joilla on monipuolinen yksityisen sektorin talous, pystyivät toipumaan muutaman vuoden kuluessa finanssikriisistä, lähes puolet maan maaseutumaakunnista ei ollut vieläkään saavuttanut taantumaa edeltävää työllisyystasoa vuoteen 2019 mennessä: vuosina 2000–2019 94 prosenttia uusista työpaikoista Yhdysvalloissa luotiin kaupunkialueilla. Lisäksi sekä kulut, että niiden nousu ovat suurempia maaseudulla kuin kaupungeissa. Myös kuolleisuusluvut ovat useimmilla osa-alueilla maaseudulla suurempia.

Nämä taloudelliset muutokset näkyvät vaalikartalla. Vuoden 2024 presidentinvaaleissa ovensuukyselyt viittaavat siihen, että Trump kaksinkertaisti vuoden 2020 voittomarginaalinsa maaseudun äänestäjien keskuudessa 15 prosenttiyksiköstä 30 prosenttiyksikköön.

Samaan aikaan demokraatit saavat pääasiassa kaupunkien tukea korkeasti koulutetuilta valkoisilta, rodullisilta vähemmistöiltä, naisilta, nuoremmilta äänestäjiltä ja ei-uskonnollisilta yksilöiltä.

Puolueiden välinen kulttuurinen halkeama uhkaa yhä enemmän Yhdysvaltojen demokraattista vakautta. Kompromissin etsimisen sijaan kumpikin (isoista puolueista) osapuoli hyväksyi strategioita toisen syrjäyttämiseksi, mikä heikensi kansallista yhtenäisyyttä ja demokraattisia normeja.

Entä Globalismi?

Yhdysvaltojen maantieteelliset, demografiset ja poliittiset edut luovat toisen haavoittuvuuden: taipumuksen ajaa globaaleja etuja sitomatta riittäviä resursseja konfliktien estämiseksi. [Artikkelissa siis puhutaan ikäänkuin USA olisi jokin maailmanpoliisi].

Presidentti Theodore Roosevelt neuvoi johtajia "puhumaan pehmeästi ja kantamaan isoa keppiä", mutta Washington tekee nykyään usein päinvastoin: se puhuu kovaa, mutta sitten valmistautuu ja turvautuu tylsiin työkaluihin, kuten pakotteisiin tai ohjusiskuihin, kun heidät haastetaan. [Haastetaan; siis toimitaan omista, eikä USA:n lähtökohdista].

Tämä "kanahaukka" -lähestymistapa demoralisoi liittolaisia, provosoi vastustajia ja kärjistää konflikteja, jotka olisi voitu hillitä vahvemmalla sitoutumisella tai välttää paremmalla arvostelukyvyllä. [Tästä olen samaa mieltä].

Mikä pahempaa, oltuaan liian passiivinen rauhassa, Yhdysvallat joskus ylireagoi sodassa ja syöksyi suohon, kuten se teki Afganistanissa ja Irakissa 9/11-iskujen jälkeen. [Suohon syöksy oli siis nähdäkseni tavoitekin, .. ainakin niin, että konfliktin isoneminen ja piteneminen eivät olleet ongelmia, vaan ihan hyvää olotilaa rahanpesun kannalta. Huomionarvoista on, että Afganistanista lähdettiin, vasta kun Bidenin virkaanastumisen jälkeen oli selvää, että uusi konflikti saadaan piakkoin Itä-Eurooppaan].

Nämä taipumukset juontavat juurensa samoista ominaisuuksista, jotka tekevät Yhdysvalloista vahvan. Amerikkalaiset jättävät usein huomiotta globaalit asiat, koska valtameret suojaavat maataan ulkomaisilta uhilta ja koska Yhdysvaltain talous on suurelta osin omavarainen. [Ja jätetään ulko- ja sotapolitiikka syvälle hallinnolle].

Viennin osuus BKT:stä on vain 11 prosenttia, kun maailmanlaajuinen keskiarvo on noin 30 prosenttia. [Tosi on, mutta ehkä vertailu kuitenkin pitäisi tehdä suurten globaalien toimijoiden kanssa: kiinnostaisi vertailu Bricksin neljään ensimmäisen jäsenmaahan eli Brasiliaan, Venäjään, Intiaan ja Kiinaan].

Kuitenkin sama turvallisuus, vauraus ja vapaudet, jotka sallivat Yhdysvaltojen depriorisoida ulkopolitiikkaa, ajavat sitä myös puolustamaan globaaleja etuja. Vertaansa vailla olevalla voimalla Yhdysvallat tuntee olevansa pakotettu harjoittamaan politiikkaa kaikessa. [John Mearsheimerin ja Jeffrey Sachsin näkemykset lähtevät siis siitä, että USA kokee välttämättömäksi puuttua kaikkialla maailmassa oman valtansa vähenemiseen - välillä kovillakin otteilla - arvatenkin omasta mielestään oikeutetuksi, onhan nyt Yhdysvaltojen etu tärkeämpää kuin mikään muu]. 

Tätä impulssia vahvistaa hajautettu amerikkalainen järjestelmä - erityisesti sen vapaa media ja raivoisa kongressi -, joka antaa äänille, mukaan lukien diasporan väestön, yritysten, ihmisoikeusjärjestöjen ja kansallisen turvallisuuden byrokratian, puolustaa erilaisia toimia ulkomailla. [Vapaa media - jos puhutaan perinteellisesta valtamediasta - ei ole oikeasti olemassa. Läntinen valtamedia tuottaa yhdestä tuutista samoja otsikoita.]

Amerikan valtarakenne luo siten kilpailevia paineita irrottautumiseen ja sitoutumiseen. Tuloksena on ontto internationalismin muoto, joka on joskus johtanut pelotteen katastrofaalisiin epäonnistumisiin.

Esimerkiksi 1920-luvulla Yhdysvallat vastusti Saksan ja Japanin laajentumista, mutta ulkoisti täytäntöönpanon sopimuksille, kuten Kellogg-Briand-sopimukselle, joka kielsi sodan, ja Kansainliitolle, johon Washington sitten kieltäytyi liittymästä. Yhdysvallat veti joukkonsa Euroopasta vaatien samalla velkojen maksua liittolaisiltaan, jotka siirsivät kustannukset Saksalle, pahensivat sen taloudellista myllerrystä ja nopeuttivat sen liukumista natsismiin. 

Samaan aikaan Aasiassa Yhdysvallat luopui suunnitelmista merivoimien nykyaikaistamisesta ja alueellisesta linnoituksesta, mutta asetti Japanille yhä ankarampia pakotteita, mikä vahvisti Tokion käsitystä Washingtonista sekä vihamielisenä että haavoittuvana - tasoittaen siten tietä hyökkäykselle Pearl Harboriin. [Monien mielestä Japanin politiikan tarkoituskin oli saada Japani hyökkäämään, jolloin voitiin aloittaa sota vaikutusvallan kasvattamisesksi Tyynen meren toisella laidalla].

Samanlainen kaava toistui 1990-luvulla ja tämän vuosisadan alkuvuosina. Samalla kun Yhdysvallat lähes kaksinkertaisti Naton jäsenmäärän 12 uudella maalla, se puolitti joukkojensa läsnäolon Euroopassa ja siirsi Naton painopisteen terrorismin vastaisiin operaatioihin Lähi-idässä. Vuonna 2008 Yhdysvallat ehdotti, että Georgia ja Ukraina voisivat lopulta liittyä liittoumaan, mutta ei tarjonnut konkreettista tietä jäsenyyteen, mikä provosoi Venäjää estämättä sitä tehokkaasti.

[Yhdysvallat ei "ehdottanut" Ukrainan ja Georgian jäsenyyttä; käytännössä se vaati asian ottamista Naton huippukokouksen päätökseksi Bukarestissa 2008; saahan sitä kaunistella. Ja jo ennen kokousta USA:n Moskovan suurlähettiläs kertoi ulkoministerilleen yksiselitteisesti, että ao. esitys oli Venäjän eliitille voimakas punainen vaate. Saksa ja Ranska vastustivat päätöstä, mutta joutuivat taipumaan USA:n vaatimukseen. Myöhemmin Angela Merkel kertoi vastustaneensa asiaa, koska arvioi Venäjän ottavan Ukrainan Nato-jäsenyyden sodanjulistuksen. Lisäksi USA:n esitys rakentaa kaksi ohjustukikohtaa Naton silloiselle uudelle itärajalle Puolaan ja Romaniaan hyväksyttiin, joka ei tietenkään vähentänyt USA:n uhkaa tai läsnäoloa Venäjän kannalta eikä jättänyt epäselvää, mitä tapahtuisi Ukrainan Nato-jäsenyyden myötä].

Muissa tapauksissa ontto internationalismi johti siihen, että Yhdysvallat laiminlöi pelotteen kokonaan. Se vakuutti useaan otteeseen itsensä ja vastustajansa siitä, että sillä ei ollut juurikaan kiinnostusta aluetta kohtaan, vain vastatakseen massiivisesti siellä tapahtuviin hyökkäyksiin, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. [Voi vain miettiä sitä, kuinka paljon asiassa on vahinkoa ja kuinka paljoa soveliaiden asioihin puuttumisen kannalta otollisten tilanteiden aikaansaamista. Uskon että usein jälkimmäistä].

Maailma kohtaa nyt lähentyviä uhkia: Kiina suorittaa suurimman rauhanajan sotilaallisen rakentamisen sitten natsi -Saksan, tuottaen sota -aluksia, taistelulentokoneita ja ohjuksia viidestä kuuteen kertaa nopeammin kuin Yhdysvallat. [Miksihän se on uhka kun joku muu suurvaltakin varustautuu. Näinhän se tuodaan länsimaailman valtamediassa koko ajan esille ja USA pyrkii tälläkin perusteella saamaan esimerkiksi Euroopan ampumaan omaan jalkaan Kiinan patoamisellaan].

Venäjä käy Euroopan suurinta sotaa sitten toisen maailmansodan. [Kuten sanottua, on tämä sota ollut menestystarina Yhdysvaltojen taloudelle, erityisesti sota- ja energiateollisuudelle ja poliittiselle asemalle Euroopan köyhtyessä, hajotessa eri alueisiin ja menettäessä valtavasti poliittista valtaansa.

Kuitenkin Yhdysvallat käyttää vain 2,7 prosenttia BKT: stä puolustukseen, mikä on vain alle puolet kylmän sodan aikuisest. Armeijan rekrytointikriisi pahentaa puutetta, sillä 77 prosenttia nuorista amerikkalaisista ei ole oikeutettu palvelukseen liikalihavuuden, huumeiden käytön tai terveysongelmien vuoksi ja vain yhdeksän prosenttia ilmaisi kiinnostuksensa värväytymiseen. Mahdollisessa konfliktissa Kiinan kanssa USA:n ammusvarastot tyhenisivät muutamassa viikossa, ja kestäisi vuosia, ennen kuin Yhdysvaltain puolustusteollisuuden perusta tuottaisi korvaavia aineita. Kasvavat henkilöstökustannukset sekä loputon joukko rauhanajan tehtäviä venyttävät Yhdysvaltain joukkoja ohuiksi.

[Itse arvelen, että juuri tämän takia USA pyrkii nostamaan jännitystä maailmalla. Ja saamaan siis vaikkapa Australian ja Uuden Seelannin ja Itä-Euroopan maat (kuten Suomen) varustautumiskierteeseen ja arvatenkin toivon mukaan valmistautumaan Ukrainan tavoin sotimaan USA:n suurvaltavihollisia vastaan].

Sen sijaan, että nykyiset suuntaukset laukaisisivat muiden nousun, ne lujittavat yksinapaista maailmaa, jossa Yhdysvallat on ainoa supervalta, jota ympäröivät taantuvat suurvallat ja keskivaltojen, kehitysmaiden ja romahtavien valtioiden reuna-alueet. [Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta jännä nähdä miten kaikki päättyy, .. oikeasti ei ehkä ole mitenkään jännä, vaan suuri katastrofi].

Artikkelissa tullaan tulokseen, että koska näköpiirissä on hitaan kasvun maailma, jossa suurin kasvu tulee olemaan USA:ssa ei tulla näkemään toisen maailmansodan kaltaista Saksan - Italian - Japanin liittoumaa, jossa nämä saivat käyttöönsä puolet maailman tuotantokapasiteetista. [Voi pohtia, mitä kirjoittaja tuolla tarkoittaa; esimerkisksi Saksa oli II maailmansodan kaikkina vuosina alivoimainen pelkästään Neuvostoliiton sotateollisuuden kapasiteetille. Outo vertaus tosiaan].

Mutta juuri nyt häämöttää useita uhkia. Taantuvat vallat [Lähes kaikki muut kuin USA] voivat turvautua epätoivoisiin sotiin saadakseen takaisin "menetetyt" alueet ja välttääkseen liukumisen pysyvästi toisen tason asemaan. Venäjä on jo tehnyt näin Ukrainassa, ja Kiina saattaa ryhtyä vastaaviin toimiin Taiwanissa tai Filippiinejä vastaan Etelä-Kiinan merellä.

Vaikka nämä konfliktit eivät ehkä vastaa toisen maailmansodan laajuutta, ne voivat silti olla kauhistuttavia, ja niihin voi liittyä ydinuhkia ja hyökkäyksiä kriittiseen infrastruktuuriin. Kiina, Pohjois-Korea ja Venäjä kohtaavat taloudellisen ja väestörakenteen laskun, mutta niin tekevät myös niiden todennäköisimmät kohteet - Etelä-Korea, Taiwan ja Baltian maat - varmistaen, että Euraasian sotilaallinen tasapaino pysyy kiivaasti kiistanalaisena.

[Artikkeli siis lähtee siitä, että Bricksin on pakko epäonnistua].

Toinen uhka on valtioiden kaatuminen maissa, joiden väestö kasvaa nopeasti. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan odotetaan lisäävän miljardi ihmistä vuoteen 2050 mennessä, mutta suurin osa sen talouksista on jo finanssikriisissä.

Valmistus ei enää tarjoa massatyöllisyyttä, ja hallitukset leikkaavat sosiaalimenoja maksaakseen ulkomaisten lainojen korkoja. YK:n mukaan arviolta 3,3 miljardia ihmistä asuu maissa, joissa korkomenot ylittävät investoinnit joko koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Suurten talouksien pysähtyneisyys pahentaa tilannetta. [Tulee mieleen, että Bretton Woodsin luomat instituutiot eivät ehkä ole oikea menetelmä näihin vastaamisessa.]

Esimerkiksi hidastuva Kiina on pysäyttänyt suurimman osan ulkomaisesta luotonannostaan vähentäen samalla tuontiaan köyhistä maista ja tulvien niiden markkinoille tuettua vientiä, mikä on kolminkertainen isku niiden talouksille. [Artikkelin mukaan Kiina on siis tähänkin syypää, ei suinkaan USA:n hallinnoimat instituutit].

Valtion epäonnistumisen kierre voisi suurentaa kolmatta uhkaa: antiliberalismin jatkuvaa nousua demokraattisissa maissa. Monet demokratiat kamppailevat jo nyt väestön vähenemisen, hitaan talouskasvun, huimasti kasvavan velan ja nousevien ääripuolueiden kanssa. Romahtavista valtioista tulevien pakolaisten tulva voisi entisestään vahvistaa näitä demokratian vastaisia liikkeitä.

Esimerkiksi Syyrian sisällissodan lähetettyä Eurooppaan yli miljoona pakolaista autoritaariset puolueet saavuttivat merkittäviä voittoja koko mantereella. Liberaali demokratia on kukoistanut talouskasvun, väestönkasvun ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden aikoina, mutta on epävarmaa, selviääkö se pysähtyneisyyden ja massamaahanmuuton aikakaudesta.

[Artikkeli määrätietoisesti sivuuttaa USA:n vuoden 2003 hyökkäyksen ja 2011 arabimaiden värivallankumouksia tukeneen politiikan vaikutukset alueen epävakauteen ja vuoden 2015 siirtolaiskriisiin, jossa kyse ei ollut pakolaiskriisistä].

Artikkelin mukaan nyt vallalla oleva (USA:n) rappion tunne alkaa jo horjuttaa demokratiaa, kun jotkut amerikkalaiset menettävät uskonsa järjestelmään ja kääntyvät antiliberaaleihin ratkaisuihin. [Ilmeisesti kirjoittaja ei pidä USA:n käymiä sotia ja pienempiä 'vaikuttamisia' muihin maihin antiliberaaleina].

Pelätessään taantumista Yhdysvallat saattaisi kallistua protektionismiin ja muukalaisvihaan ja eristäytyä sen sijaan, että kilpailisi kansainvälisesti, mikä heikentäisi sen keskeisiä vahvuuksia. Maa on menestynyt tavaroiden, ihmisten ja ideoiden vapaasta liikkuvuudesta, imenyt ulkomaisia kykyjä ja pääomaa [ja tavaroita] kuin sieni ja rakentanut maailmanlaajuisen kaupallisen järjestyksen, joka houkuttelee liittolaisia [josta asemasta ei pääse pois]. Mutta jos Yhdysvallat omaksuu väärän kertomuksen rappiosta, siitä uhkaa tulla roistomainen supervalta, merkantilistinen hirviö, joka on päättänyt puristaa jokaisen unssin vaurautta ja valtaa muulta maailmalta. [Juuri tätähän näyttää tapahtuvan esimerkiksi Länsi-Euroopan kannalta].

Tullit, pakotteet ja sotilaalliset uhat voivat korvata diplomatian ja kaupan, liittoutumista voi tulla suojelumailoja ja maahanmuuttoa voidaan rajoittaa jyrkästi. Tämä nativistinen käänne saattaa tuottaa lyhyen aikavälin voittoja amerikkalaisille, mutta se lopulta vahingoittaisi heitä tekemällä heidän asuttamastaan maailmasta köyhemmän ja turvattomamman.

Kauppa- ja turvallisuusverkostot voivat romahtaa, mikä aiheuttaisi luonnonvaroihin perustuvia konflikteja ja tappaisi kaikki mahdollisuudet yhteistyöhön ydinaseiden leviämisen estämisessä, ilmastonmuutoksessa, pandemioissa ja muissa globaaleissa haasteissa - nopeuttaen vajoamista anarkiaan.

[Pax Americanon jatkuminen on se, mitä nämä kirjoitukset tavoittelevat. Luonnollisesti].

Kirjoittaja muistuttaa, että USA:n kannalta välittömin vaara on, että Yhdysvallat vakuuttaa itsensä – ja vastustajansa – siitä, että sillä ei ole tahtoa tai kykyä torjua laajamittaista aggressiota. [Artikkeli selvästi ajattelee, että jos Kiina menestyy kaupassa ja valuuttajärjestelmän uudistamisessa, se on aggressio USA:ta kohtaa. Tässä ajetaan selvästi kaksilla rattailla kun kuulutetaan liberalismin puolesta].

Välttääkseen etujensa puolustamisen tukematta niitä (provosoiden siten hyökkääjiä estämättä heitä) tai ennenaikaisen vetäytymisen alueilta (pakottaen kiireisen ja kalliin paluun), Yhdysvaltojen on arvioitava tiukasti uudelleen ydinintressinsä ja määriteltävä, missä aggression hillitseminen on välttämätöntä. [Taas sivuutetaan kaupan, poliittisen vaikutusvalla ja valuuttajärjestelmien vallan vaikutukset, tarkoituksella tietenkin].

Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusjärjestelmä uskoo, että tämä tarkoittaa Kiinan, Iranin, Pohjois-Korean ja Venäjän estämistä tuhoamasta naapureitaan. Tämä vakaumus — että voimakkaat revisionistiset tyranniat tulisi hillitä — on yhtä suoraviivainen kuin se on vaikeasti opittu.

[Itse pidän selvänä, että Ukrainan sota olisi voitu välttää, vaikka Ukraina olisikin joutunut suomettumaan tuleviksi vuosikymmeniksi. Nyt on suurella todennäköisyydellä jo kuollut kuusinumeroinen luku ukrainalaisia ja samaa luokkaa oleva - ellei suurempi - luku on vammautunut pysyväti. Ukraina on lisäksi raunioina. Pax Americanon vaikutusta].

Avain menestykseen, silloin kuten nytkin, on voiman sekoittaminen diplomatiaan: uskottavan sotilaallisen läsnäolon rakentaminen aggression estämiseksi samalla kun tarjotaan revisionistisille voimille polku integroitua uudelleen länteen, jos ne luopuvat sotilaallisesta valloituksesta.

[Tämä on siis pitkän artikkelin oleellinen lopputulos: Artikkeli siis kuuluttaa USA:n sotilaallista läsnäolon ehkä jopa lisäämistä maailmalla.

Juuri kuten aiemmin oltiin huolissaan, että USA:n sotilasmenot ovat liian pienet. Ei haittaa, vaikka USA:n sotilasmenot ovat yhtä paljon kuin kymmenen seuraavan maan sotilasmenot yhteensä. Ja vaikka en tiedä lukuja, niin oletettavasti USA:lla on ulkomailla ehkä jopa moninkertaisesti sotilastukikoihtia (n. 750 kpl) kuin maailman muilla mailla on yhteensä ulkomaisia tukikohtia.]

Artikkeli suosittelee USA:lle patoamispolitiikkaa kilpailijoiden talouden heikentämiseksi. Venäjä on juuttunut Ukrainaan, ja Israel on pahoinpidellyt Irania [näin päin oleva aggressio on artikkelissa aina hyvä asia]. Kiinan presidentti Xi Jinping, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Iranin korkein johtaja Ali Khamenei ovat ikääntyviä valtionpäämiehiä, joiden valtakausi päättyy todennäköisesti seuraavan vuosikymmenen tai kahden aikana. Yhdysvaltojen ei tarvitse hillitä noita maita loputtomiin.

[Mielenkiintoisella tavalla artikkeli ei vahingossakaan mainitse Israelin Yhdysvaltojen tuella toimeenpanemaa palestiinalaisten joukkotuhontaa Gazassa eikä Israelin - edelleen Yhdysvaltojen tuella ylläpitämää apartheid-järjestelmää. Norminenoa kaksien rattaiden ulkopolitiikassa. 

Hauskalla tavalla tuodaan esille kilpailevien maiden johtajien ikääntyminen - malka omassa silmässä].

Artikkelissa kuulutetaan - luonnollisesti - USA:ta politiikkaan, jossa USA pystyy imemään maailmalta nuoria ja vanhempiakin kykyjä vahvistamaan USA:n asemaa.

[Tämä on luonnollista opportunismia, mutta ei ole tietenkään oikein kehittyvien maiden kannalta. Näiden tulisi voida kasvattaa omien maidensa taloutta ja hyvinvointia maailman hegemonin sijaan.]

     ***     ***     ***

Lopuksi täytyy todeta, että kun olen viime aikoina seurannut monien yhdysvaltalaisten valtamedian artikkeleita juuri tämän kirjoituksen ja sitä sivuavista aihepiireistä, niin on silmiinpistävää, kuinka lahjakkaasti oleellisia asioita sivuutetaan, niitä esitetään virheellisillä, harhaanjohtavilla tai vähintään hyvin puutteellisilla sanavalinnoilla.

Selvänä tarkoituksena saada lukijat uskomaan - sanottakoon nyt - Pax Americanon tarinaan ja siihen, kuinka paljon siitä on kaikille hyville ihmisille hyötyä. Ja mitä ilmeisimmin, muille kuin määritellyille hyville ihmisille siitä ei tarvitsekaan olla hyötyä, vaan myös haittaa kunhan se on Americanan etu.

Vielä erikseen täytyy siis todeta, kuinka kriisit ja sodat ovat työkaluja yhdysvaltalaisen eliitin pakissa sekä vallan että rahavirtojen ohjaamisessa (sotateollinen kompleksi). Rahavirtoja tarvitaan myös puolueiden (2 kpl) rahoitukseen sekä oikeamielisten kongressivaaliehdokkaiden vaalitukeen.

Edelleen noista artikkeleista puuttuu Israelin osuus, jonka merkitystä USA:n sisäpolitiikassa ei voi aliarvioida. Käytännössä vain Israelin tukijoilla (vaikkapa palestiinalaisten joukkotuhonnassa) on mahdollisuuksia päästä senaattiin tai edustajainhuoneeseen. Tällä varmistetaan vuotuiset avustusmiljardit, jotka on kerrottu kymmenellä nyt käynnissä olleen Gazan tuhoamisoperaation aikana.